Huolestuneita ajatuksia Kiirastorstaina 2016

Kielletty - haram!

Virvon varvonko? 
Se sulta kielletty on
ties rouva Terhi.
Tuoreeks terveeks loihtia
et saa häntä, Fatima.

Kauniit oksat nuo,
keltanarsissit, tiput
nekin kristityn?
Vain viha kielletty on
se haaste rouvalle mun.

Kirjoituskurssillamme  laadittiin pikatehtävänä pääsiäisrunoja tankamuotoon, tavut  5 - 7 - 5 - 7 - 7. Tämä minun  aikaansaannokseni ei ole järin lyyrinen, mutta nyt onkin asia tärkein. 
Tartuin ajankohtaisaiheeseen, kansanedustajan avustajan ja paikallispoliitikon Terhi Kiemungin ivapuheeseen koskien muslimilapsia virpojina. Kiemunki oli huomannut ikkunastaan muslimilapsiksi päättelemiensä lasten kulkevan virpojina ja ilkkui, juhlistetaanko virpomalla muka Allahia ja pitäisikö hänen jakaa "muslimipenskoille" karkin sijaan kondomeja. 
Siis Harry Potter -hahmoiksi pukeutuneet virpojatko edustavat muka jotain uskontoa, johon muualta tulleilla lapsilla ei ole osaa! Virvon varvon -lorua ei löydy Raamatusta kuten ei Koraanistakaan, vaikka niissä muutoin paljon yhteistä ainesta onkin. ´

Aiemmin on kuulunut, että Luciaa ja lukiolaisten vanhojen tanssia on pyritty kovasti joillain paikkakunnilla varjelemaan vierailta. Kiemunki laajensi tämän suhtautumisen siis myös lasten pääsiäisnoitaleikkeihin, vieläpä sopivasti rasismin vastaisella viikolla ja juuri ennen erityistä lasten rasismilta suojelemisen päivää.

Pieni Etelä-Afrikasta adoptoitu Valtteri Saarinen oli Aamu-TV:ssä kertomassa kokemastaan nimittelystä ja pahemmastakin, mm. bussien ajamisesta ohi, kun hän on yksin pysäkillä. Muutama vuosi sitten, kun Umayya Abu-Hanna muutti pois Suomesta niin ikään Etelä-Afrikasta adoptoidun Reema-tyttärensä kanssa sanoen syýksi rasismin, häntä ei oikein uskottu. Suomiko rasistinen? Kyllä, Suomi on hyvin rasistinen maa, ei rakenteiltaan, vaan ihmisten käyttäytymisessä.

Olen lueskellut viime aikoina vanhoja runoja. Aale Tynnin runo Horror vacui vetää puoleensa. 

Suoraan sanoen, minun on vaikea kestää tätä aikaa. Yritän niin kovasti olla välittämättä vihan purskahduksista, mutta juuri kun olen vähän unohtanut edellistä, tulee uutta, tällä kertaa kiitos Kiemunkin ja terroristien Brysselissä. 

Oli tarkoitus kirjoittaa aivan muuta pääsiäiseksi, mutta voiko tällaisia tapahtumia ohittaa?

Horror vacui

Kohussa öisen tuulen
ääniä kuuntelen:
runojen särkyvän kuulen
siivet helisten.
Vihaan aikaa tätä, 
raakaa ja hirveää.
Ihmisen murhe ja hätä
sydämen piirittää.

Kerran, kun aika on toinen,
jos näen päivän sen, 
niin miten koskaan voinen
olla iloinen?
Jäämmekö uskoa vaille, 
tyhjin sydämin?
Ken unen armaan maille
löytää takaisin?

Kauhistuttavien terrori-iskujen jälkeen muutamat poliitikot, meppi Jussi Halla-Aho ja kansanedustaja Juho Eerola ensimmäisinä, ilkamoivat asialla. Terroristi-iskut Brysselissä, joita Eerola kutsui rasisminvastaisen päivän after partyksi, todistavat ilmeisesti heidän kummallisessa ajatusmaailmassaan, että he ovat olleet oikeassa ja että rasismi olisi parasta terrorismintorjuntaa, mutta sitä vain eivät kaikki ymmärrä. Apologeetaksi ja demagogiksi itsensä Facebook-sivuillaan määrittelevän James Hirvisaaren, myöskin lausunnoillaan kunnostautuneen, mielestä varsinkaan suvakkihuorat eivät ymmärrä. Hirvisaaresta on kätevää, kun voi määritellä näin yhdellä sanalla kaikki SPR:ssä ja muissa turvapaikka-asioihin liittyvissä viroissa työskentelevät ja pakolaisiin ystävällisesti (eli normaaalisti) suhtautuvat naiset.

Minä näen ISIS-terroristit ja suomalaiset vihan lietsojat samanlaisina rasisteina molemmat. Valtterille ja Reemalle ilkkuminen ei vähennä terrorismia millään tavalla, vaan lisää sitä eristämällä ja demonisoimalla ihmisiä. 
  
Loppuun pieni iloinen pääsiäismuisto muutaman vuoden takaa. 
Olin valinnut töihin neulepuserooni sopivan Kalevalakorun Rakkaus-sarjan riipuksen. Oli menossa englannin tunti seiskaluokalla. Kuuntelimme nauhalta oppikirjan tekstiä. Huomasin Ellin tuijottavan lumoutuneena säihkyvää koruani. Yhtäkkiä hän sanoi kovalla äänellä:"Onks tua pääsiäismunasta?" 
Seurasi paheksuntaa ympärillä ja naureskelua. Pysäytin kuuntelun. "No ei ole, kyllä tää on ihan oikea koru, oikein Kalevalakoru." Sitten taas jatkettiin, kelasin nauhaa vähän taaksepäin. Tekstin käsittelyn jälkeen keräsimme ryhmissä pääsiäissanastoa. Selitimme mämmin englanniksi ym. tarpeellista siltä varalta, että joskus tarjoutuisi tilaisuus kertoa ulkomaalaisille suomalaisista pääsiäistavoista. Eräs koulun tavoitteista kun on kasvatus kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen. Kaikki eivät tätä tiedä. Eivät esimerkiksi ne ns. katupartiolaiset, jotka lähtivät patsastelemaan koulupihan viereen täällä eräällä yläkoululla, kun kouluun oli muiden koulujen tapaan kutsuttu irakilaisia turvapaikanhakijoita puhumaan ja oppilaiden haastateltaviksi. Rehtori kävi ajamassa jengin pois. Irakilaiset olivat sanoneet, että he olisivat mielellään jutelleet noiden kavereitten kanssa. 

