Tässä Toni Morrisonin Sulan suomennoksen kansi, johon on otettu osa Corneillen maalausta vuodelta 1984. Tämä on paljon vaikuttavampi kuin englanninkielisen taskukirjan kruusailtu kuva.
Sula on suomennettu vasta 1995, parikymmentä vuotta julkaisustaan. Morrisonin saama Nobelin palkinto 1993 on varmaan sysännyt kustantamoja suomentamaan hänen varhaistuotantoaan.
Deweyt ovat suomennoksessakin deweyjä. Käännös on hieno - tietenkin - kääntäjänä Seppo Loponen!
Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas "Dewey", kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
"Kuinka ne pystyy erottaan toisistaan?" Hannah kysyi häneltä.
"Mitä niitä erottelemaan. Deweyjä mitä deweyjä."
Seuraavaksi kuvaus tyttöjen heräämisestä seksuaalisuuteen.
Sitten tuli kesä. Kesä joka herpaantui kukintojen painosta. Raskaat auringonkukat tiukkuivat aitojen yli:kurjenmiekat käpristyivät ja ruskettuivat reunoistaan, kaukana purppurasydämistään; maissintähkät päästivät kullanruskeat jouhensa kiertymään varsiinsa. Ja pojat. Kauniit, kauniit pojat, jotka täplittivät maisemaa kuin jalokivet, halkoivat pelloilla huudoillaan ilmaa ja suurustivat joen kiiltävän märillä selillään. Heidän askeleensa jättivät jälkeensä savuntuoksun.
Sinä kesänä, heidän kahdentenatoista kesänään, kauniiden mustien poikien kesänä, heistä tuli keimailevia, säikkyjä ja röyhkeitä - kaikkea yhtä aikaa.
Morrison ei sievistele ja väheksy tyttöjä väittämällä näiden kaipaavan vain romanttista kädestä pitelemistä. Tytöt keikuttelevat ripakinttuisina joutilaiden miesten "silmälaakson halki" ja ovat salaa mielissään, kun nämä huutelevat "sakkolihaa" ("pig meat" ja "brown sugar"). Morrison osaa kuvata seksin kaipuunkin samalla kertaa sekä rohkeasti että hienostuneesti, mikä on minulla ehdoton tyylivaatimus silloin kun kirjoitetaan intiimeistä asioista.
Vuosia myöhemmin heidän omat silmänsä lasittuivat, kun he leuka kämmenellä muistelivat niitä mittarimatohymyjä, niitä kyykkiviä lanteita, niitä ratakiskokoipia tuolinrisojen kahta puolen. Niitä kermanvärisiä housuja, joiden pelkkä sauma ilmaisi paikan, missä se mysteeri sykerteli. Ne sileät vaniljahaarat kutsuivat heitä; ne sitruunankeltaiset gabardiinit viittoivat heille.
 |
| Toni Morrisonin kuva kirjan sisäkannelta |
Luin molemmat Morrison-tekstisi. Olen lukenut Morrisonia vuosia sitten. Olen lukenut ainakin Sinisimmät silmät ja Paratiisin (ne ovat hyllyssäni). En onnistu mieleeni paljon mitään lukukokemuksistani. Kirjojen tunnelmasta muistan oudosti puoleensa vetävän karuuden ja raakuuden. Kirjoitustyylistä muistan virtaavuuden. Joitain yksittäisiä kohtauksia palautuu mieleen, pääasiassa väkivaltaisia kohtauksia.
VastaaPoistaKyllä on taas hoonoa soomea. Korjaus: En onnistu PALAUTTAMAAN mieleeni
PoistaParatiisi on hyvin väkivaltainen ja raju. Virtaavuus on hyvä sana kuvaamaan Morrisonin tyyliä. Päätin sittenkin lukea seuraavaksi hänen uusimpansa. Olen nyt lukenut sen lähes loppuun. Ikäänkuin hänen ominaistyylinsä, se virtaavuus, olisi vähän laimennut, mutta en sano enempää ennen kuin olen lukenut kirjan loppuun ja pohdiskellut. Todella vahva ja vaikeita asioita käsittelevä kirja kyllä tämäkin.
PoistaJuu, täydensin kyllä lauseesi lukiessani.