Käsi reistailee, bloggaaja taukoilee

Tämä teos Väsynyt kirjoja, 2016, on Ulla Sinkkosen kokoelmasta Mustassa on kaikki, joka oli esillä Kouvolan Kouta-galleriassa jokin aika sitten. 

Olin lääkärillä vuositarkastuksessa mukanani laatimani "Ihan romuna" -lista. 
Listassa ensimmäisenä oli pitkään kytenyt ja nyt taas pahentunut olkavartta jäytävä kipu. Todettiin kiertäjäkalvosinoireyhtymä.  
Olen joskus ennenkin ollut saman oireilun vuoksi aikeissa jäädä tauolle blogin pitämisestä, mutta kortisonipiikin tuoma helpotus veti minut silloin heti kiihkeänä takaisin koneen ääreen. Nyt en tee sitä virhettä. Jos aion säästyä krooniselta vaivalta, niin käden on saatava lepoa. Ei liikaa laitteiden näpyttelyä, eikä myöskään ohjattuja jumppia, vaan lepoa ja fysikaalista hoitoa.

Tykkään niin kovasti kirjoittaa blogipakinoitani, ja myös ne muistelmat läheisille ovat edelleen suunnitelmissa. Kaiken aikaa mieleen pulpahtelee herkullisia tilanteita ja lapsuuden kieltä, satakuntalaisuuksia. Aamulla herätessä muistelin, miten kotipuolessa kylään lähtiessä lapsia muistutettiin pesemään posket - posket, ei kasvoja. Piti olla 'puhtaat posket ja käret', sitten kelpasi näyttäytymään kodin ulkopuolella.

Kirjoitustauko tuntuu omituiselta.

Särkylääkepöhnässä järki on juossut hitaasti. Edelliseen postaukseenikin kirjoitin ihan ääliömäisiä epäloogisuksia, joita korjailin päivien päästä. 
Tauko on siis enemmän kuin paikallaan.

Kun palaan, niin kerron, tuliko vieroitusoireita ja mitä sain tilalle. "Onnellisena suomalaisena" tiedän, että aina jos jotain jää pois, niin jotain uutta ja antoisaa tulee tilalle. Olen kiitollinen, että kaikki muu on terveydessä tällä haavaa kunnossa niveliä lukuunottamatta. 

Niin kivaa kuin bloginpito onkin, niin onhan sitä elämässä muutakin. Kirjan sivuja saan kääntää, jumpat jää, mutta kävely onnistuu, voin tavata ihmisiä ja käydä tapahtumissa. 
Olen illalla menossa Kouvolaan rasisminvastaisen viikon tilaisuuteen ja viikonlopulla Helsinkiin Amnestyn kevätseminaariin. Tiedän, että näistä tekisi mieli postata kuvien kera, mutta maltan mieleni. 
Luen Lena Anderssonin kirjaa Enpä usko: ajatuksia ja kannanottoja. Siitä tekisi jo nyt mieli kirjoittaa ja keskustella kanssanne. 
Olen päättänyt katsoa kännykkäviestinikin vain muutaman kerran päivässä nykyisen ehkä parinkymmenen katsomiskerran sijasta.
Digilaitteet sivuun ja käsi kuntoon!

Juttelin vanhenemisesta hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Molemmilla meillä on liikkumista haittaavia vaivoja. Hän kertoi vanhan sananparren "Koha hää tälleenkii mänis, sano Muolaan mies ko hevone ol polvillaa." 

Palailen huhtikuun aikana. Ehkä lyhyemmin postauksin, mikä saattaa olla minulle vaikeaa. Katsotaan nyt, mitä fysikaalisessa hoidossa sanotaan. 
Käyn lukemassa toisten blogeja ja kommentoinkin, lyhyesti, ei mitään ehdottomuutta tässä.  
Pysykää kuulolla. 

Kirjoittamisiin ja aurinkoista kevättä teille kaikille blogini lukijoille!

Elokuvissa, Suomen hauskin mies

Kuva: Veera Aaltonen, ET-lehden artikkeli

No niin, nyt se tuli elokuvateattereihin. Suomen hauskin mies, vakavanhauska elokuva taiteen voimasta ja inhimillisyydestä pahan keskellä.

Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan käsikirjoittama ja Kujanpään ohjaama elokuva, pääroolissa Toivo Parikkana loistaa Martti Suosalo.
Ollaan Iso-Mjölön saarella punavankien leirillä. Leirille tuodaan työväenteatterin ohjaaja, joka saa  mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ryhmän vankeja teloitukselta valmistamalla niin hyvän näytelmän, että sillä onnistutaan viihdyttämään vieraiksi tulevia saksalaisia.

Näytelmä perustuu väljästi tositapahtumiin. Toivo Parikan esikuva on pitkän teatteriuran työväenteattereissa ja muualla tehnyt Jalmari Parikka. 
Mielenkiintoinen yhtymäkohta tosielämään syntyy siitä, että Suosalon isoisä, hänkin Martti nimeltään, on ollut Jalmari Parikan sotaorvoille nuorille 20-luvulla järjestämällä teatterikurssilla. Isoisän isä Kalle Suosalo, Sdp:n kansanedustaja ja pasifisti, oli teloitettu sisällissodassa tekaistuin syin, ilmeisesti vain siitä syystä, että hän oli kirjoittanut aatteensa mukaisesti artikkelin, jossa vaati hyvää kohtelua venäläisille sotavangeille. 

Joku on saattanut nähdä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Suomen hauskin mies. Kyseessä on saman sadan vuoden takaisen vankileiriepisodin kuvaus, sama ohjaaja ja sama päänäyttelijä. En ole nähnyt teatteriesitystä, mutta olen lukenut arvosteluista, että näytelmä ja elokuva ovat aivan itsenäisiä, hieman eri tavoin painotettuja teoksia ja että elokuva on väkevämpi.

Suomen hauskin mies on kuvattu pääosin Kotkassa ja Haminassa, meidän naapurikaupungeissamme, mikä lisäsi kiinnostustani. 
Seutukunnalta ilmoittautui joukkokohtauksiin vapaaehtoisia. Miehenikin kiinnostui ja sai pienroolin kesken työnsä vangittuna kansanedustajana. Jännitimme, onko koko kohtaus leikattu pois, mutta ei - siellä se on - viisi sekuntia. Kun Parikka saapuu leirille ja katselee ympäri kuraista kenttää, hän näkee sen yhdessä nurkassa kolmen miehen ryhmän nuotion ääressä, ja kohta kamera keskittyykin siihen mitä vangit paistavat. Voitte kuvitella, että tikkujen päässä ei ole pihvejä eikä nuotiomakkaraa, ollaanhan keskitysleiriolosuhteissa. Miehet paistavat kissanraatoa. 

Sitä paistamista oli tapahtunut elokuvaa tehtäessä koko heinäkuisen päivän. Puvustajat olivat välillä käyneet sutimassa lisää aurinkorasvaa ja nokea miesten naamaan. 
Mieheni oli hyvin kiinnostunut näkemään, miten elokuvaa tehdään. 
Minäkin olin meidän kesävieraidemme, pojanpoikien, kanssa katsomassa vaatesovituksia Kotkan Kyminlinnan parakissa. Kylläpä oli valtava määrä vanhoja vaatteita, ja puvustajilla sen tuhannen kiire. Poikien mielestä vaari oli hassun näköinen entisajan asussa. Sovituksen jälkeen pukua tietenkin kulutettiin ja liattiin, koska arvon kansanedustaja oli ollut siinä samassa puvussa vankina jo jonkin aikaa yötä päivää. 

Kävimme katsomassa elokuvan eilen. Mies oli Kotkassa ennakkonäytöksessä ja sen yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa jo maanantaina. Kutsussa luki juhlava asu ja - voihan minkä tekivät - EI avec. Ja niin kuin minä olin jo katsellut millenniumjuhliin ostamaani iltapukua sillä silmällä. Unto pani päälleen mustan puvun ja punaisen solmion, tietysti. Ei siis Hollywoodia vielä meidän nousevalle tähdelle, eikä minulle edustamista Linnan juhlissa muusana ja avecina. Sinne tietysti hankkisin uuden asun, teettäisin, sametista. Voi harmi!

