sunnuntai 9. helmikuuta 2020
Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
Aivan ensiksi onnittelut kirjoittajille, Antti Röngälle ja Petri Tammiselle onnistuneesta kirjan nimestä. Silloin tällöin onnellinen kuulostaa nimenä pohdiskelevalta, sitä on kirjakin. Pidän yleensäkin siitä, että kirjan nimi on upotettu tekstiin (tai poimittu tekstistä, kumpi siinä nyt onkin ollut ensin) ja huokaisin tyytyväisenä tätä kirjaa lukiessani, kun nimi tuli vastaan kirjan loppupuolella.
Toiseksi onnittelut todella kiinnostavasta yhdessä kirjoitetusta kirjasta!
Kirja on koottu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Isä on kirjoittanut useamman kirjan ja on ansioitunut kirjoittamisen opettajana. Poika on juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelunsa yliopistolla. Isä kirjoittaa pojalleen yhtenä päivänä ja kysyy, mitä tälle kuuluu. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jossa käydään läpi suhteen kipupisteitä, kirjoittamisen vaikeuksia ja kummankin pelkoja lämmöllä ja luottaen.
Kirjeenvaihto on myös kahden kirjailijan keskustelua kirjallisuudesta, väittelyä ja mielipiteillä pallottelua. Mietitään tyylejä, erilaisia ohjeita kirjoittajille ja miten paljon kirjailijan pitäisi esiintyä julkisuudessa.
Poika on alkanut kirjoittaa esikoisromaaniaan ja kysyy neuvoja isältään. Hän antaa myös tekstiään isän arvioitavaksi. Molemmat ovat välillä sitä mieltä, että näin ei pitäisi tehdä, koska suhde on läheinen, mutta ajatustenvaihto kirjan synnyttämisen ympärillä antaa niin monella tavalla paljon heille molemmille, että ei ole syytä lopettaa.
Kirjeenvaihdon aikana tapahtuu paljon. Poika tuskailee nuoruuden ahdistuksia, kyseenalaistaa opiskelujensa mielekkyyden ja kokee epävarmuutta kirjoittajana. Hän pelkää kirjansa vastaanottoa ja sitä, että kirja ei olisi tarpeeksi hyvä.
Kirjan aihe on omakohtainen, se kertoo pojan perheeltään salaamasta rajusta kiusaamisesta koulussa ja sen vaikutuksista pitkälle ohi kouluajan. Näiden aikojen muisteleminen kirjoitusprosessin aikana ei ole nuorelle miehelle helppoa. Hän käykin tuskaisuudessaan niin pohjalla, että löytää itsensä sairaalasta mielialalääkkeiden yliannostuksen jälkeen.
Neuvoista huolimatta olen taas jokseenkin katatonisessa tilassa. Kässärini ei ole mitään. Tajusin sen eilen, kun luin sen läpi. Kuvittelin kaikki opiskelukaverini lukemaan juttua ja näin sieluni silmin heidän nyrpistyksensä. Tekstini on suoraa, perinteistä, lapsellista, tylsää. Se on realismia, ja realismi on näissä hipsterikekkereissä jotakin sairasta, saatanallista. Täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain. Täällä halutaan kirjoja, joissa elämän tarkoitus löytyy munakoison väristä. Sellaisia kirjoja haluavat kriitikot ja Image ja koko kirjallisuuden kenttä.
Antti ei näe kokeellisuudessa vikaa, vaan siinä, että siihen uskotaan sokeasti ja siinä sokeudessa saatetaan väheksyä kaikkea proosaa missä on päähenkilö ja juoni. Valitsin tähän kirjoitukseeni tämän sitaatin, koska olen ollut viime aikoina usein samaa mieltä. Miksi hyljeksiä tarinaa? Ihmiset ovat kautta aikain halunneet kuulla toistensa elämäntarinoita. Ei se ole miksikään muuttunut. Kirjapostauksenkin tekee usein kiinnostavaksi juuri se, että siinä tarkastelee lukemaansa henkilökohtaisesti ja omaan elämäänsä peilaten.
