tiistai 10. syyskuuta 2019

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuisempaan  maailmaan.  



Sara Westover on 33-vuotias historian tohtori. Opintiellä on hänen esikoisteoksensa ja omaelämäkerta, joka on saanut paljon kiitosta.

Idea kirjasta lähti liikkeelle, kun Westoverin yliopisto-opettajat kiinnostuivat hänen erikoisesta opintiestään ja kannustivat häntä kirjoittamaan siitä rohkaisuna muille opiskelijoille, joiden tausta on epätavanomainen ja jotka ovat joutuneet taistelemaan oikeudestaan opiskella. 
Kun Westover pääsi vauhtiin oman opinpolkunsa kuvauksessa hän huomasi, että jos hän haluaa vastata kunnolla kysymykseen, mikä sai hänet opiskelemaan, hänen on paneuduttava lapsuuteensa, josta löytyy selitys. Kirjan nimi 'Opintiellä' ei näin ollen tarkoita pelkkää koulutusta vaan elämänkoulua ja sitä muodonmuutosta, jonka hän on käynyt läpi jätettyään taakseen lapsuuden kotinsa ja sen tarjoamat arvot.

Westoverin perhe asui, ja suurin osa perheestä asuu edelleen, Cliftonin pikkukaupungissa Idahossa. Perheen isällä oli romuttamo ja äiti toimi isän määräyksestä laittomana kätilönä ja valmisti siinä ohessa uskomuslääkkeitä yrteistä. Kaksi vanhinta lasta kävi koulua, mutta sen jälkeen syntyneet viisi lasta jäivät kotiopetuksen varaan. Äiti opetti lukutaidon ja yksinkertaisen laskutaidon, historiasta lapset eivät tienneet mitään. Kaikkien, kuopus Tara mukaan lukien, piti tehdä raskasta ja vaarallista työtä isän mukana romujen erottelussa ja satunnaisissa rakennusprojekteissa. 
Perhe erottautui mormonien yhteisöstä tiukkojen tulkintojensa vuoksi. Isä hävitti puhelimen, jätti autonsa rekisteröimättä ja lapsensa ilman syntymätodistusta. Virallinen yhteiskunta oli vihollinen, jota vastaan valmistauduttiin omavaraisuudella ja asearsenaalilla. Millenniumin lähestyessä isä pakotti perheensä mukaan viikkojen hamstraamiseen. Ruokaa ja öljyä kuopattiin maahan ja jokaiselle lapselle varustettiin survivalistireppu, koska yhteiskunta kohtaisi loppunsa vuonna 2000 ja ketkäs silloin pärjäisivät!
Kun kello näyttää 0.05 eikä mitään ole vieläkään tapahtunut, isä jatkaa saippuaoopperan katsomista, ja yöllä tytär näkee hänet edelleen tv-tuolissaan teeskennellyn rentona. 
   Hän näytti minusta pienemmältä kuin vielä aamulla. Hänen olemuksestaan huokuva pettymys oli niin lapsekasta, että minä mietin, kuinka Jumala oli saattanut riistää häneltä sen hetken. Isä oli uskollinen palvelija, joka antautui kärsimykseensä yhtä auliisti kuin Nooa rakensi arkin. 
   Mutta Jumala ei lähettänytkään vedenpaisumusta. 

Myöhemmin psykologiaakin opiskeltuaan Tara tuli siihen johtopäätökseen, että hänen isänsä oli vainoharhainen ja kärsi sen lisäksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaikuttaa oikealta tulkinnalta, niin outoa poukkoilua isän käyttäytyminen oli. Medialaitteet tiukasti kiellettyään hän jossain vaiheessa hankki äkkiarvaamatta taloon markkinoiden parhaan television. 

Taran edellä hänen isoveljensä Tyler on uhmannut isäänsä ja lähtenyt opiskelemaan. Hän soittaa musikaalisesti lahjakkkaalle Taralle kiellettyä klassista musiikkia, joka saa tämän oivaltamaan, että on olemassa paljon sellaista arvokasta, mikä on häneltä evätty. Niinpä hän ponnistelee 17-vuotiaana yksin kirjoista opiskelemalla collegen pääsykokeisiin ja pääsee sisään. 
Opintiellä on omistettu Tylerille, tietenkin. 
Toinen motiivi kotoa lähtemiseen on päästä pakoon vaarallisen väkivaltaista Shawn-veljeä, jonka käyttäytymiseen ei perheessä puututa. Se, että haettaisiin apua ulkopuolelta, on poissa laskuista. Rukous ja äidin rohdot on ainoa, millä perheessä lääkitään kaikkia ruumiin ja mielen vammoja. Romuttamolla tulee loukkaantumisia, ollaan jopa henkihieverissä, mutta lääkäriin ei mennä, mieluummin vaikka kuollaan ja annetaan kuolla.

