torstai 9. heinäkuuta 2015

Lapsi: homo sapiens, ludens, ingeniosus et curiosus

Keskusteluja automatkoilta, osallistujina Pikkuveli 5v ja Mummi auton takapenkillä sekä vähemmässä määrin Isoveli 8v ja Vaari etupenkillä.



Pikkuveli: Onko nyt illansuu?
Mummi: Kyllä, nyt on itse asiassa juuri se.
Pikkuveli: Äitipupu on väsy. Se nukkuu tosi nopeesti, yks kaks kol, nel ... se nukkuu pupujen maailman minuutissa, itse asiassa. Se on nopeempi kuin ihmisten minuutti. Mitä se itse asiassa tarkoittaa?
Mummi: Ootappas, miten minä sen oikein selittäisin...
Pikkuveli: Kun minä olin pieni enkä vielä keskikokoinen, niin minä en tienny, mitä suunnilleen tarkoittaa. Jos on kuusi, niin suunnilleen on viisi tai seitsemän, eiks ni Mummi?
Mummi: Kyllä, ja voi sanoa myös suurin piirtein.
Vaari: Tai noin


Pikkuveli: Onko kananugetit tehty oikeesta kanasta?
Mummi: On , juu, hmyh, hmm...
Isoveli: Rasse sanoi, että niihin laitetaan kaikkia nahkaa ja semmosta huonoo.
Vaari: Se on ihan hyvä, että käytetään kaikki eläimen osat, niin ennen vanhaankin tehtiin maalaistaloissa.
Mummi: Hmm.

Pikkuveli: Kaikki mun kummitukset tykkää tosi paljon eläimistä.
Mummi: Mitkä niitten kummitusten nimet on?
Pikkuveli: Ookoo ja Koo-Oo. Ja Eltžiem, ja sitten on myös Rosvoli ja Vinkuli ja Kivi. Vielä on Salakummitus, mutta se on melkein aina piilossa.
Mummi: Onko ne täällä meidän mukana autossa?
Pikkuveli: On tietysti. Ne on aina minun selässä, (katsoo Mummia ovelasti) paitsi yksi meni sinun  sisälle,  Eltziem. Ja Salakummitus on ulkona. Se on paljon nopeempi kuin auto, se on jo mennyt maapallon ympäri. Ookoo on minun paras kaveri, se pelaa aina. Koo-Oo on rakentaja. Eltžiem osaa taikoa vaikka mitä.
Mummi: No, mitäs se Rosvoli tekee?
Pikkuveli: Se laittaa ruokaa. Ja Vinkuli leikkii aina minun kanssa.
Isoveli (isovelimäisesti): Mitäs Kivi tekee?
Pikkuveli: Se rakentaa kivestä.

Pikkuveli: Kummitusten kielellä Skain on 'Kiitos paljon' ja Snous kitos on 'Nou, kiitos'.
Antee on 'Anteeks'.



Pikkuveli: Oletko sinä Mummi silloin 140, kun minä olen 80-vuotias?
Mummi: Laskit ihan oikein. Minä haluan kovasti elää silloin. Minä olen niin elämänhaluinen, että voi olla, että elänkin.
Pikkuveli: Minä toivon, että sinä elät silloin.

Pikkuveli (äkäisenä): Mummi, sinä puhuit mun päälle. Nyt minä en muista enää sitä asiaa.
Mummi: Mutta ethän sinä ole puhunut vähään aikaan mitään - ihme ja kumma!
Isoveli ja Vaari: Hah -hah-haa. Heh-heh-hee!
Mummi (sovitellen): Hei pikkuinen, minä taisin puhua sinun ajatusten päälle.
Pikkuveli (hyväntahtoisesti): En ole pieni vaan keskikokoinen!
Pikkuveli: Ai, nyt minä muistan. Saanko puheenvuoron? Mitä tarkottaa ottaa ilo irti?

Pikkuveli: Mitä sä kirjotat? Kirjotatko sä mitä minä sanon?
Mummi: Ei kun tuli vain mieleen, mitä kaupasta pitää ostaa.


Loppukaneetti
Mentulan miehillä on ollut monilla mielikuvituskavereita.
Pikkuveljen Vaarilla oli Sonnin perhe. Hän oli tuijottanut jossain kahvikekkereillä ikkunasta pellon reunaan ja ilmoittanut, että Sonnitkin ovat tuolla tulossa kylään. Hänen äitinsä nolostui ja yritti nopeasti puhua jotain päälle. Siihen aikaan ei ymmärretty lapsen mielikuvitusta. Vaari oli myös ollut pitkään serkkunsa Liisa, nuori nainen, johon hän oli rakastunut koko pienellä pojansydämellään. Hän ei ollut edes reagoinut, kun häntä puhuteltiin omalla nimellään.. 
Pikkuveljen sedällä, isänsä pikkuveljellä, oli kaksi mielikuvitusystävää, Horna ja Pääkkösen Mervi. Emme ymmärtäneet, mistä nämä ystävät ilmestyivät. Isotveljet nauroivat ja puhuivat hornantuutista, johon pieni totesi, että juuri siellä Horna asuu, Tuutissaan.