Miten koin elokuvan? Vahvasti.

Toivo Parikan rooli on kirjoitettu Suosalolle, ja se istuu hänelle. Hänen kasvoillaan näkyvät kaikki tunnetilat. Hänen esittämänsä Toivo Parikka oli laajalti tunnettu Suomen hauskimpana miehenä, ja nyt vankina on hauskuttajan taito kaikkine nyansseineen tarpeen monessa tilanteessa. 

Näytelmäharjoituksista tulee mieleen vanha shakespearelainen tyyli ja Dario Fon Mysterio Buffo. 

Toinen hyvä suoritus elokuvassa on herkällä vartijoiden päälliköllä, jota esittää sävykkäästi Paavo Kinnunen. 
Jani Volasen roolihahmo on muuttumattomampi kovana ja huumorintajuttomana leirin komendanttina, ja  hänen vaimoaan esittävä Leena Pöysti ilmentää hyvin naisellista empaattisuutta. Hänessä tapahtuu kasvua kuten Paavo Kinnusen vartijassakin. 

Elokuvassa ei mässäillä kiduttamisilla. Ruokajonossa purnaava saa kiväärinperästä iskun mahaansa ja miehiä ammutaan, mutta tilanteista ei oteta lähikuvaa. Pidän tästä, ei kaikkea tarvitse elokuvassa jankata, kuten ei kirjoissakaan. Katsojalla ja lukijalla on mielikuvitus. 

Tämä elokuva on saanut hyviä arvosteluja. HS:n toimittaja Leena Virtanen lopettaa neljän tähden arvionsa näin: "Suomen hauskin mies on vaivihkaa valmistunut elokuva, jolle soisi samanlaisia massayleisöjä kuin Tuntemattomalle sotilaalle. Se sopii kaikille." 

----------------
Lisäys myöhemmin samana päivänä

Luin Suomen Kuvalehden Kalle Kinnusen arvostelun Suomen hauskimmasta miehestä. Kinnunen muistuttaa, että keskitysleiri ja huumori eivät ole uusi yhdistelmä elokuvassa. Italialaisen Roberto Benignin elokuvassa Kaunis elämä isä onnistuu salaamaan pieneltä pojaltaan sen tosiasian, että he ovat natsien tuhoamisleirillä naamioimalla pojalle kaiken kauheuden peliksi, johon he vapaaehtoisesti osallistuvat.  

Meillä on ollut tuo ihana elokuva, mutta olemme ilmeisesti antaneet sen jollekin, koska sitä ei enää löydy hyllystä. Muistan, kun Benigni voitti elokuvallaan vuonna 1999 parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan elokuvamusiikin ja parhaan miespääosan (hän itse) Oscarit. Hän hyppi ja pomppi, itki ja nauroi ja puhui erittäin vuolaasti erittäin vahvalla ja hauskalla italialaisella aksentilla puheaikansa reilusti ylittäen. Sitä iloa oli kiva katsella. 
Kaunis elämä jakautuu kahteen osaan. Alku on ruusuista satua ja loppu selviämistaistelua, jossa isän rakkaus kannattelee poikaa. 

Toisista välittäminen on eräs teema myös Suomen hauskimmassa miehessä. Parikan ohje näyttelemiseen on hengittää ja ajatella muita. 

Eikös tämä ole hyvä ohje elämälle muutoinkin: HENGITÄ JA AJATTELE MUITA.

André Aciman, Call Me By Your Name, romaanista elokuvaksi - ja vähän Oscareista

Kun katsoin elokuvan Call Me By Your Name ja tiesin, että se pohjautuu romaaniin,  alkoi heti mietityttää, millainen romaani elokuvan taustalta mahtaa löytyä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta ja voitti parhan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Käsikirjoittaja on James Ivory,  kaikkien aikojen vanhin Oscar-palkittu, 89 vuotta!
Jos joku nyt muistelee, että olisin kirjoittanut elokuvasta jo aiemmin, niin olen kyllä (klik).

