sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hanna Hauru, Jääkansi (2017)




Hanna Hauru on harvinaisen taitava lyhyen proosan taitaja. Hänen kirjansa ovat nopeita lukea, mutta säilyvät ja vaikuttavat mielessä pitkään. 

Jääkansi on kirja pahasta ja sen vaikutuksista. 
Pieni tyttö menee äitinsä kanssa junalla vastaan sodasta palaavaa nauravaista isää, mutta toisin käy. 

Kun juna tuli, ihmiset tönivät tietä lähemmäksi ovia. Me seisoimme paikallamme. Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies asepuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani.
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi. 

Romaanissa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain, eri sivuilla ja erilaisella fontilla. Toinen, runollinen, tytön, nyt jo nuoren naisen, kokemukseen keskittyvä, sekä aloittaa että lopettaa tarinan ja kertoo jatkon proosallisemmalle tarinalle tytön kasvamisesta pahassa perheessä. 
Luin ensin nämä tavanomaisessa järjestyksessä peräkkäin, ja toisella kertaa erikseen. Lyyrinen kertomus on haikean kaunis. 

Tarinan alussa nuori nainen saapuu tyhjään taloon, katsoo pahan tapahtumapaikat, navetan ja pihamaan ja kävelee tutun lyhyen polun, joka tuntuu kuin kävelisi kokonaisen elämän. 
Aloitan rantapolun ja päätän petollisen nuoruuden. 

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot. 

Kertomuksen traagisuus piilee siinä, että kauheissa oloissa elävä tyttö ei voi pelkästään vihata pahantekijöitään.
Tukisteleva äiti on kovia kokenut, hän ei ole koskaan oppinut rakkautta. Tyttö kutsuu häntä Bettiksi, rakastamaan kykenevää isäänsä hän on kutsunut isäksi. Äidin häpeä liikuttaa tyttöä, mutta äiti ei pysty häpeänsä vuoksi ottamaan vastaan tytön myötätuntoa, vaan väistää sen.
Isäpuoli on kärsinyt sodassa, häntä pitää pelätä, mutta hänkin herättää myös sääliä. 
Pikkuveli on herkkä, ja tyttö pystyy surukseen näkemään tämän kohtalon. 
Pahan muisto riistäisi kauniin pojan rumaksi. 
Tyttö on saanut niin vähän rakkautta, että hän ei jaksa tuntea myötätuntoa itseään kohtaan eikä nähdä valoa silloinkaan kun esteet poistuvat. 

Jääkansi jättää hyvällä tavalla surullisen olon. 

Vaikka tarina on raju, osin jopa brutaali, niin kielen kauneus tekee sen helpommin nautittavaksi. Tekstissä on unenomaisuutta ja eräässä kohdassa pieni ripaus fantasiaa. Oikeasti emakko ei pysty pitämään vauvaa elossa.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. 

Paha on muistoissani kuin rikki rapiseva heinän korsi.

Edellisessä kirjoituksessani keskusteltiin siitä, miten nykyään kirjoitetaan paljon paksuja romaaneja. Jääkannessa on 117 sivua, joillakin sivuilla vain vajaat kolme riviä tekstiä, ja silti kirjassa on valtavan iso sisältö. 
Pidän siitä, että kirjailija antaa minulle tilaa ja luottaa mielikuvitukseni voimaan. 

14 kommenttia:

  1. Jääkansi on pieni suuri kirja. Sisältö on hyytävän karu. Kirjailija jättää taitavasti lukijan ajatuksille tilaa.
    Tyhjien sielujen saari ja Jääkansi ovat lyhytproosan taidonnäytteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sitä ne ovat.
      Luin Haurulta myös pari novellikirjaa. En päässyt niiden lyhyiden hetkien mukaan samalla intensiteetillä kuin millä uppouduin näihin romaaneihin.
      Nyt jos huomaan, että Haurulta ilmestyy jotain uutta, niin hankin sen heti luettavakseni.

