Ane Riel, Pihka - bloggari uppoutui tarinaan

Bloggarit lukevat kai useimmiten kynän ja paperin tai tarralappujen kanssa. Jos kirjoittaminen on kovasti mielessä, niin se voi jopa joskus häiritä lukemista. Itse luen niin, että sutaisen kirjanmerkkinä pitämääni lappuun ohimennen joitain sivunumeroja, joilta löytyy minulle merkittävää sanottavaa tai hyvä kohta sitaatiksi. Jos tuntuu, että haluan kirjoittaa lukemastani, niin luen kirjan usein toiseen kertaan kokonaan tai osittain. 

Luin Ane Rielin romaanin Pihka unohtaen merkitä muistiin mitään, uppouduin tarinaan kuten lapset, jotka eivät reagoi lukiessa mihinkään ympärillään. Minulla oli koko päivä aikaa eikä mitään velvoitteita. Ihana, virkistävä lukukokemus, kuin olisin katsonut päivän kestävän elokuvan. Tätä on kaunokirjallisuuden lukeminen parhaimmillaan.

Mikä tässä romaanissa sitten imaisi minut niin täysin mukaansa? Mikä yleensä tekee romaanista mukaansa vievän? 

1. Alku luo heti jännitteen ja herättää kysymyksen, mitä on tapahtunut. 
Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

Kertoja on Liv-niminen pieni tyttö. Välillä kerrotaan muista romaanin henkilöistä hän-muodossa, isästä, äidistä, isän veljestä, isoäidistä ja isoisästä ja lopussa krouvinpitäjä Roaldista, jolla on tärkeä rooli tarinan loppuun saattamisessa. Myös äidin kirjeet Liville kuljettavat tarinaa ja antavat lämpimän sävyn äidin hahmoon.

2. Kaikki henkilöt ovat kiinnostavia ja rakastettavia. 
Minä rakastuin tämän kirjan herkkään isään Jens Haarderiin, jota elokuvassa voisi esittää pistäväsilmäinen näyttelijä Ralph Fiennes, ja neuvokkaaseen Liv-tyttöön, joka rakastaa perheenjäseniään, pitää lopuksi heidät elossa omilla keinoillaan ja pyrkii selviämään mitä omituisimmissa olosuhteissa. 

3. Kirjailija antaa täkyjä, jotka selviävät myöhemmin. Tämä on tärkeää, jos haluaa pitää lukijan tuoliinsa naulittuna. 
Pihka-romaanissa Carl-veli ja hänen kohtalonsa aukeaa vähitellen ja nostaa lukijalle palan kurkkuun.

4. Kirja herättää tunteita. 
Minä surin Jensin ja Marian muuttumista. Miten hyville ihmisille voi tapahtua niin pahaa, miksi elämä on niin monimutkaista? Miten rohkea pieni Liv onkaan! Jaksaako hän?

5. Loppu tuo vielä uuden odottamattoman käänteen. 
Tässä kirjassa se on kaiken synkän jälkeen yllättävän vekkuli, koominen ja ilahduttava asia. Pieni, paljon pahaa nähnyt ja aikuisten puolesta vastuuta kantanut tyttö on kuitenkin lapsi ajattelultaan, ja se pelastaa hänet. 

6. Kirjan asetelma antaa lukijalle ajateltavaa myös laajemmin. Tämä seikka on ylimääräistä bonusta eläytyvän lukemisen jälkeen. 
Lukupäivän jälkeen matkustin bussilla kampaajalle ja toisin kuin yleensä en ottanut mukaan mitään luettavaa. Ajattelin. Ajatukseni harhailivat edelleen Liv-tytössä. Hänen nimensä on merkityksellinen, Elämä. Liv haluaa elää. 
Ajattelin monia tuntemiani lapsikohtaloita, niin fiktiivisiä kuin tosielämän tapauksia. 
Ajattelin al-Holin lapsia ja sitä julmuutta, mikä näkyy suhtautumisessa heihin tällä hetkellä Suomessa. Olen sanoinkuvaamattoman järkyttynyt siitä omahyväisyydestä millä lasten kärsimykseen on suhtauduttu. Talvi tulee, ihmisiä kuolee leiriolosuhteissa huonoon ravintoon, kylmään ja tauteihin.
Jos meillä olisi Suomessa jonkin toisen maan lapsia vastaavanlaisessa tilanteessa, välitilassa, niin miten me suhtautuisimme heihin? Kauhistuttaa edes ajatella. Hoitaisimmeko me heitä, valvoisimme, ruokkisimme ja vaatettaisimme, perustaisimme sairaaloita ja odottaisimme kärsivällisesti, että näiden lasten meitä paljon vauraammaasta kotimaasta suvaittaisiin tulla joskus heitä hakemaan. Epäilen, että meillä kävisi huuto ja mölinä ja eräät tahot olisivat jo järjestämässä yksityiskuljetuksia lasten kotimaihin.