Samaistun monessa tämän kirjan kirjoittajiin. Olen ollut epävarma opiskelija ja huolehtiva nuorten aikuisten vanhempi, nyt hekin jo keski-ikäisiä. Olen jopa toiminut yhtenä esilukijoista oman lapseni kirjalle. Ymmärrän hyvin Antin kritiikin isäänsä kohtaan ja Petrin huolet.
Kirjeet lähentävät kirjoittajia, mikä on tavallista. Me uskallamme sanoa kirjeessä enemmän kuin kasvokkain. Tottakai isään koskevat Antin muistot hetkistä, jolloin hän on ollut huonoimmillaan kasvattajana, mutta ne käydään läpi luottamuksella ilman epäilyn häivääkään rakkaudesta.
Olen lukenut Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa ja pidin sitä harvinaisen täydellisenä, erittäin tärkeänä romaanina. Tämän kirjan syntytuskista oli kiinnostavaa lukea. Yhdessä kirjoitettu kirja taustoittaa hyvin myös isän, Petri Tammisen, kirjoja ja niiden hiottua minimalismia. Olen lukenut myös useamman hänen kirjansa.
Isälläkin on kirjoittajan kriisinsä, joka saa alkunsa oman isän kuolemasta. Tästä aiheesta on syntynyt kirja Musta vyö, jonka tyyli on ehkä henkilökohtaisempi kuin Tammisella yleensä.
Olisiko poika vaikuttanut isäänsä. Molemmat arvostavat norjalaisen Knausgårdin panosta kirjallisuudelle.
Ote erään isän kirjeen lopusta.
PS Minä olen vaivojani ja voimiani säästämättä opettanut sinua kirjoittamaan. Nyt kun Hesari on sanonut että romaanisi on uljas, niin voisitko sinä vastapalvelukseksi kertoa minulle, kuinka kirjoitetaan uljas romaani?
Kirjeenvaihto on kaiken vakavuuden keskellä välillä hyvin hauskaakin.
Antti listaa niitä vähiä asioita, joita EI pelkää:
- Koalat
- Mustikat
- Mehu
- Tyynyt
- Strömsö
- Asterix
- Vaniljakastike
- Tanskalaisuus
- Esko Valtaoja
Johon isä:
Sinä olet onnistunut noudattamaan joogaosaston ohjetta hyvin, sinä et ole torjunut pelkojasi. Mutta sitä minun on nyt pakko ihmetellä, että kuinka sinä et keksi mustikoista pelättävää. Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi.
Isä löytää pelättävää lähes kaikista Antin listaamista asioista, mikä sopii hyvin, onhan kirjan alaotsikkona Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Kirjeissä on runsaasti eri henkilöiltä lainattuja kirjoitusohjeita. Eräs sellainen on Neil Gaimanilta: "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä." Kirjailijan kannattaa siis kuunnella lukijoita siinä, missä he näkevät hänen loitonneen oikealta polulta, mutta etsiä se oikea polku itse. Jokaisella on oma tyylinsä.
Myös Petri Tammisella ja hänen pojallaan Antti Röngällä on aivan omat tyylit, minkä he myös toteavat. Poika oppii, että hän ei ehkä tarvitsekaan kaikkeen isän hyväksyntää. Näin voisi sanoa, että kirja on myös kasvukertomus.
Sitten kun Antti on julkaissut monta tasokasta romaania, hän voi palata uransa alkuaikoihin, jolloin pohti asioita lähikollegan, oman isänsä, kanssa.
Antin viimeisen kirjeen loppu:
PS Romaanin uljaus, en tiedä, tunnistan kirjassani jo nyt puutteita, nuoren ihmisen hosumista, jotain missä voisin kehittyä. Mutta ainakin kirjan jokainen lause on rehellinen, eikä mikään siinä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä se sitten on uljautta.