Kirjassa, ja elokuvassa, kuvataan lyhyt kesäromanssi kahden miehen välillä, joista toinen on oikeastaan poika vielä, 17-vuotias Elio, ikäisekseen hyvin oppinut nuori mies, mutta tunne-elämältään tietenkin vielä raakile.  
Elion vauraalla amerikkalaisitalialaisella perheellä on kesähuvila Italian Rivieralla idyllisessä miljöössä. Isällä, joka on antiikin kulttuurin tutkija, on tapana kutsua joka kesä joku tohtoriopiskelija USA:sta työskentelemään ja lomailemaan vieraaksi kotiinsa. Tänä käänteentekevänä kesänä 80-luvun alussa vieraaksi saapuu komea Oliver, jota Elion äiti kutsuu nimillä la muvi star ja il cauboi ja jonka nimen paikalliset ääntävät Ulliva. Oliver tapaa paikallisia tyttöjä ja auttaa talon puutarhuria. Hän on aina menossa, kaikkien seurassa viihtyvä, kaikkien rakastama hurmuri.  Elio rakastuu häneen vimmaisesti ja epätoivoisesti. Hän pelkää vanhempiensa ja palvelusväen näkevän lävitseen. Hän haluaa kipeästi tutustua Oliveriin, mutta ei osaa. Elio kärsii.

I didn't know what I was afraid of, nor why I worried so much, nor why the things that could so easily cause panic felt like hope sometimes and, like hope in the darkest moments, brought such joy, unreal joy, joy with a noose tied around it. The thud my heart gave when I saw him unannounced both terrified and thrilled me. I was afraid when he showed up, afraid when he failed to, afraid when he looked at me, more frightened yet when he didn't.
(En tiennyt, mitä pelkäsin enkä sitä, miksi olin niin huolissani tai miksi se mikä aiheutti paniikkia tuntui välillä toivolta ja synkimpinä hetkinä koetun toivon tavoin toi mukanaan niin paljon iloa, epätoivoista iloa, iloa hirttosilmukka ympärillään. Sydämeni jysähdys joka kerta kun hän tuli odottamatta paikalle sekä kauhistutti että innoitti minua. Pelkäsin hänen saapumistaan, pelkäsin, ettei hän tulisi, pelkäsin kun hän katsoi minua ja vielä enemmän pelkäsin sitä, että hän ei katsoisi.)

Elio uupuu ja nukahtelee sohvalle. Hän seurailee pakkomielteisesti Oliveria ja on niin syyllisyyden ja salatun rakkauden riivaama, että alkaa synkistyä ja eristäytyä muista yhteisön nuorista, minkä seuralliset vanhemmatkin huomaavat.
Näin siis kirjassa. Elokuvassa kaikki tuntui kevyemmältä.

Kun Elio lopulta uskaltaa kertoa tunteistaan, käy ilmi, että Oliver tuntee samoin, mutta ei haluaisi tehdä mitään väärää, onhan hän kokenut, aikuinen mies. Ensimmäinen yö yhdessä aiheuttaa Eliolle ensin valtavan katumuksen, mutta  intohimo vie mukanaan ja ainoa mitä Elio ja Oliver enää katuvat on, miksi he hukkasivat niin paljon aikaa tunteensa kieltämiseen.
Tässä osassa kertomusta kirja on paljon hurjempi, raaempi, naturalistisempi ja rohkeampi kuin siitä sovitettu elokuva. Rohkeatkaan kohtaukset eivät tunnu kuitenkaan lukijasta kiusallisilta.

Oliverin lähtöpäivä koittaa. Hän haluaa ennen kotiinpaluutaan viettää kolme päivää Roomassa, tavata italialaista kustantajaansa ja katsella nähtävyyksiä. Hän haluaa Elion mukaansa, mutta tämä ei ehdi edes kysyä lupaa, kun isä jo ilmoittaa kustantavansa heille huoneen Rooman parhaasta hotellista.
Seuraa fellinimäinen, unenomainen seikkailu boheemien ihmisten seurassa Rooman vapaassa, paheellisessa yöelämässä, jossa on myös vaaransa. Elio on haltioitunut. Hän kokee olevansa arvostettu ja nuoruudestaan huolimatta omiensa joukossa. Rakastavaiset voivat suurkaupungissa myös kulkea julkisesti rakastavaisina. 
Se l´amore. If this is love, then...
Rooma-osuus oli kirjan minulle luomissa mielikuvissa loisteliaampi kuin se, mitä koin elokuvaa katsoessa. 