16 kommenttia:

  1. Ai että mikä ihana hyvän mielen postaus. Lasten kanssa sitä on aina elämän ytimessä, lasten kysymykset ovat nerokkaita, kovin usein ruohonjuuritasolta tähtiin. Lasten uteliaisuus hämmästyttää ja ilahduttaa, kunpa itsekin jaksaisi aina kysyä ja myös kyseenalaistaa. :)

    Kauniita unia Marjatta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, kauniita unia sinne myös!
      Vaikka en muutoin olekaan uskonnollinen ihminen, niin siitä lastenkaltaiseksi tulemisesta olen samaa mieltä kuin Jeesus. Jos kokee lapsen tavoin uteliaisuutta, niin jaksaa elää ja "löytää taivasten valtakunnan", jonka minä tulkitsen niin, että löytää onnen.

      Poista
  2. Ai kun tuli mieleen erään pikkuherran kanssa käymäni monituiset keskustelut kun luin noita teidän jutteluitanne. Ystävän lapsi, jonka sain usein päiväksi hoitoon, nykyään jo päälle 2-kymppinen. Yhdessä vaiheessa hänen äitinsä tuskaili kun poika kyseli kaikenlaista sanojen merkityksestä, mutta minä olen aina nauttinut selittämisestä ja kielen pohtimisestä. Eikä kysymyksiin aina edes tarvita vastauksia. Voi itsekin puhjeta ihmettelyihin: Tosiaan, mitenkäs tuollaisen osaisi selittää? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On niin ihana seurata, miten nopeasti lapsi oivaltaa toistuvien kysymysten kautta mm. ajan määreet, päivät, viikot, kuukaudet ja vuoden. Tämä pikkukaveri höpöttelee laskutoimituksia koko ajan ja kysyy niihin vahvistusta. Kiinnostus tähän on syntynyt varmaan pelien kautta.

      Kielessä lapsi tekee kivoja kieliopillisia yksinkertaistuksia, joista ajattelee, että noinhan se voisi ollakin.
      Minustakin on hauskaa selittää sanoja, se on vähän kuin kääntäjän työtä, johon olen himoinnut.

      Poista
  3. Nuo 4-5 -vuotiaat on kaikkein hauskimpia! Ei ole vielä kasvatus pilannut, koulun siis - jotkut tietysti on voinut huonolla tuurilla päästä koti pilaamaan - niin siinä on juuri tuota loputonta uteliaisuutta, innostusta ja ennakkoluulottomuutta mistä tämä sun juttusi on niin hyvä näyte. Onhan tietenkin lapsissakin eroa; vaikuttaa tosi mielikuvitusrikkaalta tyypiltä tämä Pikkuveli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti suurin syy lapsen reaalimaailmaan astumisessa ja vakavoitumisessa on ikä. Ankara kasvatus ennen vanhaan varmaan kyllä suitsi itsensä ilmaisemista jo ihan pienillä.

      Taiteilijoilla lapsenmielisyys säilyy, esimerkkinä Leif Segerstam. Hänessä tuntuu olevan samaa kaikkivoipaisuutta ja hyväntuuulisuutta kuin viisivuotiailla, haastatteluista päätellen. ;)

      Totta, on lapsia, jotka eivät juuri leiki. Kuvaamani lapsukainen on Persoona.

      Poista
  4. Aivan ihastuttavia keskusteluja ja miten hienoja tuumailuita Pikkuveljeltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritin kiireellä laitella ylös parhaimpia paloja. Pikkuveli on kova selittämään. Hänen kauttaan pääsee mukaan lapsen maailmaan.

      Tuli mieleen tilanne alkukesän tenniskurssilta, johon Pikkuveli oli osallistunut. Ohjaaja, nuori mies, oli käskenyt hölkkäämään eikä kukaan viisi - kuusivuotiaista liikahtanutkaan. No, miksette lähde? Lapset olivat katselleet toisiaan ja Pikkuveli oli kysynyt, mitä se hölkkä on.

      Poista
  5. Minäkin kirjoitin eilen mielikuvituskavereista. Tästä jutusta muistin oman lapsuuden alter egoni, olin nimittäin ihan varma,että olen koira. Nimeni oli Vilttiina. Nuorin lapseni oli myös pienenä koira, äitini sanoi, että taitaa olla perinnöllistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis, niinhän sinä olit kirjoittanut. Hieno kirjoitus! Kävin juuri kommentoimassa.

      Koira, ajatella! Mielikuvitusrikkaus voi hyvinkin periytyä, luulisin, kuten temperamentti ym. ominaisuudet.

      Minulle juolahti juuri mieleen, miten keskimmäisemme oli jonkin aikaa mato. Neuvolassakin luikersi pöydän alla eikä suostunut näyttämään, miten osaa piirtää, eihän madot piirrä. Ehkä neuvolakäynti jännitti, matona oleminen antoi suojan.

      Mielikuvitushahmot saattavat auttaa lasta, kuten sivupersoonat joillain aikuisena. Hahmot omaavat lapselle sillä hetkellä tärkeitä piirteitä ja taitoja. Niiden syntyyn voivat vaikuttaa myös muut elämykset. Tämän kuvaamani lapsen isoveli kertoi, että Eltziem tulee jostain pelistä.