Onneksi saan viettää pääsiäistä lasten tervehdyttävässä seurassa, kuten viime vuonnakin, jolloin pienin koristeli luovasti meidän olohuonetta pääsiäiskoristein. Silloin oli aivan kevyt ja iloinen olo. Jospa se ilo tänäkin pääsiäisenä vielä löytyy. 

Elokuvissa - Hamy Ramezan ja Ali Jahangiri, Tuntematon pakolainen sekä Minna Canthin päivä

Olin lukenut dokumenttielokuvasta Tuntematon pakolainen, jossa elokuvaohjaaja Hamy Ramezan ja koomikko-juontaja Ali Jahangiri kulkevat anonyymien pakolaisten seurassa alkaen Lesboksen kumivenematkalta ja kulkien eri vaiheiden ja odotusten läpi pohjoiseen asti. Olin mielissäni, kun kuulin, että elokuva tulee tänne meille ja elokuvantekijät ovat mukana ja jäävät keskustelemaan yleisön kanssa elokuvan jälkeen. 
Nyt se on nähty ja keskusteltu. Terveisiä tilaisuudesta, tuoreeltaan!

Menimme mieheni ja erään ystävän kanssa hyvissä ajoin, että saisimme varmasti hyvät paikat. Kiittelin teatterimme lipunmyyjää ja kysyin, oliko vaikeaa saada tämä elokuva. Ei ollut. Elokuvaa oli tarjottu kaikkialle, mutta vain muutamat teatterit olivat halunneet sen. Eikö tällaista dokkaria pidetty tarpeeksi myyvänä? Elokuvan ensiesitys oli Tampereen elokuvajuhlilla 10.3., jossa se palkittiin parhaana yli 30-minuuttisista dokumenteista ja myös yleisön suosikkina. Tampereelta tekijät lähtivät kiertämään elokuvan mukana Kauhavalle, Lahteen, Kuopioon, Helsinkiin ja meille Kouvolaan.

Elokuvan tekijät ovat molemmat tulleet Suomeen 10-vuotiaina pakolaisina Iranista. Heidän äidinkielensä on farsi. Viime vuoden marraskuussa he pakkasivat reppunsa ja lähtivät kahdestaan kameran kera kokemaan sen, mitä ovat jo kerran kokeneet. Molemmat sanoivat, että he alkoivat ymmärtää elokuvanteon ohessa omia vanhempiaan paremmin kuin ennen. 

Elokuva alkaa kumivenematkalla pimeässä. Harva tulee ajatelleeksi, että nuo matkat täyteen ahdetuissa kumiveneissä on tehtävä pimeässä taskulampun valossa kareja vältellen. Rantautuminen on myös hankalaa, koska vesi voi olla aika syvää ja kylmää. Lapsia on kannateltava korkealla ja saatettava äkkiä lämpimään nuotion äärelle. Tekijät kuvasivat venematkaa sanoilla käsittämätön ja absurdi. 

Elokuvassa on yksittäisiä tilanteita ja kohdattuja ihmisiä. Siinä ei ole myötäelävää musiikkia eikä mitään surkuttelua muutoinkaan. Ihmiset näytetään yksilöinä eikä heistä kerrota mediassa paljon käytetyillä yhdenmukaistavilla termeillä pakolaisvyöry ja ihmismassat. Kuvat on otettu läheltä ja pitkin otoksin. Näemme monenlaisia matkalaisia, avustajia ja rajavirkailijoita, kaikki tavallisia ihmisiä. Väsymys ja hätä näkyvät monen kasvoilla, mutta paljon lasketaan myös leikkiä, ja lapset jaksavat nauraa vaikeissa olosuhteissa.

Minä katsoin tämänkin elokuvan liikahtamatta kuten elokuvan Son of Saul, jossa myöskään ei maalailtu musiikilla, vaan annettiin kuvan puhua puolestaan.  

En kerro sisällöstä paljoa, koska tämä on kaikkien nähtävissä maanantain Dokumenttiprojektissa TV1:llä. Kerron sen sijaan, miten monikulttuurinen yleisö otti elokuvan vastaan. 

Yleisö koostui etupäässä vanhemmista suomalaisista ja nuoremmista pakolaisista. Kielinä käytettiin suomea ja englantia, vähän arabiaa. Pashtun kieli oli yleinen yleisön turvapaikanhakijoilla, mutta he osasivat hyvää englantia, joten tulkkausta ei paljon käytetty, vaan keskusteltiin vaihdellen suomeksi ja englanniksi.  

Yleensä elokuvaa kiiteltiin sen ansioista.

Parikin irakilaista oli huolissaan siitä, että elokuva ei näytä, miten todella rankkaa pakomatkoilla on, matkalle kuolevia, hukkuvia jne. ja että tilanne on mennyt paljon pahemmaksi sitten marraskuun. Heille piti kertoa, että me hyvin tiedämme tilanteen, että me olemme nähneet uutislähetyksissä paljon pahaa ja että tämä yksilöiden erottaminen sieltä "pakolaismassasta" puhuttelee meitä nyt syvemmin kuin poliittinen näkökulma ja että se juuri voi myös avata silmiä, jos ei ole osannut nähdä pakolaisia yksilöinä. 
  
Hamy Ramezan totesi, että elokuva on niin tosi kuin se vain voi olla. He kuvasivat sen, mitä silloin kokivat. 

Elokuvan tekijät olivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan, mitkä kohtaukset jäivät mieleen ja miksi. Tuntui, että tilaisuus oli antoisa molemmin puolin.

Oli myös hyvä kohdata syksyllä meille saapuneita pakolaisia ja nähdä, miten he kokivat tämän elokuvan. Kaikilla nousi varmaan vaikeita muistoja mieleen. Meillä oli Kouvolassa ensin vain hätämajoituspaikka, käytöstä poistettu ammattikoulu, jossa mekin miehen kanssa kävimme vähän auttamassa. Se on nyt kiinni, mutta sen sijaan on neljä vastaanottokeskusta.