Ihmettelen isän roolia. Isä tiesi suhteesta. Miten hän uskalsi lähettää nuoren poikansa kokemaan "Fellinin Rooman" aikuisten joukossa? Homoushan oli luokiteltu rikokseksi. 
Isä ihaili antiikin patsaiden miesvartaloita, ja antiikissahan homorakkaus on ollut hyvin arvostettu rakkauden muoto. Halusiko hän pojan saavan kokea sellaista, mitä olisi itsekin halunnut?
Isän puhe pojalle on elokuvassa sanasta sanaan sama kuin kirjassa. Se on hieno puhe, mutta mutta, poika on vasta 17. Minusta tältä isältä puuttuu isänvaisto, hän on kuin ihaileva vanhempi sukulainen. 
Vapaamielinen asenne johtuu varmaan  osin siitä, että perhe eli omassa kuplassaan maallistuneina juutalaisina katolisessa Italiassa ja myös tiede- ja taidemaailman kosmopoliittisuus antoi laajemman ja avaramman kuvan maailmasta kuin mikä ympäristössä vallitsi. Elion paikallinen tyttöystävä Marzia ei näytä huomaavan mitään, ihmettelee vain Elion etääntymistä. Elio on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestaan jo nelisen vuotta, mutta kukaan ennen Oliveria ei ole sytyttänyt häntä, vienyt kotiin, kuten hän asian ilmaisee. 
Elio päättelee, että Rooma on juhlan jatkot  ja siirtymäriitti, hänellä edessä kouluun meno, Oliverilla omaan elämäänsä USA:ssa.
Perhaps it was my father's gift to the two of us. (Ehkä se oli isäni lahja meille.)

Elokuvassa Oliver soittaa hanukkahina (juutalaisten joulun aikaan viettämä juhla) ja kertoo, että on menossa naimisiin, mikä on ollut tekeillä jo pari vuotta. Tämä saa Elion tuntemaan suunnatonta kaipausta ja menetystä.
Kirjassa Oliver tulee käymään ja kertoo siinä yhteydessä saman totuuden. Nuoret miehet eivät tavoita enää yhteyttä, mikä heillä oli kesällä. 

Elokuvan tarina loppuu tähän, kirjassa se jatkuu vielä. Elio ja Oliver tapaavat muutaman kerran, viimeisen kerran parikymmentä vuotta myöhemmin. Oliverilla on perhe, Eliolla ei. Elio muistaa kaiken. Hän toivoo Oliverin sanovan edes erotessa, muistamisen merkiksi "call me by your name". Oliver on unohtanut. Vai onko sittenkään?

Myös elokuva olisi saanut syvyyttä ja painoa aikasiirtymästä. Rakkauden kesä vaikuttaa kauniilta muistolta, haihtuvalta unelmalta, kasvamiselta aikuisuuteen, jolloin tunteet laimenevat. 
Kyseessä ei ole kirjailijan omakohtainen muistelu, vaan fiktio. Aciman on syntynyt Egyptissä ja kokenut itsensä lapsena ranskalaiseksi. Juurettomuus lienee siirtynyt kirjaan. 
Kirjassa muistelu on kipeämpää kuin elokuvassa.

Kirjan nimi viittaa intiimiyteen, jota rakastavaiset kokevat tuntiessaan olevansa yhtä, "call me by your name and I'll call you by mine". 
Jotkut rakastuneet käyttävät toistensa vaatteita ja hellivät toiselle kuuluvia esineitä ollakseen mahdollisimman lähellä. Elio hiippailee Oliverin huoneeseen ja sujauttaa tämän shortsit hupuksi päähänsä ja haluaa Oliverin jättävän muistoksi vaatekappaleitaan. 
Koko ajan hän kärsii syyllisyydestä.
Was our intimacy paid for in the wrong currency? (Maksoimmeko me suhteestamme väärällä valuutalla?)


