 |
| Äiti ja minä 1950. |
- Äiti kaatu eikä nouse enää.
Pikkusisko oli leikkinyt pihassa
lumileikkejä. Olin katsellut häntä ikkunasta natustellessani kuivaa
ruisleipää voin kanssa. Nyt hän tulee omituisen hitaasti tupaan ja
kertoo, mitä oli huomannut. Isä ja minä ampaisemme ulos. Äiti
makaa liiterin edessä. Puusylys on levinnyt hänen viereensä.
Äitillä on silmät kiinni. Mamma tulee perässä siihen seisomaan
eikä tiedä, mitä tehdä.
- Äiti on vietävä lääkäriin. Pitää
soittaa ampulanssi. Äkkiä! ÄKKIÄ!
Minä hätäilen ja isä on
jotenkin neuvoton. Hän katsoo äitiä ja kokeilee pulssia. Minä
tiedän, ettei hänen lääkintämiehen taidoistaan ole nyt mitään
apua.
- No, mes soittaan Vesilahresta auto. Mes ny äkkiä.
Juoksen
henki kurkussa Kollikorven niitun ohi ja Ison Ahteen ylös asti. En
huomannut ottaa pyörää. Palipalit lipsuvat lumessa. On marraskuu,
muutama aste pakkasta. Pimeä päivä.
Kun palaan kotiin, äiti on
viety sisälle. Hän oksentaa jotain vihreää. Kohta hänet jo kannetaan taksiin huovalla peiteltynä. Isä lähtee mukaan.
Päivä
kuluu hitaasti. Teen läksyjä. Palmikoin Tuulan tukkaa. Luen Pappalle
Satakunnan Kansaa. Tarja tulee kotiin. Hän on ollut Järvisillä
Seijan kanssa. On vaikea kertoa hänelle, missä äiti on. Äiti on
ollut aina kotona. Isoveli tulee kenkätehtaalta. Hän ei halua
uskoa, että mitään on tapahtunut. Hänellä on valkoinen
Piitles-paita ja tyttöystävä. Hänellä on omaa elämää.
Mamma
on meistä ainoa, joka puhuu. Hän kertaa päivän kulkua ja toistaa,
ettei huomannut mitään erikoista. Hän keittää perunoita ja
kastiketta, mutta ei meille oikein maistui. Me odotetaan.
- Pestiin
Hiljan kans pyykkiä koko päivä. Sitä oliki paljo. Kai sillä sitä
päänsärkyä taas oli, mutta ei se valittanu. Ihan se oli niinko ennenki.
Se sano mulle, että menkääs Te jo sisälle. Hän
viruttelee täs loput ja
keitetään sitte hyvät kaffeet. Niitä
hellapuita se lähtiki hakeen.
Myöhään ehtoolla kuulemme taksin
ajavan pihaan. Isä astuu sisälle. Hänellä on kädessä jokin
muovipussi. Minua pelottaa se pussi. Isä laskee sen ovensuupenkille.
- Hiljaa ei ole enää.
Tämä on minun viimeinen muistoni omasta äidistäni. Äiti oli kuollessaan 36 vuotta, ja minä olin silloin 13. Aloitin tällä kertomuksella lapsuuden muistelemiseni kirjoituskurssilla viime syksynä. Kirjoitin äidistäni sen jälkeen myös muita kirjoituksia.
Yksi kirjoitus syntyi, kun katselin ryhmäkuvaa kylän äitien ja tytärten yhteisestä äitienpäiväjuhlasta. Siinä on takana kolmisenkymmentä äitiä ja edessä saman verran tyttäriä. Kaikkien muiden päät ovat suorassa kameraa kohti, vain minun äitini pää on kallellaan ja mihinkäs muuhun kuin minun suuntaani. Hän tarkistaa, onko rusettini terhakasti ja olenko nätissä asennossa. Samalla tavalla on kamera tavoittanut minut katsomasta omia poikiani. Kirjoitin, miten äitini välitti ja kannusti, miten hän uskoi minuun.
Yhden tarinan kirjoitin siitä, kun lähdin haastattelemaan siskojani heidän äitimuistoistaan. Sille jutulle annoin nimeksi Hei likat, mitä te muistatte meirän äitistä? Siitä tuli hauska.
Äitienpäiväkirjoitukseni on näin aikainen, koska olen lähdössä pienelle matkalle. Kolme sukupolvea, puuhakasta tulee olemaan.
Hyvää äitienpäiväviikonloppua kaikille! Muistakaa äitejä!
Kirjoitusurssi antaa sinulle varmaan tosi paljon, kun saat, osaat ja uskallat kirjoittaa perheesi suruista. Minåten kasvaa ilman äitiä? Suhteeni äitiin einuoruudessani ollut kovin läheinen, mutta silti - kokonaan ilman - vaikeaa kuvitella. En tarkoita mitään sääliä enkä sellaista, lähinnä surun keskellä kasvamista jään miettimään. Mutta näyttää elämänmyönteinen tyttö kasvaneen... Aurinkoisia toukokuun päiviä ja lomaa!
VastaaPoistaInna, minähän menin ensin suoraan päin pahimpia tilanteita siellä kurssilla. Sitten kun sain ne ulos, niin alkoi tulla sellaista, minkä nimesin itselleni kotiseutumuseo-höpinäksi.
PoistaKurssilla aloin miettiä paljon isäni elämää. Hän menetti enemmän kuin kukaan muu meistä perheenjäsenistä.
Mukavia toukokuun kesäpäiviä, Inna! Nyt on ihana aamu. Kirjoitan avoimen ikkunan ääressä. aurinko paistaa ja linnut pitävät konserttia.
Voi sinua äiditöntä, kovat on olleet kokemukset lapsille ilman äitiä.
VastaaPoistaMinun varhaisin muistoni äidistä, yksi monista, oli kun pelkäsin aina tulipaloa ja pakkasin valmiiksi nuket odottamaan uloslähtöä, jos se tulipalo tulee yöllä. Yöllä aina heräsin ja menin äidin jalkaa vasten nukkumaan, kiersin kädet ympärille ja nukuin loppuyön siinä. Minun pelkoni vuoksi isä purki takan pois. Luulen, että olen ollut aika pakkomielteinen tuon tulipalon kanssa.
Hyviä muistoja äideistä, niitä löytyy myös, mutta tietysti myös niitä vähemmän mukavia.
Hyvää äitienpäivää <3
Lapsille saattaa tulla tuollaisia pelkoja. Minä pelkäsin kaikkea yliluonnollista.
PoistaMinulle jäi äidistäni pelkästään hyviä muistoja hänen varhaisen kuolemansa vuoksi. Varmaan myös muistini on valikoinut pois kaiken huonomman. Jos äiti olisi elänyt, olisin varmaan kohdistanut murrosikäisen kritiikkini häneen.
Meillä auttoi arkielämän sujumista se, että talossa oli paljon väkeä. Isäni vanhemmat asuivat yhdessä meidän kanssa.
Mai, samoin sinulle! Aurinkoa! <3
Ihana teksti, nyyh♥
VastaaPoistaKiitos Allu! Tuo oli lapsuuteni rajapyykki. Nyt se on vain moneen kertaan kerrottu tarina.
PoistaKoskettava tarina.
VastaaPoistaKiitos Simpukka! Ajattele, tuohon aikaan 60-luvun alussa ei osattu tuon paremmin. Eihän aivoverenvuodon saanutta saisi liikutella. Ei tässä olisi kyllä mikään auttanut, koska tuho oli niin massiivinen.
PoistaKoskettava kirjoitus äidistä, joka ei ehtinyt olla elämässäsi kauemmin. Onneksi on muistoja kuitenkin. <3
VastaaPoistaItse mietin, että menettäminen on kamalaa: myös se, että menettää toisen vielä hänen eläessään.
