Hanna Hauru, Jääkansi (2017)

Hanna Hauru on harvinaisen taitava lyhyen proosan taitaja. Hänen kirjansa ovat nopeita lukea, mutta säilyvät ja vaikuttavat mielessä pitkään. 

Jääkansi on kirja pahasta ja sen vaikutuksista. 
Pieni tyttö menee äitinsä kanssa junalla vastaan sodasta palaavaa nauravaista isää, mutta toisin käy. 

Kun juna tuli, ihmiset tönivät tietä lähemmäksi ovia. Me seisoimme paikallamme. Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies asepuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani.
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi. 

Romaanissa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain, eri sivuilla ja erilaisella fontilla. Toinen, runollinen, tytön, nyt jo nuoren naisen, kokemukseen keskittyvä, sekä aloittaa että lopettaa tarinan ja kertoo jatkon proosallisemmalle tarinalle tytön kasvamisesta pahassa perheessä. 
Luin ensin nämä tavanomaisessa järjestyksessä peräkkäin, ja toisella kertaa erikseen. Lyyrinen kertomus on haikean kaunis. 

Tarinan alussa nuori nainen saapuu tyhjään taloon, katsoo pahan tapahtumapaikat, navetan ja pihamaan ja kävelee tutun lyhyen polun, joka tuntuu kuin kävelisi kokonaisen elämän. 
Aloitan rantapolun ja päätän petollisen nuoruuden. 

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot. 

Kertomuksen traagisuus piilee siinä, että kauheissa oloissa elävä tyttö ei voi pelkästään vihata pahantekijöitään.
Tukisteleva äiti on kovia kokenut, hän ei ole koskaan oppinut rakkautta. Tyttö kutsuu häntä Bettiksi, rakastamaan kykenevää isäänsä hän on kutsunut isäksi. Äidin häpeä liikuttaa tyttöä, mutta äiti ei pysty häpeänsä vuoksi ottamaan vastaan tytön myötätuntoa, vaan väistää sen.
Isäpuoli on kärsinyt sodassa, häntä pitää pelätä, mutta hänkin herättää myös sääliä. 
Pikkuveli on herkkä, ja tyttö pystyy surukseen näkemään tämän kohtalon. 
Pahan muisto riistäisi kauniin pojan rumaksi. 
Tyttö on saanut niin vähän rakkautta, että hän ei jaksa tuntea myötätuntoa itseään kohtaan eikä nähdä valoa silloinkaan kun esteet poistuvat. 

Jääkansi jättää hyvällä tavalla surullisen olon. 

Vaikka tarina on raju, osin jopa brutaali, niin kielen kauneus tekee sen helpommin nautittavaksi. Tekstissä on unenomaisuutta ja eräässä kohdassa pieni ripaus fantasiaa. Oikeasti emakko ei pysty pitämään vauvaa elossa.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. 

Paha on muistoissani kuin rikki rapiseva heinän korsi.

Edellisessä kirjoituksessani keskusteltiin siitä, miten nykyään kirjoitetaan paljon paksuja romaaneja. Jääkannessa on 117 sivua, joillakin sivuilla vain vajaat kolme riviä tekstiä, ja silti kirjassa on valtavan iso sisältö. 
Pidän siitä, että kirjailija antaa minulle tilaa ja luottaa mielikuvitukseni voimaan. 

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?

Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

Mietteitä, vähän omia ja enemmän Claes Anderssonin

Kuhmo-talo Lammasjärven rannalla (Postikortti:Pekka Agarth)

Yhteisöllisen pääsiäisemme vietossa koin vahvasti, että huolenpito on suurinta rakkautta. Toisista huolehtiminen saa ihmisissä aikaan onnea, jota ei saa mistään muusta.

Pohdin, onko EU:sta tullut uusi Raamattu?
Lapsuuteni suunnannäyttäjiä olivat Raamattu ja Satakunnan Kansa. - Niin se on, ko Pyhä Kirja sanoo. - Kyllä se niin on, lehres luki! Näitä kahta lähdettä oli turha kyseenalaistaa. Arvatkaa, millaista oli olla kapinoiva 60-luvun teini tässä itsestäänselvyydessä!
Heti EU:hun liityttyä alettiin puhua, miten äitiyspalvelut on saatettava EU:n tasolle eli huononnettava. Onneksi neuvolalaitos säilyi. Muu terveydenhoito pitäisi kyllä nyt saattaa EU:n tasolle eli ylöspäin. Kun vertaa mihin muuhun tahansa läntiseen EU-maahan, niin sairastuessa kansalaisesta huolehditaan muualla paremmin kuin Suomessa. Turvapaikanhakijoiden huonossa kohtelussa pestään kädet sillä, että niin ne muuallakin EU:ssa.