Miksi nykyään elokuville ei enää anneta suomalaisia nimiä? Call Me By Your Name on vaikea pala. Hmm, mietitääs... 
Ehdotan tässä sillä välin nimiä muille palkituille.
The Shape of Water - Veden muoto ( 4 Oscaria -  ansaitusti - lavastus, musiikki, ohjaus ja paras elokuva)
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Kolme kylttiä Ebbingin tiellä (paras naispääosa Frances Dormand, tätä en ole vielä nähnyt)
Get Out - Pakene (paras alkuperäiskäsikirjoitus - kyllä, olen samaa mieltä!)
... Ei, en osaa muotoilla suomalaista nimeä elokuvalle Call Me By Your Name. 
Elio-Oliver, Minä olen sinä ... eeei. Jään kehittelemään. Hyviä ehdotuksia?

Katsoin nelituntisen koosteen Oscar -gaalasta. Ihailen amerikkalaisten tapaa yhdistää juhlavuus ja rentous. Oscar-gaaloista välittyy aina kodikas tunnelma. 

Parasta minusta oli paitsi Jimmy Kimmelin säkenöivä, lämpimän humoristinen juonto, niin The Shape of Water -elokuvan ohjanneen Guillaume del Toron kiitospuhe. Pysäyttelin tallennustani ja käänsin sen. Kas tässä! 
"Olen maahanmuuttaja, kuten ystäväni Alfonso ja Alejandro, Gael, Salma ja moni muu teistä, mutta 25 viime vuotta olen asunut meidän aivan omassa maassamme. Siitä osa on täällä, osa Euroopassa ja osa kaikkialla. Ajattelen, että taiteen ja tämän oman alamme hienoin aikaansaannos on se, että se pyyhkii viivoja hiekasta, kun muu maailma pyrkii syventämään niitä."

Loppuun pari kuvaa tästä äärimmäisen kauniista sadusta The Shape of Water, jossa mykkä tyttö lähestyy piiloteltua löytöä ja valtiosalaisuutta, sammakkokuningasta. Kimmel lohkaisi tästä, että kun miehet ovat tyrineet pahasti, niin naiset alkavat rakastua kaloihin. 

Kuva Googlesta

Kuva Googlesta

Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee

Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon. 

Miksi pidän siitä niin paljon? 

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat". 
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja. 
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.  

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi. 

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on  koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan. 

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta. 

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.  

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön? 

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk',  hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan. 

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä  naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa. 
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa. 

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen. 

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.  

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa. 

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta.  Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin. 

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun. 
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana. 
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

Eläköön kirjarakkaus!

Rakas Kirjabloggaaja Marjatta!

Rohkenen lähestyä Sinua näin blogisi viisivuotispäivänä. Sinua saattaa kiinnostaa, miten näen Sinut. 
Olet lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa sekä rento heittäytyjä että tarkka niuhottaja. Olet kirjoituksissasi tyhmänrehellinen ja naiivi, kaiken lisäksi pidät näitä hyvinä ominaisuuksina, Sinä pikku hölmöläinen. Joku on sanonut Sinua räväkäksikin, mutta tiedä tuosta...

Kirjat ovat elämäsi rakkaussuhde.

Luet laidasta laitaan, ja osasta lukemaasi kirjoitat. Usein kiihkeänä.

Toivon, että julkaisisit joskus listan "salaa" lukemistasi, niin lukijasi näkisivät koko pöytäkattauksesi ja voisivat hymyillä sinulle, höpsö, vielä hieman lisää.
Oscar Wilden kohukirja Teleny ja kansaneepos Kalevala saavat osansa samana päivänä. Siihen päälle muutama runo, pätkä tietokirjaa ja sanomalehdet. Täydellinen lukijan päivä. Illalla naapurisi saattaa vielä kopsauttaa postiluukusta Seiskan ja Suomen Kuvalehden. Nautit molemmat julkaisut unilukemiseksi hyvällä ruokahalulla.