Kun lähdimme siellä otettiin ryhmäselfieitä Ramezanin ja Jahangirin kanssa. 
Minä en oikein tunne tällaista omakseni, joten nyt ei ole sitten aiheeseen liittyvää kuvaa tähän postaukseen. 
Pyysin mieheltäni luvan käyttää hänen Ilo irti kamerasta -kurssilla ottamaansa kuvaa.  
Se on kiitoskukka elokuvan tekijöille!

On ennustettu, että seuraava iso pakolaisryhmä tulee ilmastonmuutoksen ajamana. Huomenna, lauantaina, on WWF:n järjestämä maailman yhteinen Earth Hour, jolloin sähköt sammutetaan 20.30 - 21.30. Ele on tietysti symbolinen; muistutus kaikille yhteisestä huolenaiheesta. Tänä vuonna korostetaan erityisesti suurkarjatalouden ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta. 
Siis kynttilätunnelmointia huomenillalla! 

Mukavaa viikonloppua kohti ystävät!


----------------------
Lisäys 19.3. Minna Canthin päivänä

Minna Canthin päivä on ollut  liputuspäivä vuodesta 2007. Päivän tarkoitus on tarkastella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Moniin blogeihin on ilmestynyt hyviä kirjoituksia tästä aiheesta. 

Luulen, että jos Minna Canth, tämä toiminnan ja viisaiden vahvojen ajatusten nainen eläisi, hän jyrähtäisi sille, mitä tapahtuu Kreikan ja Makedonian rajalla, jonne ihmiset, suurin osa heistä nyt naisia ja lapsia, on jätetty odottamaan epäinhimillisiin olosuhteisiin. Idomenin leirillä on sellaiset olosuhteet, että Kreikan sisäministeri on verrannut niitä Dachaun keskitysleiriin, 15 000 ihmistä 2 500 ihmiselle suunnitellulla leirillä, jonka sateet ovat muuttaneet mutavelliksi.
Onko niin vaikea hakea heitä sieltä pois eri maihin ja sijoittaa niihin vastaanottokeskuksiin, joista on vähemmin perustein tulleita lähtenyt tai lähetetty pois?  

Näen pakolaisten tilanteen yhtenä aikamme pahimmista tasa-arvo-ongelmista.
Nämä kaikki asiat, Tuntematon pakolainen, Earth Hour ja Minna Canthin ajama tasa-arvo liittyvät yhteen, kun ajattelemme maapalloisesti. 

Millaista on olla pakolainen: Yousif Abu al Fawz, Taikalintu

Kannen maalaus: Ruotsissa asuva irakilainen taiteilija
 Kadhum Al Dakhil

Taikalintu, 2000, on irakilaisen Yousif Abu al Fawzin henkilökohtaisista kokemuksistaan kirjoittama kymmenen novellin kokoelma. Kunkin novellin lopussa on sen tapahtuma-aika ja paikka, Moskova, Helsinki, Viro tai Pohjois-Ruotsi. Tarinoissa liikutaan paitsi pakolaisena eri paikoissa myös muistojen kautta muualla, mm. nuoruusajan Irakissa.
Vaikka kokemukset ovat omia, kokijana tai näkijänä tarinoissa on "hän" tai "mies", kuka tahansa pakolainen. Kirjailija tarkastelee novelleissaan pakolaisuutta mielentilana.

Jo esipuhe on huikean kiinnostava. Siinä kirjan arabiasta suomeen kääntänyt Marko Juntunen kertoo, miten sai maahanmuuttajien elämäkertoja tutkivalta henkilöltä tietää, että Keravalla asuu novelleja kirjoittanut irakilaismies ja miten hän tapasi tämän miehen Helsingin rautatieasemalla. Yousuf Abu al Fawz kertoi heti ensitapaamisella Juntuselle hämmästyttävän elämäntarinansa ja antoi tälle Kyproksella 1998 arabiaksi painetun novellikokoelmansa Ta'ir al Dahsha eli Taikalintu. 

Kirjan takakakannesta

Journalisti Youssuf Haddad (Yousif Abu al Fawz on kirjailijanimi) oli lähdettyään pakomatkalle Irakista paennut ensin jalan autiomaan poikki Saudi-Arabiaan ja sieltä Kuwaitiin 1979, siirtynyt Kuwaitista kurdisissien vastarintaliikkeeseen Pohjois-Irakin vuorille ja paennut vuorilta myöhemmin Venäjälle, josta pääsi salakuljettajien matkassa  Viroon vuonna 1994. Virossa turvapaikanhakijoita säilytettiiin vankilassa, kuten on säilytetty myös nykyisen pakolaisaallon aikana. Al Fawz vietti vuoden Tallinnassa Biarnon vankilassa sadan muun irakilaisen kanssa, jotka kaikki saivat Suomesta oleskeluluvan humanitäärisistä syistä 1994. Suomeen tultuaan hän oli ensin sairaalassa toipumassa nälkälakosta, johon epätoivoiset vangitut ryhtyivät päästäkseen pois Biarnosta.

Kirjailija ja kääntäjä tekivät käännöstyötä yhdessä tavaten Helsingin keskustan kahviloissa lähes viikottain. Vuoden puurtamisen jälkeen Taikalintu saatiin suomen kielelle.
Käännöstyön oli tehnyt vaikeaksi novellien eri aikatasoissa liikkuva, moniääninen kerronta ja irakilaiskulttuurin vaikeasti selitettävät erityispiirteet.
Kääntäjä oli ihastunut selvennysten ja viitteiden rönsyäviin tarinoihin ja erikoisiin henkilöihin niin, että toivoisi niistä syntyvän omia tarinoitaan.

Kymmenestä novellista on vaikea löytää suosikkiaan. Novellien tyyli on vaihteleva, vakavasta ironiseen ja koomiseen, realismista runolliseen ja fantasiaan. Pidän Kaakaota Pohjolasta -novellin veijarimaisuudesta, Mitä Satu tahtoo -novellin paljastavasta asetelmasta, pakolaiselämän turhautumisen kuvauksista useassa tarinassa, Oivallus-novellin oivalluksesta, painajaisten kuvauksista ja viimeisen eli Taikalintu-niminovellin lopusta, joka on samalla kirjan loppu.

Olit kierrellyt kauan, vaellellut maita ristiin rastiin, pohjoiseen ja etelään, mongertanut useilla kielillä, kokenut vihaa ja iloa, nauranut ja itkenyt, lörpötellyt ja vaiennut, nöyristellyt ja isotellut ja...
...
Istut kirjoituspöytäsi ääreen. Ymmärrät hyvin mihin olet ryhtymässä. Kirjoitat paperille useita sanoja, valitset ne sattumalta, sitten kirjoitat joidenkin jälkeen välimerkkejä ja viivaat yli muutamia. Lopulta tajuat, että olet tietoisesti jättänyt jäljelle joitain sanoja. Alat kaikessa hiljaisuudessa muodostaa niistä kaihoisan kuuloisia lyhyitä lauseita. Samalla tunnet sieraimissasi palaneen lihan tuoksua, Joku käryää jossakin! Huone täyttyy värittömästä savusta. Sisältäsi kumpuaa huutoa, siivet hakkaavat, sormesi alkavat liikkua kiiltävällä paperilla oikealta vasemmalle ja sanojen kipinät puhdistavat yksinäisyytesi. 

Kävin etsimässä Googlesta tietoa, onko Yousif Abu al Fawz kirjoittanut muuta tämän novellikokoelman jälkeen. ON! 
Hyvänen aika, hänellä on 11 kirjaa, mm. kaksi laajaa romaania, joista toinen on vielä kääntämättä suomeksi! Romaanissaan Helsingin painajaiset, 2011, hän ennusti ISISin tapaisen terroristijärjestön syntymisen. Kääntämistä odottava Pohjolan taivaan alla yhdistelee Kalevalaa ja Gilgameshia ja on ollut vuonna 2010 ehdolla arabimaailmassa arvostetulle Arab Booker -palkinnolle.

Siis meillä on Hassan Blasimin lisäksi toinenkin maineikas irakilaiskirjailija, jonka kirjoja en ole huomannut arvioitavan ja mainostettavan Suomen kirjallisessa mediassa ollenkaan.

Pari linkkiä kiinnostaviin lehtiartikkeleihin, tässä Maailman Kuvalehden juttuun, tässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttuun, jossa Yusif Haddad on perinteiseksi muodostuneella ruotsinlaivareissulla neljän irakilaiskaverinsa kanssa. Yksi seurueesta herää aamuvarhain ennen muita kirjoittamaan.   

Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
      Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
      Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana. 

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa.  Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.  

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa. 
Tekstissä näkyy runoilijan ote. 
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle". 

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan. 
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies. 
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista. 
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies. 

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä. 

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa. 

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi. 

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"? 
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"? 
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä. 

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla. 

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana  loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa. 

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat. 
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
    - Maailmassa pitää olla hellyyttä. 

Toni Morrison & Slade Morrison: Please, Louise - Nobel-kirjailija kirjoittaa lapsille

Please, Louise on  tärkeä kirja. Se kertoo siitä, miten lapsi löytää kirjojen maailman. Se on myös ylistys kirjastoille. 

Kirjan on kirjoittanut vuonna 2014 Nobel-kirjailija Toni Morrison yhdessä kuvataiteita ja musiikkia opiskelleen taiteilijapoikansa Sladen kanssa.

On sadepäivä, ja Louisella on tylsää sisällä. Hän lähtee kävelylle. Louise-parka pelkää kaikenlaista turhaan, koska hänellä ei ole oikein tietoa asioista. 

Please, Louise, please, please.
Things are not always what they seem.
If you are sometimes lonely or sometimes sad,
know that the world is big but not so bad.

Louise pelkää puiston puita, pientä koiraa, katusoittajaa ja autiotaloa. Hän kavahtaa isoa lintua huomaamatta, että sehän voisi olla sadun kultainen kotka. Voi sinua Louise! Please Louise!

The sky is gray now but not for long. 
after the rain, birds break into song.
Please, Louise, please, please.
There's nothing hiding in those trees. 

Sheets of rain, black clouds, thunder.
Hurry! Find a roof to get under!
Is that a bird of prey from which you'd better run?
or an eagle of gold when touched by the sun?

Sade ajaa Louisen kirjastoon - ja lopun voitte arvata! 
Louise löytää uskolliset ystävät, kirjat, eikä ole sen jälkeen enää koskaan yksin. Hän ahmii yhdellä istumalla tietoa ja satuja, jännitystä, surua ja iloa. Hän uppoutuu merirosvotarinoihin, delfiinien maailmaan, leijonan pennun eksymiseen ja emon ikävään. Hän tutkii kanavien kaupunkia, Venetsiaa, ja prinsessoiden elämää.  

Kirjan alussa on kaksi omistuskirjoitusta. 
Toni Morrison omistaa kirjan kaikille maailman kirjastovirkailijoille. 
Kuvittaja Shadra Strickland omistaa kirjan muutamalle nimellä mainitulle henkilölle. 

Shadra Strickland on menestynyt kuvittaja ja kuvataiteiden opettaja. Hän on mukana mm. vuonna 2009 julkaistussa mustan ihmisoikeusliikkeen pioneereista kertovassa kirjassa Our Children Can Soar. Mikä ihana nimi! "Soar" tarkoittaa liidellä nousta korkeuksiin kuin lintu. "Meidän lapsillamme siivet kantaa" olisi tavanomainen käännös. Voisi keksiä omaperäisemmän. 
Please, Louise löytyi AdLibriksestä. Innostuin tilaamaan Amazonista tämän Our Children Can Soar sekä  Morrisonin ja poikansa toisen yhteisen lastenkirjan The Book of Mean People 1999 ja vielä Barack Obaman tyttärilleen 2005 kirjoittaman kirjemuotoisen lastenkirjan Of Thee I Sing.   