Olen lukenut pienellä aikaa Claes Anderssonin uusimman romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 (2016) ja uudestaan aikalaisromaani-määritelmällä varustetun teoksen Oton elämä (2011). Aiemmin olen lukenut Anderssonilta näiden kahden tavoin elämäkerrallista ainesta sisältävän kirjan Jokainen sydämeni lyönti (2009). 
Jos joskus saan aikaiseksi muistelman tapaisen, niin se on ihailemallani Anderssonin tyylillä. Nyt tähän muutama poiminta Oton ajatuksista ensimmäisestä Otto-kirjasta; sulkeissa, mitä itselle nousi ensimmäisenä mieleen. 

Kesä on parhaimmillaan talvella?
(Niin on - Suomen kesä)

Voiko todella muistaa sellaistakin mitä ei ole tapahtunut?
(Voi hyvinkin, olen huomannut tämän muutaman kerran!)

Sodan jälkeen, 1950-luvulla, kieli-ilmapiiri  oli kova ja raaka. Otto muistaa, että muutaman kerran, kun hän oli kaiken uhallakin puhunut ruotsia kadulla tai luistinradalla, jokin lukuisista jengeistä oli mukiloinut hänet, vain että hän oppisi että "suomessa puhutaan vittu suomea perkele!". Mutta nykyisin pelkästään Oton kotikaupungissa Espoossa puhuttiin suunnilleen sataaneljääkymmentä eri kieltä. Niin kehitys kehittyy. Melkein kaikki oli ennen huonommin.
(Niin oli, melkein kaikki - lasten hoito, ruuat, vaatteet, asunnot, työelämä, vapaa-aika -, sen vuoksi minäkin olen onnellistunut vuosi vuodelta!)

Heinäkuinen viikko Kuhmon Kamarimusiikkipäivillä oli ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kesän ruumiillinen ja sielullinen kohokohta. 
.... Kuhmon viikko oli valmistelevaa harjoitusta siihen nirvanaan, joka oli olemassa vain kaipauksissa ja unelmissa. Sen lähemmäs paratiisia saattoi tuskin päästä. Otto ajeli ympäriinsä vuokrapyörällään ja tunsi, kuten rakastunut Tranströmer, että yksi kilo ei painanut kuin seitsemänsataa grammaa.
(Olen niin ylpeä Kuhmosta, vaikka en ikinä täyskuhmolaiseksi yltänytkään, mikä lie junantuoma. Olen nähnyt Anderssonin Kamarimusiikki-festareilla monesti konserteissa, Elävien runoilijoiden klubilla soittamassa pianoa ja tunnelmallisessa rantaillassa Ontojärven rannalla, jossa hän, jazzpianistina tunnettu, soitti duettona haitaria paikallisen nuoren miehen kanssa. Kainuun rauha ja luonto näyttivät sopivan silloiselle kulttuuriministerille. Olen samaa mieltä Kuhmo-talon Lentua-salista, sen ihanampaa konserttisalia ei ole. Andersson kuvaa sitä sielujen taivasmatkan ihanteelliseksi temppeliksi.)

Kuhmo-talon konserttisalista  (Postikortti:Pekka Agarth)

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?
( Tässä tekstissä on hieno rytmi! Tämä on myös hyvä esimerkki Anderssonin tyylistä. Ottoa tarkastellaan koomisessa valossa, usein armottomasti, eikä koskaan ylevöittäen tai saavutuksia luetellen.)

Kuhmo-talon Juttua-kahviosta, seinällä Osmo Rauhalan teos Kertosäe
(Postikortti:Pekka Agarth)

Kolmen sukupolven pääsiäisen jälkeen olemme taas mieheni kanssa kaksin. Olen aina kokenut, että ruokaa pitää olla yllin kyllin, niin ettei vieraiden tarvitse pelätä sen loppumista. Tein kaikkea varmuuden vuoksi isoilla kattiloilla. Niinpä meillä nyt on jäljellä gulassipataa, kanarisottoa, liha-perunasoselaatikkoa, lihapyöryköitä, kasvispyöryköitä, jälkiruokia ja kaikenlaista lisuketta. Ruuanlaitto on helppoa ainakin viikon, lämmittämistä. 
Äidilläni oli aina kirjaimellisesti seitsemää sorttia kahvileipää satunnaisten kävijöiden varalle, kuten naapurin emäntien ja isäntien, romukauppiaan, keinosiementäjän ja nokikolarin: vaaleita piparkakkuja, ässiä, lusikkaleipiä, kääretorttua, pitkoa ja  kahta sorttia kuivakakkua. Näitä herkkuja ei omaväki saanut syödä, joten kiipeilimme siskoni kanssa kiikkerillä tooleilla peräkamarissa varastamassa niitä paffiloorista vanhan kakluunin päältä. Ihme, ettemme katkaisseet niskaamme. 