On se, ja myös se on uljautta, että tyytyy olemaan 'silloin tällöin onnellinen'.
---------------
Illalla lisättyä
Ai niin, tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama Lukurauhan päivä, jo illassaan. Toivottavasti kaikilla on ollut haluamansa määrä lukurauhaa.
Tuli vielä mieleen eräs tämän kirjan pohdiskeluja, lukijan lukemiseen keskittyminen. Kirjoittajista kyynisemmäksi itsensä arvioiva, Tamminen, epäilee, että intohimoiset kirjallisuusihmiset eivät aina edes huomaa uuden kirjan ilmestymistä, koska he katsovat Netflixiä ja ajattelevat jatkuvasti omia kirjoittamisiaan.
Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.
Nuorempi, Rönkä, ymmärtää paremmin ajan henkeä, näkyvyyttä somessa ja keskusteluja siellä, kuten tietysti kuuluukin.
Jäin miettimään tätä.
Ai että, kuulostaa toden totta loistavalta kirjalta. Luin isän ja pojan haastattelun Kodin Kuvalehdestä ja halusin välittömästi lukea tämän teoksen. No, tuo halu jäi kuuluisasti vaiheeseen, eli toteutus uupuu yhä. Nyt hyppysissä polttelevat sekä tämä että Max Seeckin Uskollinen lukija, enkä tiedä kummasta aloittaisin.
VastaaPoistaHaastattelun ja tähän laittamisesi sitaattien perusteella tunnistan täysin nuo isän huvittavuuteenkin asti yltävät pelonaiheet. En malta odottaa. Pidän kovasti perheenjäsenten vuoropuhelusta kirjan muodossa. Donnerit ja Huoviset odottavat vuoroaan. Kirjoittaminen olisi kyllä hyvä metodi monenlaiseen puimiseen omassakin perhepiirissä, mutta sana voi olla kirjoitettuna liian tehokas ja painava lausuttuun nähden.
Vaatii rohkeutta, rehellisyyttä ja hyvää makua kirjoittaa omista läheisistään näiden vielä eläessä - ja jopa kuoltua. Tämähän se minuakin muistelmien kirjoittamisessa kangertelee. Blogikirjoittelu on niin paljon helpompaa.
PoistaLähdenpä etsimään kirjastosta tuon artikkelin. Se on ollut 17.1. lehdessä, mutta pääsin netissä lukemaan vain otsikon. Huomasin klikkailessa myös että Rönkä ja Tamminen ovat olleet Tastulan ohjelmassa 4.1. ja sehän löytyy Yle Areenasta.
Isä on siis suostunut myöntymään edes pikkasen ajan henkeen, oman tuotteen markkinointiin, minkä poika näkee kirjailijalle välttämättömänä.
Rönkä:"Kirjailjoiden täytyy puhua samaa kieltä, jota maailma puhuu. Sen voi tehdä tyylikkäästi, se ei tarkoita tyhjää markkinointipuhetta eikä selfie-tulvaa. Eikä se poista kirjallisuuden ydintä, sitä että joku lukee ja saa siitä iloa, lohtua, jännitystä. Se pitää tuon ytimen hengissä."
Tamminen."Minä en aio koskaan mennä someen. Sekin on ollut virhe, että olen mennyt aamutelevisioon kammattavaksi. Ei ikinä enää. Minä kirjoitan."
Tammisen koko lyhyt kirje somen välttämisestä (loppuu äsken lainaamaani) on kuin pikkunovelli, napakka ja hauska. Kutkuttaisi lainata se tähän kokonaan, mutta nyt maltan mieleni.