Kirjan lukeneissa on niitä, jotka pitävät Taran collegeen pääsyä ihmeenomaisena, jopa mahdottomana. No, kyseessä on älykäs ja sisukas tyttö, ja amerikkalainen collegehan ei ole samaa kuin meidän yliopisto, pari ensimmäistä vuotta on lähempänä meidän lukiotamme ja pääsykoe koostuu armollisista monivalintakysymyksistä. Ammattiin tähtäävät opinnot valitaan vasta monialaisen opiskelun jälkeen.

Tara on collegen aloittaessaan kuin tynnyrissä kasvanut tyttö. Hän ei tiedä mitään holokaustista tai mustien vapaustaistelusta. Hän kavahtaa asuntolan tyttöjä, joilla on huulikiiltoa ja lyhyet hameet. Kuitenkin kyseessä on siveästi käyttäytyvien nuorten mormonicollege, jonka ohjelmaan kuuluu kirkossa käynti. Siitä se lähtee, tiedonhaluinen tyttö pinnistelee opinnoissaan eteenpäin välillä ruumiillista työtä tehden. Hän ei voi hakea stipendiä, koska isän sanat valtiosta saatanana painavat  tässä vaiheessa vielä enemmän kuin hänelle avautuvan uuden maailman asenteet. Keskeyttäminenkin on lähellä, koska köyhyys sitoo ajatukset ja houkuttelee luopumaan tavoitteista. 
Lopputulos on se, että Tara Westover opiskelee historia pääaineenaan tohtoriksi Cambridgessa ja työskentelee vierailevana professorina Harvardissa. Siellä vanhemmat vielä käyvät taivuttelemassa häntä palaamaan lapsuuden oppien mukaiseen mormoninaisen elämään, mutta tytär on etääntynyt heistä liikaa ja saanut elämäänsä uutta arvokkaampaa.

Pahin erottaja perheenjäsenten välillä on se, että he kieltävät systemaattisesti Taran kärsimyksen veljensä pahoinpitelemänä.  
Tämä saa kirjailijan pohtimaan muistojen luonnetta. Ellei Tara olisi pitänyt päiväkirjoja, hän olisi aivopestävissä näkemään asiat toisin ja luopumaan omasta kokemuksestaan.
Pidän kovasti tästä muistelua pohtivasta osasta. Olen itsekin miettinyt paljon muistamista. Muistojen yksityiskohdat saattavat muuttua paljonkin aikojen kuluessa ja eri henkilöiden kuvaamina, mutta muisteltaviin tapahtumiin liittynyt tunne ei, se on aina totta. 

Varhaisemmat muistot saavat usein kerrottuina koomisen sävyn, tuoreemmissa kipu on paljaampaa. Näin on myös Westoverilla. 
Tara-tyttö on joutunut pelkäämään, että omat vanhemmat olisivat mieluummin antaneet hänen vuotaa kuiviin mahdollisessa onnettomuudessa kuin pyytäneet apua yhteiskunnalta. Olisiko näin todella käynyt on sivuseikka. Tärkeintä on se, että he saivat hänet tuntemaan niin. 

Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä on tietenkin mahdotonta.

Samaistuin monella tavalla Tara Westoveriin. 
Tässä muuten todella on syytä puhua suoraan kirjailijasta, ei mistään autofiktion päähenkilöstä. Westover on vieraillut kaikissa USA:n suosituimmissa haastatteluohjelmissa kertomassa kirjastaan ja elämästään. Vietin pari tuntia katsomalla videoita, joissa hän on Ellen DeGeneresin, Oprah Winfreyn ja Bill Gatesin ohjelmissa sekä opiskelijoiden haastateltavana Aspen Institutessa. Myös perheen rohdosfirma, nykyään kukoistava huuhaa-yritys Butterfly Experiences, löytyy googlaamalla. Alkuaikoina perheen äiti tiesi, toisin kuin maaninen isä, että hänen rohtonsa ovat vain lisä koululääketieteeseen, mutta nykyään näiden öljyjen ympärillä on miljoonabisnes luentokursseineen ja nettikauppatuotteineen.   
Niin, miten niin samaistuin näin uskomattomaan tarinaan? No, Tara ei ole kuulunut joukkoon, ei lapsuudessa enemmistömormoneihin, ei yliopistomaailmassa hyvän oppineen taustan omaaviin opiskelijoihin, eikä enää opiskeltuaan taustaporukoihinsa. Jokainen luokkahypyn tehnyt suomalainen tietää, mistä Tara puhuu, ja meitä on paljon. Taran tuntema yksinäisyys on universaalia.
Lapsuuden perheessäni tultiin kaikessa jäljessä, ei hankittu radiota, televisiosta puhumattakaan, mitä häpesin. Isäni ei halunnut minun opiskelevan, ja se toi epäluottamuksen välillemme ja pilasi suhteemme siitä asti, kun menin oppikouluun 10-vuotiaana. Taran tavoin yritin aikuisena tehdä toivioretkiä kotiini, mutta yhteyttä ei löytynyt. Käyttäydyimme normaalin kohteliaasti, mutta sisimmässäni tiesin aina valinneeni isäni mielestä väärin, hylänneeni ja joutuneeni siksi hylätyksi. Tiedän, että isäni koki äitini kuoleman jälkeen meidät lapset yleensäkin suunnattomaksi taakaksi, hän toi sen ilmi suuttuessaan, "turhat" opiskelut siihen kaiken päälle. Voin melkein nähdä hänen pahansuovan ilmeensä ja naapurin tytärten kehumisen, koska he olivat menneet heti pakollisten kouluvuosien jälkeen töihin ja naimisiin maalaistaloihin.  Lapsenlapsistakaan ei ollut maamiehiksi.

Oppilaissani on ollut vuosien mittaan sellaisia, joiden kotiolot ovat muistuttaneet paljolti Tara Westoverin kotia. Koulua ja sen oppeja ei ole arvostettu, vain ruumiillista työtä, ja sitä on joissain tapauksissa vaadittu lapselta niin paljon, että läksyjä ei ole enää jaksettu tehdä.  

En siis samaistu mielipiteissäni heihin, jotka sanovat, että hui, aivan uskomatonta, että USA:ssa on tällaistakin toisin kuin meillä, enkä varsinkaan heihin, jotka sanovat, että kirja on vääristelty bluffi, ettei tällaista voi ollakaan. Kiitän Tara Westoveria: I appreciate it! Kiitos, että sanoitit tämän tunteen, joka on painanut minuakin ja vaikuttanut elämääni monella tavalla.   

Videohaastatteluissa Tara Westover on sievä ja sanavalmis. Sitäkin luin jostain amerikkalaisesta keskustelusta, että hän ei voisi olla tällainen noiden kokemusten jälkeen. Tässä on vähän samaa kuin siinä arvostelussa, mitä on kohdistunut pakolaisiin, joidenkin silmissä he eivät ole uskottavia, jos ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Olisiko Tara voittanut kaikki elämänsä esteet jos olisi nahjus? Minulle hän näyttää ja kuulostaa juuri sellaiselta, miltä kovan koulun läpi mennyt yleensä on. Hän on oppinut työntekoon ja pärjäämään yksin, asioita, joista hän kiittää vaikeaa lapsuuttaan.  

Kirjan kansiliepeestä
                                           
                                           ------------------------------------------------
12.9
Voi ei, tämän kirjoitukseni otsikossa oli pari päivää nimi Sara Westover! Tulee mieleen, mitähän kaikkea muuta menee silmieni ohi. No,nyt se on oikein.


14 kommenttia:

  1. Hyvin kuvasit tuota, että samastuttavuus tunteisiin on eri asia kuin samastua tapahtumiin. Tunteet tosiaan ovat universaaleja ja niihin voi samastua, vaikka kokemukset olisivat hyvinkin erilaiset. Minä samastuin esimerkiksi Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa hyvinkin moniin kirjassa esiintyneisiin tunteisiin, vaikka minulla syyt ja näkökulma olivatkin erilaiset. Uskon siis ymmärtäväni, mitä tarkoitat kun kerrot samastuvasi Westoverin tarinaan.