Morrison on mustien kirjailija. Tämä kirja on kuitenkin kaikille lapsille. Strickland on piirtänyt Louisen viisaasti monitaustaisen näköiseksi. Hän voisi olla aasialais- afrikkalais-kaukasialais-alkuperäis-amerikkalainen tai suomalainen Liisa. Voi kun joku suomentaisi tämän ihastuttavan kirjan meidän lapsillemme!

Minä harjoittelin Louisen tarinan itselleni suomeksi niin, että pystyn lukemaan sen joka kerta samalla tavalla (lapsille tärkeä asia) lapsenlapsille, joista pieninkin on jo löytänyt lukemisen ja kirjoittamisen maailman. 

Takaisin Louisen tarinaan. 
Pitkän kirjastopäivän päätteeksi Louise astuu aurinkoon, nukenrattaat täynnä kirjoja ja pari vielä kainalossa. 

Fear and sadness - where did they go?
Louise doesn't care. Louise doesn't know.

She can understand what she feels,
since books can teach and please Louise.

Kulttuurivinkkejä ja vähän blogikirjoittamisesta sekä isot kiitokset lukijoille

Pysyvässä välitilassa
Poliittisen valokuvan festivaalin kuvia 2016

Kaksi bloggaajaa, Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet kulttuurioppaan, joka kohta julkaistaan. Heidän innoittamanaan kirjoitan nyt lyhyesti viimeaikaisista kulttuurielämyksistäni.

Elokuvissa olen käynyt monesti. Tässä minun paremmuusjärjestykseni muutamalle juuri teatterilevityksessä olevalle elokuvalle.

1. sija: Son of Saul
Elokuva erään miehen elämästä keskitysleirillä. Perusteluja ykkössijalle löytyy edellisessä postauksessani.

2. sija: Carol
Elokuva nostaa esiin  ihmisen oikeuden omaan seksuaalisuuteensa ja sen faktan, ettei sitä noin vain muuteta. 
Uljas Cate Blanchett on nappivalinta esittämään 50-luvun naista, joka ei sovi hänelle määrättyyn rooliin.

3. sija: Tanskalainen tyttö
Tämä elokuva perustuu oikeasti tapahtuneeseen. Tanskalainen maisemamaalari Einar Wegener huomaa, että hänen sisällään on nainen, Lily Elbe. Tarmokkaan vaimonsa  Gerdan, taiteilija hänkin, tukemana Einar hankkiutuu 1920-luvulla vielä todella harvinaiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen ollakseen täysin Lily. 
Elokuvassa parasta on suloisen Eddie Redmaynen suoritus Lilyksi muuttuvana Einarina. Alicia Vikander Gerdana on myös vakuuttava.
Katsoin elokuvan pienessä perheteatterissa. Omistaja tuli ennen elokuvan alkua varmistamaan, että kaikilla on nenäliinat mukana. 
Epäröin mennä katsomaan tätä, koska etukäteen harmitti niin paljon se, että elokuva on englannin kielellä ja että tanskalaista taiteilijaa esittää englantilainen näyttelijä, mutta esityksessä se ei enää vaivannutkaan. Mika Kaurismäen Tyttökuningasta katsoessa en voinut unohtaa väärää kieltä; minua häiritsi koko elokuvan ajan Ruotsin hovissa puhuttu englanti.  

4. sija: The Revenant
Valtavasti Oscareita saanut ja paljon kehuttu tyhjä elokuva, komea spektaakkeli kostoretkestä Amerikan erämaissa 1800-luvun alusta. Sanoma: kostaminen ei tuo tyydytystä. Mutta sehän on niin kliseinen ja itsestäänselvä asia eikä siihen tullut mitään uutta. Ei jättänyt oikein mitään jälkivaikutusta.

On ollut niin kiva kirjoitella blogiini viime aikoina. Kansalaisopistolla on ollut talvilomaviikko, joten on jäänyt paljon aikaa. Niin kuin muutamat kurssit, joilla käyn nyt muka veisivät paljon aikaa! Eläkeläisen ajankäytössä ei ole samaa ripeyttä kuin työssäkäyvällä, ei tarvitse olla. Nautin joutilaisuudesta, kirjoitan pitkään ja nautiskellen, käyn usein parantelemassa parin viimeisimmän kirjoitukseni lauseita ja vaihtamassa kuvia niihin, kunnes kirjoitan uutta. Ohho, minähän taidan pitää jo kirjoittamisesta enemmän kuin lukemisesta! 
Huomasin vasta äsken, että kolme vuotta blogia tuli täyteen viime viikolla. Siispä kiitoksen sana on paikallaan.

KIITOS teille lukijat ja kommentoijat! Kommenttiosasta on tullut yhtä tärkeä, monesti pitempikin kuin varsinaisesta kirjoituksesta. Olen teidän innoittamananne saanut uusia ideoita ja näkökulmia ja kehittynyt kirjoittajana.
Käyn itsekin mielelläni toisten blogeissa keskustelemassa.
Kävisin enemmänkin, jos ehtisin äsken mainitsemaltani korjailulta ja leppoisalta ajankäytöltä. 

En edelleenkään ota vastaan ilmaisia kirjoja, anteeksipyyntöni niitä tarjonneille tahoille. Olen kieltäytynyt kohteliaasti pyrkien kertomaan perusteluni: vapaus lukea ja kirjoittaa mieleni mukaan, liiallinen kirjapaljous, halu säilyttää kirja itselleni arvokkaana esineenä, ilmaisena saadun eettinen ongelma ja kirjastojen sekä (harvemmin) kirjakauppojen tukeminen.

Kongolainen pakolainen Pudasjärvellä
Laura Böökin teoskokonaisuudesta Walking on Rivers

Jatkan kulttuurivinkkaustani taidenäyttelyllä. Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla ja muutamassa muussa paikassa mm. Itäkeskuksen Kulttuurikeksus Stoassa on menossa laaja Poliittisen valokuvan festivaali, johon kuuluu paitsi näyttelyitä myös erilaisia esityksiä, elokuvia, työpajoja, tapahtumia ja puheenvuoroja.

Kävimme mieheni kanssa valokuvataiteen museon päänäyttelyssä, Kotimaa, johon kuuluu tasokkaita kuvia yhdeltätoista kuvaajalta. Stoassa ja Galleria Kontupisteellä on vielä lisää kuvia kahdelta kuvaajalta. 

Tässä kaksi kuvaa Danila Tkachenkon kuvasarjasta Escape, johon hän on kuvannut Venäjän ja Ukrainan metsissä yhteiskunnan ulkopuolella eläviä miehiä ja heidän kotejaan. 

Kirjoitukseni alkukuvana on still-kuva Adrian Pacin videoteoksesta Centro di Permanenza temporanea. 

Muista teoksista mieleeni jäivät Katja Tähkän kuvasarja Paperittomat ja karkotetut sekä Tuomo Mannisen lämminhenkinen  Me - Ramallah, jonka kuvilla hän näyttää, miten terroristipääkaupungiksi kutsutussa kaupungissa eletään myös ihan tavallista elämää. 

Erityisen vaikutuksen minuun teki Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon kokoelma Valokuvilla hiljaisuutta vastaan, jossa kerrotaan jo kolmannessa sukupolvessa Saharan hiekan keskellä elävistä sahraweista, jotka Marokko on karkottanut kotoaan upeilta meren rannan kalavesiltä kapealle kaistaleelle sisämaahan. Vanhin sukupolvi muistaa meren, kaksi muuta ei ole sitä ikinä nähnyt. Täällä ei eletä tavallista elämää, vaan kulutetaan aikaa loputtomaan odotukseen.

Sahrawipojat Saharan autiomaassa

Kaikkien aikojen vaikuttavin elokuva keskitysleirielämästä

Sachsenhausenin keskitysleiriltä, Berliinin matkalta 2014

Kävin eilen illalla katsomassa unkarilaisen László Nemesin ohjaaman elokuvan Son of  Saul (Saul fia), joka oli vaikutukseltaan minuun erilainen kuin mikään koskaan näkemäni elokuva tai lukemani kirja tästä aiheesta.

Alussa päähenkilö Saul Ausländer ilmestyy hämärästä katsojalle, kulkee ohi ja kääntyy. Sen jälkeen katsoja siirtyy näkemään ja aistimaan kaiken hänen mukanaan pariksi päiväksi. Kameramies ei siis ole käynyt kuvaamassa Saulin selän takana tapahtuvaa, vaan paukahdukset, karjumiset ja ampumiset jäävät kuulon varaan; kamerana toimivat Saulin väsyneet silmät. 

Saul etenee kauheassa elämässään kivettyneenä. Ei hän enää jaksa kääntää päätään joka äänen perään. Hänet on määrätty sonderkommandoihin, vankien erikoisjoukkoihin, jotka tekevät työtä suihkuhuoneeksi naamioidun kaasutushuoneen ulkopuolella ja teloituksen jälkeen sisällä saaden näin vähän lisää elinaikaa ennen kuin joutuvat itse teloitetuiksi. 
Saulin tehtävänä on kaasukammioon ajettujen ihmisten vaatteiden kerääminen, arvotavaran erottelu vaatteiden kätköistä ja jälkien peseminen teurastusten välillä. Kaikki tehdään kauhealla kiireellä, koska tapettavia on liikaa. Saul joutuu myös raahaamaan kasaan ruumiita joita kutsutaan kappaleiksi "Stücke" ja lapioimaan ihmisten tuhkaa jokeen.

Saul kuulee ympärillään sekä kovia räikeitä ääniä, komennuksia ja valitusta että hiljaista kuiskausten suhinaa, kun vangit kommunikoivat eri kielillä. Lahjonta, jotta pääsisi tapaamaan pariksi minuutiksi jotakuta toisessa ryhmässä olevaa ja paon suunnittelu vaativat kommunikaatiota, muuta keskustelua ei tässä tilanteessa paljon käydä. Välillä voimakkain ääni on Saulin oma hengitys. Taustamusiikkia ei elokuvassa ole, päälliköiden huoneesta kuuluu ohimennen vaimeasti jotain renkutusta - muistaakseni, ellen sitten kuvitellut sitä. 

Juonitarina ei ole  tässä elokuvassa tärkeä. Sitäkin löytyy, mutta tärkeämpää on seurata menneisyydestä  ilmestyvän miehen, muukalaisen (Ausländer) kanssa hänen elämäänsä ja ymmärtää. 

Luin, että elokuva on tehty pienellä budjetilla. Se on nuoren ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva. Ehkä taloudellisetkin syyt ovat muokanneet kuvauskulmat suppeiksi, mutta se sopii tähän elokuvaan täysin. Ei ole yläilmoista kuvattuja näkymiä tuhoamisleiristä eikä joukkokuvaa kuilusta, johon ihmisiä tapetaan, kun uunit eivät enää vedä. Tällaisissa spektaakkelikuvissa esim. tänä vuonna paljon Oscareita voittanut The Revenant loistaa, mutta on muutoin tyhjä.

Eletään sodan loppuvaihetta. Jotkut toivovat ehtivänsä pelastua. Saul ei enää välitä. Hän menee virran mukana. Ystävät katsovat häntä pitkään ja tutkien. Miehessä näkyy romahtamisen merkkejä. Hänen pakkomielteensä, josta elokuvan nimikin tulee, on hänelle tärkeä ihmisyyden, identiteetin ja elämän jatkumisen ripe. Aivan lopussa tulee toinen.
Jos menette katsomaan tämän, kuten toivon  - menkää! - niin verratkaa alkua ja loppua.

Elokuva ei ole sankaritarina, kuten Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds), jossa historia kääntyy toiseen suuntaan ja natsit saavat katsojan riemuksi turpaan, tai komedia, kuten italialainen sadunomainen Kaunis elämä (La vita è bella), joka sai 90-luvun lopussa ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä muita Oscareita mm. parhaasta miespääosasta kiitos loistavan Roberto Benignin. Siis keskitysleirikomedia! 

Son of Saul oli minulle kuin jotain uutta genreä katsojan osallistuttamisen vuoksi. Voisi sanoa kliseisesti, että eläydyin vahvasti, mutta se oli jotain vielä enemmän.

Istuin koko elokuvan jähmettyneenä samaan asentoon. Elokuvan jälkeen on ollut jotenkin toistaitoinen olo. 
Mieheni elokuva teki vihaiseksi. Hän sanoi, että se oli liian synkkä ja että hän on nyt nähnyt jo ihan liikaa keskitysleirikuvauksia. Minusta tuntuu, että hänen oli minuakin vaikeampi kestää sitä, että elokuvassa ei voitu toimia pahuutta vastaan, että Saulin painajainen oli niin lohduton.  
Kun ajelimme elokuvista kotiin, uutisissa kerrottiin - sopiva ajoitus - miten terroristijärjestö Boko Haramin pari vuotta sitten Nigeriassa kaappaamia koulutyttöjä ei luultavasti saada koskaan takaisin. 
Heräsin yöllä kaksi kertaa Saul mielessäni. Tiedän, että tulen muistamaan hänen hahmonsa aina. 

Miksi syöminen on niin vaikeaa!

Tämän kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla 'Syömisen tarkoitus on nälän karkoitus', koska kirja tarkastelee vääriä merkityksiä, joita ruokaan ja syömiseen yhdistetään. Syö mitä mielesi tekee tarkoittaa sitä, että monesti ihmiset seuraavat syömisessä kuten muussakin kuluttamisessa impulsiivisia mielihalujaan, vaikka normaalitilanteessa, terveenä ja rauhoittuneena, ihmisen mieli tietää intuitiivisesti, mitä oma keho oikeasti tarvitsee, kuinka paljon ja milloin. 

Ollikainen on erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hänen kirjansa ei ole dieettikirja. Loppuosassa esitellään muutamia toimivia ruokavalioita, mutta korostaen, että ne ovat turhia niille, jotka vaistomaisesti syövät oikein pysyen samanpainoisina. Mitään ruokavaliota ei myöskään kannata aloittaa jos tietää, ettei pysty pitämään sitä. Jonkin valmiin mallin orjallista seuraamista parempi syömisongelmaiselle on yksilöllisesti suunniteltu, ihmisen persoonan huomioonottava ruokavalio, joka ei ole mikään kuuri, vaan jota voi noudattaa pääpiirteissään koko loppuiän. 

Ihmiset syövät eri syistä liikaa. 

On persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat ylisyömiselle, kuten levottomuus, stressialttius, nautiskelunhalu ja auktoriteettivastaisuus, mikä johtaa helposti hälläväliä-asenteeseen. Ihminen alkaa yhdistää mässyttelyn kieltämisen hauskan elämän kieltämiseen, mikä on huono tie, koska ison ylipainon kantaminen ei ole hauskaa ja johtaa usein masennukseen.

Pitää kuitenkin muistaa, etteivät kaikki nautiskelijat ole masentuneita ja että on paljon laihoja masentuneita.   

Jos painon hallinta muuttuu ongelmaksi itsesyyttelyineen, ryhdistäytymisineen ja repsahtamisineen ei ole ihme, että masentuu. Masennus taas ruokkii ylipainoa. Masentuneelle syöminen saattaa olla itsehoitokeino, ainoa ilon ja lohdun hetki. Kun masennusta hoidetaan psykoterapaissa, laihtuminen on usein tyypillinen sivutuote. 

Joillekin painon tarkkailu voi olla keino välttyä isompien asioiden pohtimiselta. Löytyy asia, johon voi vaikuttaa ja piiloutua muulta. Näin käy anoreksiassa, bulimiassa ja ahmimissairaudessa. Ortoreksiassa syödään pakonomaisen oikeaoppisesti, mikä typistää elämää. 
Erilaisissa muotihössötyksissä keskitytään yksipuoliseen syömiseen kuin ei maailmassa muuta olisikaan, tilataan ihmeellisiä terveysmarjoja, vaikka omat metsämarjat ovat parempia. Niitä taas välitetään ulkomaalaisille ruokahifistelijöille.

Ollikaisen kirjassa on ansiokasta, selkeää ongelman tarkastelua. 
Luvussa Ylipainoiset ajattelevat eri tavalla, hän toteaa, että ylipainoinen sekoittaa nälän ja haluamisen tuntematta koskaan itseään kunnolla kylläiseksi. Hänen tavoitteenaan on jatkuva kylläisyyden tila, jolloin aterian viivästyminen saa aikaan katastrofin tunteen, kun taas normaalipainoinen nauttii nälän ja kylläisyyden vaihtelusta ja voi olla pitempään ilman ruokaa, jos jokin muu asia vie mukanaan. 

Ollikainen kärsi itse ylipainosta ja pettyi dieettikirjojen yksinkertaistettuun maailmaan. Siksi hän alkoi tutkia ilmiötä ja haastatella ylipainoisia. 

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ongelmani ei ollut oikean ruokavalion, ihmelääkkeen tai oikean liikuntamäärän löytäminen - ongelmani olin minä itse: lyhytjänteinen, helposti motivaationsa menettävä, elämästä nautiskeleva ja impulsiivinen ihminen.
... Painoindeksitaulukot, kalorisuositukset ja "helppoa ja hyvää kevyesti" -ruokaohjeet ovat kaikki sinänsä tärkeää tietoa mutta eivät auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen lihonnut ja miksi minun on vaikea pitää ruokavaliosta kiinni.

Mitä enemmän käytämme ruokaa selviytymiskeinona, sitä köyhemmiksi muut selviytymiskeinomme rapistuvat. Suhde ruokaan ja tunteet liittyvät aina yhteen. Useat ovat oppineet haitallisen suhteen ruokaan jo lapsuudenkodissaan ja "lohturuokailu" pitää tätä yhteyttä yllä.

Kun tunnesyöjälle tulee epämääräisen levoton olo, joka voi olla pelkoa seuraavan päivän työstä, pitkästymistä tai läheisyyden kaipuuta, hän on jääkaapilla ennen kuin itsekään huomaa. Hän torjuu sen tunteen, joka oli nousemassa ja tuntee helpotusta jo syömisen ajatuksesta. Kun hän näin yhdistää syömisen mielenrauhaan, hän alkaa tehdä herkkutarjottimen valmiiksi jo ennen epämiellyttäviä aistimuksia. Ruuasta tulee itselääkintää, joka ei edes vaikuta kovin pitkään, tuopahan pienen tauon kurjuudesta.  