Juuri nyt Sinua loukkaa se, että kirjoittajan integriteettiäsi edes epäillään. Pyhään kirjarakkauteesi on langennut varjo, kun jotkut ovat alkaneet puhua kirjablogikirjoittamisen(kin) yhteydessä hyödystä ja rahasta.
Sinulle lukemiseen ja kirjoittamiseen kuuluu täysi vapaus, hyödyttömyys  ja pakottomuus.
Heti kun joku ehdottaa, että kirjoittaisit tilauksesta, tunnet vastenmielisyyttä ja mieleesi juolahtaa vanha sananlasku "Ei kukko käskien laula".

Kirjablogilaiselle kirjoittaminen on itse päämäärä, ei väline ansaitsemiseen, uskot. Väline yhteisöllisyyteen se kyllä on ja hyvä siinä. Miksi antoisasta harrastuksesta pitäisi hyötyä rahallisesti tai laskea nautinnollisiin hetkiin kulunutta aikaa?

Olet pitänyt blogiasi viisi vuotta. Tasan viisi vuotta sitten kirjoitit ensimmäisen lyhyen kirjoituksesi Aki Ollikaisen romaanista Nälkävuosi. Ymmärsit aloittaa hienolla kirjalla.
Lukemista olet harrastanut noin 64 vuotta, eikä hetkeä, että se olisi kyllästyttänyt sinua. Voi puhua elämänmittaisesta rakkaudesta ilman kupruja.
Hyvä Sinä!

Bloggaajana olet erityisesti iloinen siitä, että olet päässyt vierailemaan niin monenlaisissa blogeissa  ja saanut vaihtaa ajatuksia upeiden ihmisten kanssa, joita et olisi ikinä tavannut reaalielämän tilanteissa. Niissä Sinulla on tapana tavata samassa elämäntilanteessa olevia, omanikäisiäsi, saman ammatin ihmisiä tai samaa harrastavia. Blogeissa rikastut ylittämällä nämä rajat. 

Olen seuraillut seurapiirejäsi ja tiedän, että olet ikionnellinen joistain fantastisista ajatustenvaihdoista. 

Miten paljon oletkaan nauttinut paitsi keskusteluista, niin myös toisten kirjoittamiseen paneutuvien tyyleistä. Joillakin on  tunnistettava tyylinsä. Sinullakin on.

Blogia aloittaessasi ajattelit, että kirjablogin tulisi olla tiukasti vain kirjallisuusasiaa, mutta pian muutit kantasi. Sait tutustumishaasteita, joissa Sinua pyydettiin kertomaan itsestäsi ja vapauduit. Huomasit, että blogissa on kiva näkyä myös päiväkirjamaisuutta, kertomusta ja kuvia omasta elämästä. Yletön määrä maireita kuvia omasta ihanasta elämästä ei sovi tyyliisi; et halua mainostaa itseäsi, kuten et kirjojakaan, mutta kuva silloin tällöin on kiva mauste. 
Laitappas taas pian jotain persoonallista, kiitos!

Pirtsakkaa synttäriä Sinulle, Rakas!

Kunnioittaen,
Sinut läheltä tunteva fanisi

P.S. Koita nyt selvitä niistä tulehduksistasi ihmisten ilmoille. Aurinko paistaa ja kevät koittaa. Keuhkotautiset kuskattiin ennen vanhaan ulos saamaan auringon voimaa. Sinne vaan vähän kerrallaan!

P.P.S. Meinasi unohtua - synttärilaulu Sinulle: The Sound of Music -musikaalin My Favorite Things Julie Andrewsin laulamana.

Raindrops on roses
And whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things

Cream-colored ponies and crisp apple strudels
Doorbells and sleigh bells
And schnitzel with noodles
Wild geese that fly with the moon on their wings
These are a few of my favorite things

Girls in white dresses with blue satin sashes
Snowflakes that stay on my nose and eyelashes
Silver-white winters that melt into springs
These are a few of my favorite things

When the dog bites
When the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad