Mietteitä, vähän omia ja enemmän Claes Anderssonin

Kuhmo-talo Lammasjärven rannalla (Postikortti:Pekka Agarth)

Yhteisöllisen pääsiäisemme vietossa koin vahvasti, että huolenpito on suurinta rakkautta. Toisista huolehtiminen saa ihmisissä aikaan onnea, jota ei saa mistään muusta.

Pohdin, onko EU:sta tullut uusi Raamattu?
Lapsuuteni suunnannäyttäjiä olivat Raamattu ja Satakunnan Kansa. - Niin se on, ko Pyhä Kirja sanoo. - Kyllä se niin on, lehres luki! Näitä kahta lähdettä oli turha kyseenalaistaa. Arvatkaa, millaista oli olla kapinoiva 60-luvun teini tässä itsestäänselvyydessä!
Heti EU:hun liityttyä alettiin puhua, miten äitiyspalvelut on saatettava EU:n tasolle eli huononnettava. Onneksi neuvolalaitos säilyi. Muu terveydenhoito pitäisi kyllä nyt saattaa EU:n tasolle eli ylöspäin. Kun vertaa mihin muuhun tahansa läntiseen EU-maahan, niin sairastuessa kansalaisesta huolehditaan muualla paremmin kuin Suomessa. Turvapaikanhakijoiden huonossa kohtelussa pestään kädet sillä, että niin ne muuallakin EU:ssa.

Olen lukenut pienellä aikaa Claes Anderssonin uusimman romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 (2016) ja uudestaan aikalaisromaani-määritelmällä varustetun teoksen Oton elämä (2011). Aiemmin olen lukenut Anderssonilta näiden kahden tavoin elämäkerrallista ainesta sisältävän kirjan Jokainen sydämeni lyönti (2009). 
Jos joskus saan aikaiseksi muistelman tapaisen, niin se on ihailemallani Anderssonin tyylillä. Nyt tähän muutama poiminta Oton ajatuksista ensimmäisestä Otto-kirjasta; sulkeissa, mitä itselle nousi ensimmäisenä mieleen. 

Kesä on parhaimmillaan talvella?
(Niin on - Suomen kesä)

Voiko todella muistaa sellaistakin mitä ei ole tapahtunut?
(Voi hyvinkin, olen huomannut tämän muutaman kerran!)

Sodan jälkeen, 1950-luvulla, kieli-ilmapiiri  oli kova ja raaka. Otto muistaa, että muutaman kerran, kun hän oli kaiken uhallakin puhunut ruotsia kadulla tai luistinradalla, jokin lukuisista jengeistä oli mukiloinut hänet, vain että hän oppisi että "suomessa puhutaan vittu suomea perkele!". Mutta nykyisin pelkästään Oton kotikaupungissa Espoossa puhuttiin suunnilleen sataaneljääkymmentä eri kieltä. Niin kehitys kehittyy. Melkein kaikki oli ennen huonommin.
(Niin oli, melkein kaikki - lasten hoito, ruuat, vaatteet, asunnot, työelämä, vapaa-aika -, sen vuoksi minäkin olen onnellistunut vuosi vuodelta!)

Heinäkuinen viikko Kuhmon Kamarimusiikkipäivillä oli ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kesän ruumiillinen ja sielullinen kohokohta. 
.... Kuhmon viikko oli valmistelevaa harjoitusta siihen nirvanaan, joka oli olemassa vain kaipauksissa ja unelmissa. Sen lähemmäs paratiisia saattoi tuskin päästä. Otto ajeli ympäriinsä vuokrapyörällään ja tunsi, kuten rakastunut Tranströmer, että yksi kilo ei painanut kuin seitsemänsataa grammaa.
(Olen niin ylpeä Kuhmosta, vaikka en ikinä täyskuhmolaiseksi yltänytkään, mikä lie junantuoma. Olen nähnyt Anderssonin Kamarimusiikki-festareilla monesti konserteissa, Elävien runoilijoiden klubilla soittamassa pianoa ja tunnelmallisessa rantaillassa Ontojärven rannalla, jossa hän, jazzpianistina tunnettu, soitti duettona haitaria paikallisen nuoren miehen kanssa. Kainuun rauha ja luonto näyttivät sopivan silloiselle kulttuuriministerille. Olen samaa mieltä Kuhmo-talon Lentua-salista, sen ihanampaa konserttisalia ei ole. Andersson kuvaa sitä sielujen taivasmatkan ihanteelliseksi temppeliksi.)

Kuhmo-talon konserttisalista  (Postikortti:Pekka Agarth)

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?
( Tässä tekstissä on hieno rytmi! Tämä on myös hyvä esimerkki Anderssonin tyylistä. Ottoa tarkastellaan koomisessa valossa, usein armottomasti, eikä koskaan ylevöittäen tai saavutuksia luetellen.)

Kuhmo-talon Juttua-kahviosta, seinällä Osmo Rauhalan teos Kertosäe
(Postikortti:Pekka Agarth)

Kolmen sukupolven pääsiäisen jälkeen olemme taas mieheni kanssa kaksin. Olen aina kokenut, että ruokaa pitää olla yllin kyllin, niin ettei vieraiden tarvitse pelätä sen loppumista. Tein kaikkea varmuuden vuoksi isoilla kattiloilla. Niinpä meillä nyt on jäljellä gulassipataa, kanarisottoa, liha-perunasoselaatikkoa, lihapyöryköitä, kasvispyöryköitä, jälkiruokia ja kaikenlaista lisuketta. Ruuanlaitto on helppoa ainakin viikon, lämmittämistä. 
Äidilläni oli aina kirjaimellisesti seitsemää sorttia kahvileipää satunnaisten kävijöiden varalle, kuten naapurin emäntien ja isäntien, romukauppiaan, keinosiementäjän ja nokikolarin: vaaleita piparkakkuja, ässiä, lusikkaleipiä, kääretorttua, pitkoa ja  kahta sorttia kuivakakkua. Näitä herkkuja ei omaväki saanut syödä, joten kiipeilimme siskoni kanssa kiikkerillä tooleilla peräkamarissa varastamassa niitä paffiloorista vanhan kakluunin päältä. Ihme, ettemme katkaisseet niskaamme. 

Kyllä nykyään on paremmin. Herkkujakin saa syödä milloin vain mieli tekee ja paljon saa valmiina. Kukkia saa ympäri vuoden ruokakaupoista, 50-luvulla piti odottaa kesää.

Huomaan, että kirjoitan kuten Anderssonin luoma kertoja Otto, työhuoneessani vuoroin yksityistä ja yleistä tarkastellen. En pane pahakseni, vaikka tämä metodi tarttuisi enemmänkin. 
Otto seuraa eri vuodenaikoina koivua Meilahden työhuoneensa ikkunan takana. Niin minäkin omaa koivuani. Nyt se on talven jäljiltä paljas, mutta pian vihertää.
Palaan näihin kiinnostaviin kirjoihin myöhemmin. Paitsi aikalaisasiaa, niissä on paljon ihmisyydestä yleensä.