Minusta juuri ne kirjoittamista koskevat kirjeet olivat kiinnostavimpia. Välillä tuntui, että poika yritti tehdä omalla tekstillään vaikutuksen isäänsä. Luen taas Petri Tammista (Muita hyviä ominaisuuksia) ja naureskelen jutuille. Eräs ystäväni sanoi, että kun hän valittaa omaa elämäänsä hän yrittää lohduttautua sillä, ettei ole Petri Tammisen vaimo. Molemmat hyviä kirjailijoita, isä ja poika. Hyviä, mutta erilaisia. Petri Tamminen näköjään opettaa täällä Tampereella Ahlmannin opistolla kesällä.
VastaaPoistaMinunkin tekee mieli lukea myös Tammista nyt uudelleen.
PoistaÄiti Tamminenhan toteaa, että isällä on ylikorostunut vaikutus Anttiin, ja tämä tarkkaileekin valppaasti isäänsä tulkiten isän pienistäkin ilmeistä helposti omaa riittämättömyyttään, vaikka ne ilmeet olisivat vain isän omia häpeän tunteita. Noin se saattaa usein pojilla olla. Isän silmissä halutaan päteä ja äidiltä haetaan lohtua. Äidiltä poika saa yleensä ihailua helpommin kuin isältä.
Aika armottomasti tässä poika kyllä käsittelee isänsä heikkouksia ja tältä perimiään häpeän ja huonommuuden tuntoja.
Tällainen avoimuus saattaisi myös rikkoa, mutta näiden henkilöiden välillä se rakentaa ja rikkoo vain mykkyyden.
Molemmat kirjailijat ovat myös herkkiä. Ja sukupolvien erilaisuus näkyy.
Jos asuisin lähempänä Tamperetta, menisin Petri Tammisen kursseille.
Sinulla ja lapsellasi on luottamukselliset välit kun hän antaa sinun toimia esilukijana.
VastaaPoistaOlen ollut yksi esilukijajoukossa, en muita merkittävämpi, ja arvioitavat tekstit eivät ole olleet elämäkerrallisia, joten ei mitään niin rajua tilannetta kuin tämän kirjan kirjoittajaparilla.
PoistaMinä olen kyllä ärsyttävä esilukija, kun tartun kaikkiin välimerkkeihinkin.
Ohi on mennyt minulta tämä kirja, mutta kiinnostus heräsi, sillä kaikki kirjoittamiseen liittyvä houkuttaa minua. Kirjan otsikko uppoaa myös.
VastaaPoistaOlisi ollut niin sopivaa luettavaa eiliselle lukurauhan päivälle, tai ei - enhän minä ennättänyt juurikaan lukemaan, sillä tein lumitöitä.
Lumitöitä, mitä ne on!
PoistaMeillä sataa vettä ja ruoho viheriöi, Etelä-Suomen pitkä marraskuu 2019 - 2020, paitsi että päivä on jo pitempi ja joinain päivinä on aurinkokin näyttäytynyt. Itselle tämä kyllä sopii hyvin. Voin kävellä metsäpoluilla läpi talven.
Tässä kirjassa on paljon kirjoittamisesta. Minäkin tykkään lukea erityisesti kirjoittamisesta. Se on aihe, johon ei ikinä kyllästy ja josta on paljon erilaisia mielipiteitä ja makuja.
Joskus tuntee jonkun kirjoittajan tyylin niin paljon omakseen, että siitä tarttuu jotain omaankin "käsialaan". Itse pidän ehkä rauhallisuudesta, muun muassa siitä.
Voitko laittaa osoitteesi niin saat kirjan. Päätät sitten kirjoitatko siitä vai et ja ihan saat itse päättää mitä kirjoitat jos kirjoitat. saunaiho@luukku.com
VastaaPoistaVoi kiitos Heidi, laitan!
PoistaSinun kirjoitustyylissäsi pidän siitä erityisestä lakonisesta huumorista, joka on tavaramerkkisi. Jospa siitä tarttuisi pikkuisen minun totisempaan tyyliini.
Mainostankin nyt Heidin uutta, pian kaupoissa myytävää kirjaa: kirjan nimi on 'Ei saa elvyttää'.