Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee

Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon. 

Miksi pidän siitä niin paljon? 

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat". 
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja. 
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.  

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi. 

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on  koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan. 

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta. 

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.  

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön? 

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk',  hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan. 

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä  naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa. 
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa. 

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen. 

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.  

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa. 

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta.  Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin. 

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun. 
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana. 
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"