Alex Schulman, Unohda minut

Yhdessä kuvassa äidillä on huivi päässä. Hän painaa nenäänsä hellästi takaraivooni. Katson poispäin, katseessa on jotain haaveksivaa. Tuo poika on turvassa  ja peloton. Hän ei tiedä mitään surusta eikä pelosta,  sillä mikään ei ole vielä alkanut.

Tämä sitaatti on Alex Schulmanin kirjan Unohda minut lopusta, jossa kolme poikaa tutkii äidin jäämistöä. 

Mikään ei ole vielä alkanut. Se mikä muutaman vuoden kuluttua alkoi oli äidin muuttuminen pulloja piilottelevaksi alkoholiongelmaiseksi kotityranniksi.
Pojat, Alex, Calle ja Niklas alkavat varoa ja pelätä äitiään. Kaikkein pahinta on äidin ylimitoitetut suuttumiset, jotka näyttäytyvät ohikatsomisena ja hylkäämisenä.
Miten voi pitää mykkäkoulua viisivuotiaalle! Kyllä voi, jos on tarpeeksi onneton.
 
Koko pelikenttä muuttui. Kaikesta tuli epävarmaa. Tämä ylimenovaihe oli hämmentävä, sillä se mitä olin oppinut lapsena olemisesta tässä perheessä ei yllättäen enää pitänytkään paikkaansa. Ymmärsin vähitellen, että äitiä, joka minulla oli joskus ollut, ei ollut enää. Minulla oli uusi äiti, ja hänen kärsivällisyytensä minua kohtaan oli melkein aina lopussa.  

Tilannetta pahentaa se, että isä osallistuu äidin ohella salailuun. "Äiti on huonona", on ainoa selitys, minkä pojat saavat. "Teidän täytyy koettaa olla hiljaa." Niinpä pojatkin oppivat vaikenemisen, salailun ja kieltämisen aikuisikäänsä asti. He ovat lapsina aina varuillaan ennakoidessaan äitinsä mielialan muutoksia. 

Kukaan ei kertonut meille, että äiti on sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: "Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa:" Isä ei sanonut:"Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän."

Kieltäminen johtui varmaan useasta syystä, häpeä ja osaamattomuus  päällimmäisinä. Kyseessä oli porvarisperhe, kulttuurieliittiä suorastaan.  Työläisperheissä alkoholiongelma ei ole niin tabu, eikä olisi ollut niin tavatonta Schulmanin perheessäkään, jos salajuoppo olisi ollut isä. Naisen juominen, pienten lasten äidin kaiken lisäksi, oli, ja on, niin epäsopivaa ja häpeällistä, että ehkä isäkään ei osannut kuin vaieta. Perheen isä oli 32 vuotta vaimoaan vanhempi.
Alexin muistoista huomaa, että ikäero alkaa haitata yhteiselämää.
Kun nuori äiti valvoo lastensa kanssa telkkarin ääressä, niin eläkkeelle jäänyt isä menee nukkumaan, mutta nousee vähän päästä uudestaan toisten seuraan iltapalalle. Tämäkin iltarituaali oli ensin äidistä hellyttävää ja vitsikästä, mutta muuttui sitten sietämättömäksi. Pojat yrittävät pehmentää tilannetta avuliaisuudellaan.
Alexista näyttää, että äiti vihaa isää, joka taas rakastaa vaimoaan kuolemaansa saakka.

Opittu salaisuuden pitäminen on niin tiukassa, että Alex ei nuorena miehenä kerro edes terapeutilleen ahdistuksensa perussyytä, ja kun tyttöystävä huomaa äidin käyttäytymisestä, että tämä on juonut, niin Alex kieltää jyrkästi, että äidillä olisi mitään ongelmaa. 
Tulee kuitenkin hetki, jolloin on pakko ryhtyä toimimaan, sekä oman itsen että äidin takia. 

Mutta löytääkö Alex koskaan enää sitä äitiä, jolle hän oli elämän rakkain asia? Saavatko hänen lapsensa koskaan kokea läsnäolevan mummin kiinnostusta?

Alex Schulman pohtii äitinsä taustaa ja löytää sieltä selitystä. Hän näkee äidinisässään samaa tuomitsevuutta kuin äidissään ja päättelee, että tunnistaa tuon vaarallisen piirteen myös omassa käyttäytymisessään ja tietää, että se ei inspiroi häntä kuten heitä, vaan syö hänen voimiaan.  

Pidän tyylistä, jossa kerronnan nykyhetki johtaa muistoihin. Schulman taitaa tämän. 

Poikien selvitellessä yhä uudelleen äitinsä asioita, hyysätessä, kuten joku heistä kyllästyneenä puuskahtaa, jokin tilanne, valitut sanat tai äänensävy vie hetkessä vuosien taa. Aikuinen mies tuntee saman orpouden kuin pikku poika, jolta äiti kielsi rakkautensa. 

Eräs hieno piirre Schulmanin kerronnassa on keskittyminen päähenkilöihin, heihin jotka on kuvattu kirjan kanteen. Kuva on isän, Allan Schulmanin ottama.

Muu perhe ja perheen ulkopuoliset ihmiset toimivat ikään kuin sivumpana, fokus on Lisette-äidissä ja Alexissa.

Glöm mig julkaistiin vuonna 2016 (suomennos Unohda minut, 2017). Tämän jälkeen Schulman lähti jäljittämään suvussa perintönä kulkevaa vihaisuutta ja päätyi kirjoittamaan kirjan äitinsä lapsuuden perheestä, Bränn alla mina brev, 2019 (suomennos Polta nämä kirjeet, 2010). Ensi kuussa on tulossa suomeksi kirja Eloonjääneet (Överlevarna, 2020), joka jatkaa lapsuuden kokemuksen kuvausta aikuisen muistoina, kokijoina samat veljekset kuin Unohda minut -kirjassa.
Schulmanin kirjat ovat siis oman elämän kuvauksia. 
Huomasin myös kiinnostavan kirjan Skynda att älska, joka on kirja pojasta ja vanhasta isästä, tilanteesta jossa nuoren alle kolmikymppisen miehen isä on yli kahdeksankymppinen hoivakodin asukas. Kyseessä ovat Alex ja Allan Schulman. Tämäkin kirja alkoi kiinnostaa minua välittömästi.

En välitä Schulmanin kirjojen tosipohjaisuudesta, Ne voisivat yhtä hyvin olla täysin fiktiivisiä. Pidän siitä tavasta, jolla hän pohtii suvun vaikutusta, henkistä perintöä, joka vaikuttaa meissä sukupolvesta toiseen ja jota on hyvä joskus kyseenalaistaa ja jopa pyrkiä katkaisemaan joku vahingollinen sukupiirre omassa käyttäytymisessä. 

Unohda minut. Tämä pyyntö on oman epäonnistumisensa raskaasti kokevan ihmisen täydellinen nöyryyden hetki. Selviät paremmin, jos unohdat minut. Tekee mieli lohduttaa ja sanoa vastaan. Onhan siellä kuitenkin ne hetket..."Olet rakas nuppunen."
Jälkitunnelma tämän kirjan lukemisen jälkeen on surullinen, mutta ei pahalla tavalla. Ei tee mieli ihan heti lukea mitään uutta, mieluummin vaikka lähteä ulos mietiskelykävelylle. Mieheni on laittanut soimaan jotain pakahduttavan haikeaa Latinalaisen Amerikan musiikkia, mikä on nyt melkein liikaa.