Tiedätkö Elegia, tuo menettäminen, minkä mainitset on vielä pahempaa. <3
PoistaMuistot on ihmeellinen asia. Olen miettinyt niitä paljon viime aikoina. Tuntuu, että törmään myös kirjallisudessa koko ajan tähän aiheeseen.
Kaunis kirjoitus, jossa rakkaus on päällimmäisenä muistona.
VastaaPoistaMuistelen omaa äitiäni nykyisin hyvin usein, monia hänen ajatuksiaan olen ymmärtänyt vasta nyt vanhempana.
Äitini oli hyvin moderni ja aikaansa edellä oleva uranainen jo 50 -luvulla piskuisessa maalaispitäjässä. Elämä siellä ei todellakaan ollut helppoa isän ammatista johtuen, mutta äitini ei antanut ympäristön määrätä vaan piti päänsä. Tätä piirrettä hänessä ihailin aina ja sain siitä varmaan pienen kipinän omaan elämäänikin.
Omat lapseni muistelevat etelänmummia samoista asioista ja hän on ollut heille esimerkkinä opiskelussa ja omien haaveiden toteututtamisissa.
Kiitos äiti kaikesta !
Riitta, anteesksi, että vastailen vasta nyt. Gdanskin matkalla oli mukana vain kännykkä enkä tykkää näpytellä siihen.
PoistaSinulla on ollut kyllä paras mahdollinen äitimalli, vahva äiti, joka toteuttaa itseään.
Vanhempiaan ymmärtää tosiaan paremmin myöhäisemmällä iällä. Minulla kävi näin isän suhteen. Olin niin huolissani hänestä, että en aina pystynyt näkemään hänen suuruuttaan.
Minä koin järkyttävänä (mutta kauniisti kirjoitettuna) tämän kertomuksesi, Marjatta.
VastaaPoistaMinunkin äiti kuoli aivoverenvuotoon vieraillessaan meillä. Hän eli tiedottomana 4 päivää. Sitten kuoli (sairaalassa). Oli vaikea käsittää se. Oltiin siskon kanssa häntä katsomassa vielä sen jälkeen kun ilmoittivat kuolemasta. Sisko itki ja oli niin lohduton, että minun piti yrittää lohduttaa häntä. En itse itkenyt. Tämä tapahtui keväällä ja syksyllä kun olin Cape Cod'ssa Amerikassa, siis meren takana, minulle tuli valtava itkukohtaus. Kysyivät, mikä minulla oli hätänä, vastasin: minulla on äitiä ikävä!
Ajattele, miten hyvä tiedottomuus oli äidillesi. Hän ei päässyt suremaan. Teille siskosi kanssa se on ollut vaikeaa.
PoistaMinulla kävi samoin kuin sinulla, en itkenyt, koska piti pärjätä. Muistan vain olleeni vihainen. Siirsin surun sivuun myöhempää käsittelyä varten. Ilmeisesti ihminen suojaa itseään tekemällä näin. Aika lieventää menetyksen tunteen, jolloin sen pystyy kohtaamaan. Olisiko sinulla vieraassa paikassa oleminen lisännyt orpouden tunnetta.
Voi Marjatta, tämä meni suoraan sydämeen. Nämä ovat näitä käänteentekeviä päiviä ihmisen elämässä, erityisesti lapsen. Mikään ei muutu enää ennalleen. Voisin kirjoittaa samantapaisen kertomuksen isäni kuolemasta. Olin silloin 17v. ja vaihto-oppilaana Saksassa. Yhtenä tavallisena kevätaamuna olimme lähdössä kouluun kun puhelin soi...
VastaaPoistaSanna, voin vain kuvitella, miten vaikeaa on ollut kestää tuossa puhelussa tullut tieto vieraassa ympäristössä. Toisilla kaikki on kuten ennenkin ja sinulla taas kaikki on muuttunut.
PoistaNäin vanhempana eläytyy helposti yksin jääneen vanhemman asemaan. Sinun äidilläsi kuten minun isällä on ollut paljon järjestettävää ja huolehdittavaa kaiken surun keskellä.