Huuto sisimmästä-kirjan kirjoittaja Arthur Janov on pannut merkille, että eräs hotkijoiden suosikeista, vaniljakermajäätelö, muistuttaa kaikista elintarvikkeista eniten äidinmaitoa. Kehityspsykologiassa varhainen rakkauden antaja on yhtä hyvin isä tuttipulloineen eli kyse ei ole rintamaidosta vaan yhteisyydestä. Ahmiminen tyydyttää levottomuutta, kuten vanhemman antama turva on tyydyttänyt.  

Ollikainen lupaa kirjassaan, että ihmisen ei tarvitse jäädä ongelmasyömisen loukkuun. Kirjassa on paljon keinoja itseymmärryksen lisäämiseksi ja ohjeita, miten välttää väärää ajattelua ja korvata itseen kohdistuva viha empatialla. 

Ehdottomuus, armeijakuri, projektit, ihmedieetit, liiallinen liikkuminen, kaikki tällainen on vain pahasta.  
Light-tuotteet saavat aivot hurjistumaan petoksen vuoksi, ja ne voivat aiheuttaa riehakasta ahmimista. 
Lääkkeiden käyttö ilman terapiaa voi olla jopa vahingollista. Lääke ei opeta mitään, kun taas psykoterapiassa opitaan uusia ajattelun, tuntemisen, toiminnan ja suhtautumisen tapoja.
Vaaka ei kerro kovin paljon.
Selitykset epäreilusta aineenvaihdunnan erilaisuudesta ja luulo, että joku toinen saa syödä mielinmäärin, kun taas itse ei siedä katsoa herkkuihin päinkään, ovat itsepetosta. 

Olen vuosien mittaan lukenut paljon kirjoja syömähäiriöistä sekä asiaa, fiktiota että elämäkerrallisia teoksia selättääkseni oman oireiluni ja selittääkseni sitä itselleni. 
Minusta on yleensäkin hurjan kiinnostavaa lukea kaikkea ihmisen psyykeen liittyvää.

Aloin kärsiä anoreksiasta pian 10 vuotta täytettyäni. Me lapset olimme aina saaneet kauppa-autolta Eskimo-jätskin. Minä en enää halunnut sitä, vaan paasasin, ettei meidän talouteen pitäisi ostaa myöskään kahvia ja keksejä eikä ranskanleipää. Ajattelin lapsenaivoissani, että me saisimme säästyneillä rahoilla kotiin mukavuuksia, joiden puuttumista häpesin. En huolinut  kouluun lähtiessä rahaa munkkeihin, joilla meidän porukallamme, linja-autoa odottavilla oppikoululaisilla, oli tapana herkutella baarissa yhteisen läksyjen tekemisen ohessa. Kohta minä en enää edes kulkenut bussilla, vaan halusin polkea kouluun 12 kilometrin matkan. Kotiväki naureskeli aluksi minun touhulleni, mutta pian se oli otettava vakavasti. Paraneminen tapahtui vähitellen, loivempia ja jyrkempiä vaiheita sisältäen. Muistan, miten tuijotin avoimen inhoten meillä päivällisellä olevan serkkuni leivän voitelua. Pidin sitä voimäärää tuhon tienä. 
Sama kuvio toistui myöhemmin parikymppisenä opiskelijana, kun  pidin entisessä koulussani kielten kesäkurssia. Opetin seitsemän täyttä tuntia yhteen putkeen ja söin vasta neljän jälkeen evääni, omenan, ennen kuin polkaisin lapsuudesta tutulle taipaleelle. Olin hurjan tyytyväinen, kun mahduin  15-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin. 

Opiskeluaikana saatoin joskus järjestää hemmotteluja itselleni, useampi leivos kerralla, ja sitten tuli morkkis päälle. Nämä johtuivat luultavasti liian vähästä syömisestä ja rakkauden kaipuusta. Olin kova tyttö ohjeistamaan itseäni. Kaipasin varmaan siihen kurinalaisuuteeni pieniä lomia. Tiukkuus ja itsesyyttely johtivat ahdistukseen tietenkin, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Aikuisiälläkin kiinnitin pitkään turhan huolestuneena huomiota normaalin alarajoilla olevaan painooni. 

Olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin vapaa painon tarkkailusta. Se on tuonut onnea. Tiedän, milloin olen nälkäinen ja syön, mitä mieleni tekee. Mieleni toimii kuten pitääkin. 

Jokaisen syömäongelmien kanssa kamppailevan  on kuljettava  oma tiensä, Oppaiden lukemisesta on monesti hyötyä, varsinkin, jos ne ovat niin viisaita kuin tämä Ollikaisen kirja.

Elämäkertakirjojen puolelta haluan mainita yhden, joka kuvaa anoreksian ongelmaa paremmin kuin mikään muu lukemani, Portia de Rossi:Unbearable Lightness. Kirjoittaja on Ally McBeal -sarjasta tuttu suloinen nuori näyttelijä. Tuon sarjan kuvausten aikanahan (90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa) sarjan naisnäyttelijät kilpailivat laihuudesta, jos muistatte.

Ote Ollikaisen kirjasta, 33-vuotiaan Satun kertomaa:
Mulla oli ylipainoisena tapana haukkua itseäni päivittäin. En voinut ohittaa peiliä ilman, että sisäinen koulukiusaajani sanoi läskiksi. Siitä tuli ihan automaattista. Jossakin välissä tajusin. miten hirveää vahinkoa aiheutan koko ajan itselleni tällaisella. Tämä sisäinen puhe ahdisti ja masensi minua, ja sitten taas söin liikaa niiden tunteiden takia. Tajusin, etten voi edes kuvitella laihduttavani, ellen opi ensin hyväksymään itseäni. Opettelin ajattelemaan, että nämä kilot ovat kaikki mun omia, ne on mun ruumista. 

Kun teini-iässä pelkäsin syödä, kävin seuraavan keskustelun isoäitini kanssa.
- Mamma, oletteko Te ollu aina samanpainonen?
- No en mä o koskaan puntaris käyny, mutta kyllä mar mä nuarempana vähä painavampi olin, ko kaikki ruaka maistu niin hyvin.
Sillä lailla! Sääli, että elintason parantuessa näin mutkaton suhtautuminen ruokaan on monelta hämärtynyt.