Kyllä nykyään on paremmin. Herkkujakin saa syödä milloin vain mieli tekee ja paljon saa valmiina. Kukkia saa ympäri vuoden ruokakaupoista, 50-luvulla piti odottaa kesää.

Huomaan, että kirjoitan kuten Anderssonin luoma kertoja Otto, työhuoneessani vuoroin yksityistä ja yleistä tarkastellen. En pane pahakseni, vaikka tämä metodi tarttuisi enemmänkin. 
Otto seuraa eri vuodenaikoina koivua Meilahden työhuoneensa ikkunan takana. Niin minäkin omaa koivuani. Nyt se on talven jäljiltä paljas, mutta pian vihertää.
Palaan näihin kiinnostaviin kirjoihin myöhemmin. Paitsi aikalaisasiaa, niissä on paljon ihmisyydestä yleensä.

Virpana varpana ...

                                    Virvon varvon vitsasella, 
                                     kosken kevätpajusella,
                                     terveyttä toivottelen,
                                     siunausta siivittelen, 
                                     onnea oksalla tällä!

                                     Virpana, varpana, 
                                      sutjana, putjana, 
                                      niivis, naavis, 
                                      natserpoo.
                                      Sulle vitsa, 
                                      mulle palkka!

Miten suhtaudutte perinteisiin?

Minä olen hulluna kaikkiin juhlaperinteisiin ja koristelen kodin asianmukaisesti. Pääsiäiskoristeet ovat jo suurimmaksi osaksi paikallaan, epäkäytännöllisesti ennen siivousta. Jotain haluan jättää pikkuvieraiden laitettavaksi.

Pääsiäisen aikaan Suomen sääerot näkyvät. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa on kinokset ja meillä Kymenlaaksossa on siirrytty pikkukenkiin. Ensimmäiset sinivuokot ja leskenlehdet availevat nuppujaan. Olen käynyt monesti kotimme läheisessä pikkumetsikössä katselemassa sinivuokkoja. Lapsuudessani ne kukkivat Satakunnassa vasta äitienpäivän aikaan. Ilmastonmuutos.

Lippu hulmuaa tuossa ikkunani takana Mikael Agricolan (Mikko Maanviljelijän) kunniaksi. Yhtään virpojaa ei ole vielä näkynyt. Pilveilee.
Päiväkävelyllä käyn taas sinivuokkometsässä ja patikoin pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren ulkoilualueella tarkastelemassa kevään merkkejä. 
Illalla seuraamme, miten vaaleissa käy. 

                                          ...................................................................

Aurinko pääsi esiin ja avasi vuokkojen kukat....

.... ja myös leskenlehdet. Ja onhan kuvassa muutakin elämää, jos tarkasti katsotte.

Suomi kovenee, mietteitä viimeaikaisten tapahtumien tiimoilta

Tadaa - täältä tullaan taas, vaikka juuri muutama päivä sitten ilmoitin "juhlavasti" jääväni kättä lepuuttamaan tauolle! Lisätutkimuksia käteen on tulossa, ja tällä hetkellä se on aika hyvä.
Tuli niin tärkeää asiaa, etten osaa olla kirjoittamatta. "Sihteerinikin" sanoi, että mitä sinä nyt kokonaan pois jäät, kun niin bloggaamisesta tykkäät. Ja onhan minulla keinoni: vasen terve käsi, kirjoitusten lyhentäminen ja sihteerin apu tarvittaessa.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg vieraili toissapäivänä 4.4. Paasikivi-seuran tilaisuudessa Kouvolassa, aiheena turvapaikanhakijat. Hän oli samana aamuna rauhoitellut Helsingissä mielenosoittajia, jotka kyseenalaistivat turvapaikanhakijoiden palautukset Afganistaniin. 

Nerg sanoi mm. näin: "Ihmisoikeudet säätelevät perustuslakia Suomessa ja Euroopassa, ja me viranomaiset olemme sitoutuneita sitä noudattamaan. Toki joskus tapahtuu myös virheitä, mutta pohja on oikea."

Nerg sanoi myös näin:" On hyvä tunnistaa, että turvallisuus suomalaisesta perspektiivistä on erilaista kuin esimerkiksi afganistanilaisesta."

Eikö afgaani kärsi kuten minä? Kun olen katsellut kuvia Kabulista, niin olen kokenut ihmisten silmissä pommitusten keskellä ihan samaa turvattomuutta kuin suomalaisella vaarassa olevalla ihmisellä.
Ulkoasiainministeriön matkustustiedotteessa Afganistanin turvallisuustilanne todetaan kriittiseksi koko maassa. Asia ei muuksi muutu, vaikka maahanmuuttoviraston maalinjauksissa kuinka muuta väitettäisiin ja vaikka kielteiset turvapaikkapäätökset miten koukeroisesti perusteltaisiin. 
Irak, Somalia ja tietenkin Syyria ovat myös edelleen turvattomia.

Noudatamme vain lakeja ja yhteisiä kriteerejä. Tämä on se yleinen selitys.
Kuka laatii lait? - Ihmiset. Kuka muuttaa lait? - Ihmiset.
Ei laki ole mikään ikuisesti pysyvä asia eikä sen noudattaminen vapauta tarkastelemasta toimitaanko oikein. Toisinaan laki vanhenee tai todetaan muutoin epäkelvoksi uudessa tilanteessa. Huonon lain taa meneminen on väärin ja alkeellista moraalia. 

Lakeja ja niiden soveltamista on kyllä muutettu turvapaikanhakijoiden täällä ollessa, heille ja muille ulkomaalaisille huonoon suuntaan. Siinä ei voimassa oleva laki olekaan ollut kiveen hakattu.

Humanitäärinen peruste turvapaikan saamiseksi poistettiin laista ja perheenyhdistämisen ehtoja tiukennettiin lisää viime vuoden aikana. 
Tiukat lait johtavat perheiden hajottamiseen, mikä ei ole inhimillisesti oikein. Yksi perheenjäsen poistetaan täältä lähtömaahan ja muu perhe saattaa odottaa pakolaisleirillä jossain kolmannessa maassa, johon Suomesta apua hakenut ei enää pääse, koska rajat ovat kiinni. Monesti parhain selviytyjä, nuori mies tai teinipoika, saatettiin lähettää vaaralliselle matkalle turvaa hakemaan maahan, joka oli luvannut yhdistää perheen, ja sitten vedetään matto alta, me emme yhdistä enää.

Me seuraamme julmaksi muuttunutta Eu-maiden mallia, tietenkin mallioppilaina, palautusprosentit ja kriteerit kiitettävästi täyttäen.
Syyrian naapuri Jordania, jonka oma väkiluku on 6,6 miljoonaa on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on ehditty rekisteröidä noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on 1,4 miljoonaa.  

Yllättäen on tapahtumassa sellainenkin muutos, että rasistinen motiivi tuomion perustana väkivallan teossa alkaa poistua. Rasismiin on totuttu. Ylivieskassa jätettiin tuomitsematta neljä yli kolmikymppistä miestä, jotka olivat heittäneet polttopulloja alaikäisten turvapaikanhakijoiden asuntolan seinään. Tuomiotta jättämistä perustellaan sillä, että rakennus ei vahingoittunut, eikä kukaan loukkaantunut. Miehet halusivat "säikytellä". Aikuiset säikyttelemässä perheistään eroon joutuneita lapsia? 
Vielä 2015 Kymenlaakson käräjäoikeus katsoi rasistisen motiivin tuomion koventamisperusteeksi miehelle, joka oli heittänyt polttopullon hätämajoitusyksikön ovelle. Siinäkään kukaan ei loukkaantunut eikä rakennus vaurioitunut.


Suomi kovenee.        

Lisäys 9.4.

Kommenttikeskustelujen jälkeen tuli mieleeni vielä sellainen kyyninen kiteytys, että yhtä hyvin voisimme vaikka arpoa, kuka turvapaikanhakijoista saa jäädä ja kuka lähtee, jos kerran osa lähetetään pois. Karsintabyrokratiaan (kuulustelut, valitusten käsittelyt yms.) käytetyllä summalla kustannettaisin jo monen maassaolo. 

Eräässä toisessa keskustelussa huomasin, että jonkun mielestä pakolaisuus on ominaisuus. Ei se ole. Se on elämäntilanne. Jos minä joudun pakenemaan vainoa, en muutu Suomen rajan toisella puolen ominaisuuksiltani, tiedoiltani ja taidoiltani miksikään, en loiseksi enkä luuseriksi. Rautatientorin mielenosoittajissa on ollut pitkälle koulutettuja ihmisiä, mm. vaikeita maksaleikkauksia tehnyt kirurgi. Taloudellisesti ajatellen hänelle olisi viisasta antaa turvapaikka, koska Suomen kansalaisen koulutus samaan pisteeseen maksaa todella paljon.