      Poista
  2. Höh. Minulta on jäänyt kokonaan huomaamatta koko Hauru vaikka kaikki muut ovat tietysti älynneet lukenea hänen kirjojaan. Pitääpä napata parit haurut mukaan kirjastosta kunhan sinne saakka ennätän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole myöhäistä. Sinähän kyselitkin taannoin lyhytproosan taitajia, eikä minullakaan silloin tullut Hauru mieleen, Hän on varmaan tällä haavaa parasta.
      Kannattaa lukea tämä ja Tyhjien sielujen saari, joka kertoo leprasta. Haurulla on ollut siinä mielessä Seilin saari, Airiston edustalla. Kirjoitin siitä viime kuussa.

      Poista
  3. Haurua en ole vielä ollenkaan lukenut, mutta sinun kirjoituksesi jälkeen tuntuu, että olisi jo aika. Tämä lie niitä kirjoja, jotka jäävät mieleen väräjämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kannattaa tutustua Haurun kirjoihin. Ne ovat ilahduttavan omanlaisiaan.
      Jos haluaa verrata johonkin, niin Rosa Liksomin ja Timo K. Mukan teksteissä on jotain samaa aistivoimaa, ja tekstin kuulaudesta tulee minulle mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

      Poista
  4. Hienosti toteat, että kirjassa on valtavan iso sisältö, vaikka se kooltaan pieni onkin. Niin totta! Hauru kirjoittaa kauniisti, tiiviisti ja ajatuksia herättäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kävin lukemassa sinun kirjoituksesi tästä. Samalla tavalla näyttää vaikuttaneen meihin. Juuri intensiteetti on Haurun romaaneissa niin vahva, että lukiessa kaikki ympärillä oleva katoaa.

      Poista
  5. Ihana, että olet myös hurahtanut Hauruun. Kirjailija vailla vertaa, pidän todella monin tavoin. Voisin lukea tämän vaikka heti uudestaan ja olen varma, että löytäisin vaikka mitä uutta. Ihastuttava kieli karussa totuudessa. Ah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, näin on käynyt.
      Kävin lukemassa myös sinun kirjoituksesi uudestaan. Siellä joku oli kommentoinut ettei saisi kirjoittaa kirjan juonesta, johon taas minä, ettei minua ainakaan haittaa yhtään. En lue juonilähtöisesti.

      Miten kirjasta edes voi kirjoittaa, jos ei kerro yhtään mitään sen tapahtumista? Minä kerron tässä kirjoituksessani ehkä saman verran, enemmänkin, kuin sinä enkä silti paljon mitään.

      Jääkannen takakanteen on saksittu lauseita lehtiarvosteluista. Minusta paras on Savon Sanomien: "Arktinen hysteria ja suomalainen ahdistus sanoittuvat Hanna Haurun kirjoissa viiltävän kirkkaasti." Olen yleensäkin pitänyt juuri tämän lehden kirja-arvosteluista.

      Poista
  6. No niin, nyt syyhyttää tämä vielä enemmän. Kirjan rakenne vaikuttaa varsin omaperäiseltä, mutta juuri "haurumaiselta". Mielenkiintoinen teema taas kirjalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauru näyttää käsittelevän aina vakavia teemoja.
      Hänen kirjoissaan, niin tekstissä kuin rakenteessa, on minua miellyttävää ilmavuutta. Tuo kahden tarinan yhtäaikaisuus, nykyhetken ja muistojen, on luonteva, vaikka voisi huonosti toteutettuna olla teennäinen.

      Poista
  7. Minulle tämä oli liikaa. Liian kauhea, liian rujo, liian toivoton ja valoton. En päässyt tarinaan sisimmillään kiinni, koska kaikki inhorealismi etäännytti. Mutta Haurun kerrontaa ja kieltä ihailen, siinä on taitoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monelle on käynyt näin Haurun tekstien kanssa. Haurua on verrattu pohjoisen kirjailijoihin Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin. Minä kyllä pidän heistä kaikista, mutta Katja Ketun inhorealismissa on joskus minulle liikaa.

      Luin juuri jostain, että Jääkansi pohjautuu Haurun mummin elämään. Ihmisillä on ollut niin kamalia kohtaloita, että sitä on lähes mahdoton uskoa nykyään.

      Poista