      Poista
  6. Minulla ei ollu montaa kaveria lapsuudessa, olin enimmäkseen koira vanhukseni seurassa. Se piti minua pentunaan ,että oli varmaan ihan luonnollista, että minä päätin olla koira. Myöhemmin jyrsin pöydän jalan uudemman pentukoiran seurana. Onneksi vanhempani edelleen luulevat, että koiranpentu sen jyrsi kokonaan. Ja onneksi sekä oma kuopukseni että nykyinen koirani (eivät siis yksi ja sama olento ;) ) eivät jyrsi huonekaluja. Koira yritti pentuja, mutta valikoi metallijalkaise pöydän ja lopetti heti.

    Tuo pelistä napattu mielikuvitushahmo on vähän kuin kirjan henkilö minun kirjoituksessani. Ihmettelinkin jo, mistä lapsenlapsesi oli keksinyt moisen nimen.

    Lasten mielikuvitus on hyvä asia, uskon sen kehittävän luovuutta, älykkyyttä ja sitä mielikuvitusta. Kaikista näistä voi olla yllättävää hyötyä myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleinen käsitys onkin, että mielikuvitushahmoja on vain yksinäisillä lapsilla, mutta ehkä siihen vaikuttaa kuitenkin enemmän vilkas mielikuvitus.
      Itselläni ei ollut mielikuvitushahmoja, en ainakaan muista. Halusin vain koko ajan olla siro ja kaunis kaupunkilaistyttö, jolla olisi oma kirjahylly ja kaunoluistimet. Olin tomera maalaistyttö, joka luuli olevansa isokokoinen ja romuluinen.

      Poista
  7. Kivoja kuvia ja kiva kirjoitus. Lapset on ihania. Heidän puheitaan kannattaakin kuunnella ja jopa kirjoittaa muistiin, sillä se aika, jolloin he eniten ihmettelevät asioita ja niiden olemusta ja ovat varsinaisessa kyselyiässä menee äkkiä ohi ja unohtuvat muutoin aikaa myöten.

    Olen tallentanut kaikki äidinkielen kouluvihkot, joista on hauska lukea aineita, joihin opettaja on antanut aiheen pikkku pään pohdittavaksi. Tulokset on joskus tosi hauskoja.

    Itse muistan omasta lapsuudestani, miten kaikkein mukavinta oli koulussa kun sai kirjoitustehtävän. Olen iloinen siitä, kun äitini on säilyttänyt omia kouluvihkojani, joista voin nyt lukea huimia seikkailuja, joita omat lapsenaivoni ovat tuottaneet. Kirjoitin itse myös päiväkirjaa jo lapsena siitä lähtien kun opin isot aakkoset. Minulla on niitä vielä tallella ja on hauska lukea, miten olen maailmaa lapsena hahmottanut.

    Sen muistan parhaiten miten mielikuvitus synnytti minussa pelkoa ja joskus suorastaan kauhua, kun kaikenmaailman mielikuvitusolennot väijyivät nurkan takana tai sängyn alla. Se ei ollut mukavaa. Mutta se oli taas ihanaa, kun sai ystäviä niin paljon kuin halusi. Ei tarvinnut muuta kuin piirtää heitä vihkoon. Jokaisella kuvaystävällä oli nimi ja oma elämä. Kuljetin heitä mukana repussa, ja kun olin ujo koulussa, he muodostivat minulle henkivartijaston ja olivat aina valmiita puolustamaan minua tarvittaessa. Se helpotti oloa. Ja kyllä minä sitten vähitellen rohkaistuin ja sain "oikeitakin" ystäviä, joista parhaitten kanssa pidän vieläkin yhteyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittaa, etten laittanut enemmän muistiin omien lasten jutteluja.

      Minäkin tykkäsin kirjoittaa koulussa, mutta mitään ei ole tallessa. Poikien tarinoita on kyllä säilytetty. Vanhin oli saanut eka- tai tokaluokalla kirjoitustehtävän "Kotona". Kaikki mitä hän sai aikaan oli yksi lause:"Hanasta tulee vettä, ja aina saa ruokaa." Opettaja oli kuulemma käskenyt kirjoittamaan, mitä hyvää kotoa saa. Viereisen pulpetin poikakin oli kuulemma kirjoittanut saman ytimekkään oivalluksen. Voin kuvitella, että luokan tytöt olivat heti maininneet rakkauden. Olimme vähän huolissamme, voi meitä nuoria vanhempia! Poika on kirjoittanut paljon sen jälkeen.

      Lapsuuden kauhut minäkin muistan. Pelkäsin mm. lähimetsän soita, joissa uskoin olevan jotain yliluonnollista.

      Kuvaystävät, suloista!

      Poista
  8. Päivän piristys! :) Lapset ovat viisaita! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovat hämmästyttävän viisaita.
      Keskusteluissa heidän kanssaan on aina paljon mukana naurua ja yllätyksiä, hauskoja väärinkäsityksiä ja sanaleikkejä.

      Poista