    En ole lukenut tätä kirjaa, mutta se on kyllä lukulistallani ja alkoi nyt taas kiinnostaa entistä enemmän. Muistot ja muistikuvat ovat kiinnostavia. Vietin juuri viikonlopun siskoni perheen luona ja on jännä huomata, miten eri tavoin koemme siskoni kanssa jonkin saman tapahtuman menneisyydestä: sama tapahtuma saa kaksi eri näkökulmaa ja tuntemusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sama kokemus seitsemän vuotta itseäni nuoremman siskoni kanssa muistelemisesta. Erilaiset persoonat kokevat asiat eri tavalla. Jos muistossa on aukko, niin sen täydentää todennäköisyyden periaatteella ja silloin syntyy erilaisia tapahtumien kuvauksia.
      Muisto saattaa myös saada jälkikäteen moraalisen kuorrutuksen. Olin kerran kirjoituskursilla, jossa yhden osanottajan luettua pala kurkussa kirjoittamansa episodin lapsena kohtaamastaan väkivallasta toinen riensi nopeasti johdattamaan keskustelua pois siitä tunnetilasta sanomalla, että on häntäkin lapsena hakattu ja ihan tarpeeseen on ollut. Siinä oli laitettu peitto sellaisen päälle, jota ei haluttu muistaa ja ilmeisesti toisen muisteluun osallistuminen olisi saattanut nykiä sitä peittoa pois. Jos lapsuuden pahatkin kokemukset kuittaa lauseella "minulla oli hyvä lapsuus", niin todennäköisesti ei vain halua tai uskalla muistella.
      Kuitenkaan yksittäiset ikävät tilanteet eivät koskaan pilaa lapsuuden yleissävyä, joka useimmiten on hyvä, koska lapsella on tarve kokea niin.
      Westover kertoo myös hyvistä hetkistä eikä tee kuvaamistaan perheenjäsenistä yksipuolisesti pahoja tai hyviä.

      Märta Tikkasen kirjat odottavat minulla uudelleen lukua. Hän kirjoitti niin rehellisesti ja suoraan, että sai arvostelua rohkeudestaan, mutta kukaan ei ole kai väittänyt, että hänen kuvaamansa omaelämäkerralliset tapahtumat ja niihin liittyvät tunteet eivät olisi totta. Sitä on kyllä paheksuttu, että hän kirjoitti niistä.

      Poista
  2. Kiitos hienosta kirjabloggauksesta. Aloitin tämän kirjan, mutta en päässyt kovin pitkälle kirjassa. Ehkä annan kirjalle jossakin vaiheessa lisäaikaa ja hyppään alun ohi. Kirjan sanoma on tärkeä, koulutus. Olen nähnyt kaikenlaisia documentteja kotikouluista, vapaasta kasvatuksesta jne., mutta Taran vanhemmat olivat täysin vastuuttomia kasvattajia. Ehkä niin olisi voinut kasvattaa 100-150 vuotta aiemmin, mutta ei nykyaikana.
    Taran perhe kuului mormoniyhteisöön, lahkoon. Minua puistattaa kaikki lahkot, myös suomalaiset lahkot. Pahaa tekee lukea niistä.
    Tässä kirjassa se on vieläpä totta.
    Muistaminen. Sain ystävältäni kirjan, johon kirjataan omia muistoja. Kirjalla on osuva nimi Kirja minusta. Valokuvat ovat hyvä keino muistella ja muistaa. Olen tehnyt veljilleni merkkipäiviksi valokuvateokset, joissa ovat veljeni ja heidän läheisensä ja me muut sisarukset. Onneksi on tullut otettua kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina joku virhe tulee, dokumentti.

      Poista
    2. Olkoon mikä tahansa lahko, niin periaatteena näkyy olevan järjestyneen yhteiskunnan vastustaminen. Vanhoillisissa lahkoissa yleensä myös naisen asema on heikko. Naisia pidetään siveettöminä ja usein heidät alistetaan synnytyskoneiksi. Westoverin perheessä, joka oli oma lahkonsa, toteltiin isää, vaikka hän ei ollut mieleltään terve ja johdatti perheen useamman kerran hengenvaaraan.

      Minä tein isäni kuoleman jälkeen itselleni ja siskoille valokuvakirjan nimeltä 'Korpelasta kotoisin'. Sen alkukuvana on isoäitini vanhemmat Iisak ja Amanda ja lopun kuvissa on jo viidettä sukupolvea. Talon tarina päättyi isääni ja viimeisenä onkin pelto ilman isäntää.
      Valokuvakirjat ovat aivan ihania. Olen tehnyt myös mm. teoksen yhdestä vuodesta lastenlasten elämässä.

      Poista
    3. Kasvattamisesta ja koulusta tuli mieleen isäni muisto naapurin pojasta. Tämä noin kymmenvuotias poika oli suuttunut vaativalle opettajalleen, karauttanut koulun pihaan hevosen vetämillä rattailla juuri ennen koulun alkua, paiskannut kirjansa opettajan eteen portaille, huutanut "Pirä kirjas!" ja kääntynyt vauhdilla kotiin päin ikätovereiden tuijottaessa. Joku kirosanakin siinä vielä oli vahvistuksena, mutta en muista, mikä.
      Koulun käynti ei ollut kaikkialla arvostettua. Isäni oli lahjakas, mutta ei päässyt joka päivä kouluun, koska heillä oli velipuolensa kanssa vain yhdet kunnon kengät yhteisenä. Tällaista oli vielä 20- ja 30-luvuilla köyhemmissä perheissä.
      Mikä huima nousu nykyiseksi hyvinvointivaltioksi!

      Poista
  3. Olipa mielenkiintoinen ja koskettava postaus! Olen tästä Westoverin kirjasta lukenut sekä ruusuja että risuja ja jotenkin olin jo ajatellut, että en ehkä sittenkään hanki sitä käsiini mutta tämä sinun kirjoituksesi sai minut taas kiinnostumaan ja vakuuttumaan siitä, että tämä kannattaa sittenkin lukea :)

    Olen itse kasvanut työläisperheessä ja olin isäni puolelta ensimmäinen ylioppilas, äitini puolelta toinen. Varsinkin äitini kannusti aina satsaamaan koulutukseen, hän muistutti usein että olisi mielellään lukenut pidemmälle mutta kuuden lapsen perheestä oppikouluun pääsivät vain ne kaksi poikaa. Tosin sitten kun itse opiskelin yliopistossa tunsin olevani aina vähän perheen kummajainen. Opiskeluani kyllä arvostettiin kovasti mutta en pystynyt siitä oikein perheeni kanssa puhumaan. Se tuntui surulliselta. /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on ollut samanlaisia tuntemuksia erilaisuudesta kuin minulla. Kyllä opiskelu eristää, jos itse on perheessä ainoa opiskeleva tai opiskellut, vaikka koulutukseen suhtauduttaisiin kannustavastikin.

      Ennen peruskoulua jako oli jyrkempi ja aikaisempi, kun lapset jaettiin jo neljän vuoden jälkeen. Kaverisuhteet kärsivät ja joillekin jäi elinikäinen katkeruus, kun ei päässyt maksulliseen yliopisto-opinnot mahdollistavaan oppikouluun.

      Isäni siskon mies, erittäin positiivinen persoona, ihaili koulutusta toisin kuin isäni. Hän kyseli meillä käydessään koulunkäynnistäni ja pyysi minut lukemaan ääneen englantia. Koominen tilanne, kun pieni tyttö 10v tankkaa huonosti ääntäen vierasta kieltä oppikirjasta toisen aikuisen miehen ihaillessa ja toisen, oman isän, tuhahdellessa vähättelevästi. Meillä myös äiti ja isoäitini kannustivat minua, vaikka sitä myötämielisyytä ei ollut tapana sanoiksi pukeakaan.

      Minulle tuli halu seurata Tara Westoverin elämää. Siksi kävin katselemassa kaiken maailman videoita, joissa hän on esillä.
      Hän on esiintyessään niin pirteä, mutta varmaan kokee edelleen surua, mikä kirjassakin käy selväksi.
      Kyllä tämä kirja kannattaa lukea. Se on melkein kuin trilleri yhdistettynä esseemäiseen pohdiskeluun.

      Poista
  4. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta kirjalta. Uskon, että erityisesti Yhdysvalloissa tarvitaan tällaisia menestystarinoita. Historianopiskelijoita (ja varmasti myös -tohtoreita) on moneen lähtöön myös Suomessa. Yhden ystäväni taustaan kuuluu vaikeuksia, lastenkotia ja tarkkailuluokkaa, mutta niin vain hän suoritti iltalukion ja valmistui yliopistosta parhain arvosanoin. Suomessa toki taustasta riippumaton menestyminen opinnoissa on todennäköisempää kuin jenkkilässä, jossa ihminen jää helposti oman onnensa nojaan.
    Tuli mieleen, että minäkin taidan olla sukuni ensimmäinen akateemisen koulutuksen loppuun saattanut jäsen. Aloittajia kyllä on ollut, mutta opinnot ovat jääneet helposti kesken, jos esimerkiksi vanhemmat eivät ole arvostaneet kirjasivistystä vaan enemmän apua pellolla, sahalla tai veneessä. Silti ahdasmielinen uskonnollisuus on näitäkin suurempi este tai hidaste sille polulle astumiselle, jossa johtotähtenä toimii oma ajattelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opinnot saattavat keskeytyä ja epäonnistua myös taustasta johtuvan liiallisen itsekriittisyyden vuoksi. Tukea vailla oleva voi pelätä epäonnistumista, stressata ja kokea alemmuudentuntoja ja huijarisyndrooman oireita. Kun toisissa perheissä pidetään akateemisia opintoja itsestäänselvyytenä ja niiden ohessa energiaa jää paljon muuhunkin, niin toisissa taas asetetaan tavoitteet liian mataliksi itseluottamuksen puutteen vuoksi.
      Aivopesu suuntaan tai toiseen on pahasta, ja ympäristöstä poikkeaminen on aina lapselle raskasta ja vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen, kuvaan itsestä ja elämänvalintoihin.

      Poista
  5. Tämä oli minulla jo kertaalleen lainassa, mutta aina joku toinen teos kiilasi ohitseni. Nyt alkoi taas kiinnostaa kovasti.
    Jotenkin jännää tuo, miten ulkopuolelta mielellään sanotaan, mikä on mahdollista ja mikä ei. Aika moni menestystarina olisi jäänyt haaveeksi, jos ihmiset olisivat aina uskoneet ulkopuolisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin käy monesti noin, kirjat kyläilevät meillä ja jäävät lukematta.
      Eräs ystäväni toi tämän minulle ja kehotti lukemaan. Kutsuin hänet sitten oikein keskustelemaan kirjasta ja pidimme kahden hengen kirjapiirin.

      Sanopa muuta, sitä toivoisi, että jokaiselle lapselle ja nuorelle löytyisi kannustaja eikä lannistajaa.
      Monissa maissa on mahdotonta nousta "kastistaan", Intiassa ihan ilman lainausmerkkejä. Siinä pysyt, mihin synnyit.
      Meillä kaikille yhteinen peruskoulu on asia, jota nykyään pidetään itsestäänselvyytenä. Se sai aluksi paljon vastustusta. Vanhemmista opettajista osa ei ymmärtänyt miten he voisivat opettaa koko ikäluokkaa, kun olivat siihen asti opettaneet pääsykokeilla valittuja oppilaita. Itse aloitin opettajan työn suoraan peruskoulusta Pohjois-Karjalassa 1975, Etelä-Suomi tuli asteittain perässä.

      Poista
  6. Hyvin kiinnostava kirjan esittely. Arvostan kovasti Taran sinnikkyyttä olla rohkea.
    Ei ollut minunkaan koulutieni niitä helpoimpia. Tosin isä ei asettunut vastahankaan oppikouluajatuksiani, vaikka niin pelkäsin, kun häntä naapurin mieskin valisti, ettei likkalasta kannata kouluun pistää.
    Myös muistot ovat siskollani ja minulla lapsuuden tapahtumista ja tunnelmista kotona erilaisia. Olen 10 vuotta vanhemp1, siis isosisko. Vasta viime aikona olemme näistä, joskus kipeistäkin asioista juteltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli yleinen asenne maalla, likkojen ammatiksi riitti naimisiinmeno. Myös poikia kohdeltiin usein väärin siinä, että heidän oletettiin ilman muuta jatkavan maatilan isännyyttä, vaikka poika olisi kaivannut aivan muuta.
      Isoveljeni oli luokkansa paras, mutta häntä ei edellä mainitusta syystä päästetty oppikouluun (niin kuin ei muka maatilan pidossa olisi tarvittu koulutusta). Hän meni kansakoulun jälkeen kenkätehtaalle ja haaveili poliisin ammatista. Hänen elämänsä jäi aivan kesken, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa 17-vuotiaana.

      Olen menossa elämänkaaren kuviin perustuvalle lyhyelle kirjoituskurssille loka-marraskuussa. Siksikin tämä Tara Westoverin kirja on minulle merkityksellinen.

      Poista