Emilio alkaa sekoittaa nykyhetken ja eilisen. Emilion poika, Juan, ymmärtää, että on tullut aika viedä isä laitokseen, kun tämä entisenä pankinjohtajana luulee poikaansa lainanhakijaksi ja käyttäytyy sen mukaisesti.
Laitoksen asukkaat on kuvattu hauskasti ja samalla surumielisesti. Loppusanoissaan Paco Roca kertoo, että heillä on esikuvansa todellisuudessa.
 |
| Oikea Emilio ja hahmotelmia muista vanhuksista |
Emilio siirtyy helposti jonkin sanan tai tilanteen tuoman assosiaation kautta lapsuuteen ja nuoruuteen. Laitoksen ovella matkalaukkunsa kanssa hän on pelokkaana ensimmäisessä koulupäivässään, ja suusta pääsee: "Minä... tahdon äidin luo." Kun Alzheimerin loppuvaiheessa olevan Modeston vaimo Dolores kuiskaa miestään syöttäessään tälle hellästi "senkin ketku", tämä sanonta johtaa vieressä lusikan merkitystä ihmettelevän Emilion kiipeämään teinirakastettunsa kanssa kirkontorniin hakemaan tälle "pilveä taivaalta". Tornista kuuluu tytön äänellä sama suloinen "senkin ketku".
Miten paljon näissä siirtymissä on ihan tietoistakin pakoa epätyydyttävästä nykyhetkestä parempiin aikoihin ja unelmiin? Ulkopuolisen silmissä vanhus sekoilee aina, kun hän ei ole tässä hetkessä. Ehkä hän ei aina halua olla siinä.
Laitoksessa on vielä joten kuten pärjäävien osasto ja yläkerta, jossa ovat loppuvaiheen Alzheimer-potilaat. Emilio luulee vain unohtelevansa, kunnes saa tietää olevansa tuleva yläkerran asukas. Emilion huonekaveri, vilunki Miguel, yrittää auttaa tätä salaamaan taudin pahenemisen, mutta välillä Emiliolla lyö tyhjää.
 |
| Miguel syöttää Emiliota |
Olen lukenut tämän kirjan monesti. Se kohta, jossa Emilio tajuaa, että hänellä ja Modestolla on samat lääkkeet järkyttää aina, samoin tyhjät hetket.
Lääkärin rehellisestä selostuksesta Emiliolle saamme asiatietoa Alzheimerista.
Kuvakertomuksessa välittyy unohtamisen tragiikka. Ensin Emilio etsii sanoja - kirjasto on sali, jossa on paljon niitä jotain ja Emilio on ollut töissä... siellä... missä on sitä rahaa... ja sitten hän ei enää osaa käyttää aterimia ja yrittää salata tämän syömällä vain leipää. Sitten hän jo ulostaa outoihin paikkoihin.
Omassa lähisuvussani on kaikilla aivot säilyneet kirkkaina loppuun asti, onneksi. Voin kuvitella niitä kauhun hetkiä, kun ihminen tajuaa, että hän on kadottamassa asioiden hallinnan tai kun läheinen tajuaa, että hänen rakkaalleen on käymässä näin.
Ryppyjä-teos kertoo, että myös muistisairaina vanhukset ovat omia hurmaavia persoonallisuuksiaan. He eivät ole yhtä kuin sairautensa (tai lähes yhtä kuin sairautensa) ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Sitä ennen heissä on seurallisia ja vetäytyviä, turhamaisia, vakavia, velikultia. Laitoksissa on omaa huumoria kuten kaikissa yhteisöissä. Toiset sopeutuvat sairauteensa, toiset kapinoivat.
Paco Roca on omistanut kirjansa vanhemmilleen ja laittanut alkuun lauseen Buddhalta "Pilvi ei katoa, se muuttuu sateeksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti