Monikulttuurisuutta 117 vuoden takaa, lyyrisesti

Kokoomateos, joka sisältää runoja Eino Leinon
suurista kokoelmista

Aamulla vielä sängyssä heräillessäni Tuure Kilpeläinen esitti radiossa kappaleen, jossa hän laulaa osia Eino Leinon pitkästä runosta Hymyilevä Apollo. Runo kuuluu kokoelman Sata ja yksi laulua vuodelta 1898. Runoesitys vei mieleni heti ajankohtaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta.
 ...
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovia oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll´on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran käntää, 
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää. 
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on  maa.
...
Ken yhtä ihmistä rakastaa, 
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Tämä on lyrikkaa. Perussuomalaisten nuorten siipi on ollut huolissaan, ettei kansanedustaja Olli Immosen Facebookissa julkaisemaa väkivaltaa ihannoivaa, maahanmuuttovastaista englanninkielistä sanomaa ymmärretä oikein, koska se on niin lyyrinen. Lyyrinen? Sanat enemies, fighters ja victory eivät tee tekstistä lyyristä, ellei niitä ole yhdistetty lyyrisellä tavalla. 
Lisäksi kaikki lyriikka unohtuu, kun alkaa miettiä, ketä ne viholliset ovat, joita Immonen taistelutovereineen lupaa jahdata lopulliseen voittoon asti. Ovatko vihollisia siis kaikki muut kuin nämä oikeaoppiset? Muualta tulleet ja monikulttuurisuuten asiallisemmin ja positivisemmin suhtautuvat? Kuulostaa terrorismilta ja ääriliikehdinnältä.

Monikulttuurisuutta vastustavat: Tääll´on toki tilaa kaikillen. Mihin te niitä vihollisia tarvitsette? Eikö ole palkitsevampaa pohtia asioita rauhallisesti yhdessä ihmisten kesken, ei vihollisten?

Nuoret lukijat: Lempi tarkoittaa vanhassa suomessa rakkautta, ei siis rakastelua. Vaikka kyllä sekin on parempi kuin sotiminen. Minun nuoruuteni, 60-luvun lopun, hippisanoma oli Make love, not war. Jotkut keksivät myös käyttää slogania Make food, not war. Nämä ovat muunnelmia alkuperäisestä Make peace, not war. 

Monikulttuurisuudesta, Mankellista ja Immosesta

 Lainaan lähes koko Epilogi-tekstin Henning Mankellin teoksesta Juoksuhiekka (2014). En pysty pätkimään sitä, koska se on niin kaunis tällaisena.

    Sinua ympäröi elämässäsi valtaisa määrä ihmisiä. Monet heistä panet vain pikaisesti merkille, mutta unohdat saman tien. Toisten kanssa kohtaat hetken silmätysten, mikä johtaa jonkinlaiseen tunnepitoiseen kosketukseen. Ja toisten kanssa sinä keskustelet.
    Edelleen sinulla on perhe, ystäviä, tuttavapiiri. Kaikki läheisesi. Jotkut tippuvat kyydistä, kiintymys viilenee, vilppi panee pisteen yhdessäololle, ystävistä tulee joskus vihollisia.
    Mutta suurin osa heistä on vain ihmisiä, joiden kanssa satut elämään samaan aikaan. Heitä on miljoonia, ihmisiä jotka käväisevät pikaisesti maapallolla, ja heidän elämänsä lomittuvat sinun elämäsi kanssa.
     Sairastuttuani syöpään olen usein nähnyt unta, että kuljen kaduilla, joilla liikkuu paljon ihmisiä. Joskus on vaikea päästä eteenpäin. Nopealla leikkauksella uni vie  minut vilskeeseen, teatteriin, kahvilaan tai lentokoneeseen. Etsin jotakuta ihmistä jonka tunnen, ja joka puolestaan etsii minua.
    Siihen uni päättyy. Herään melkein aina suureen helpotukseen. Näissä minua ympäröivissä ja ympäröineissä ihmisissä ei ole mitään pelottavaa. He herättävät uteliaisuuden siitä, keitä he oikeastaan olivat. Olisin halunnut tuntea monet heistä.
    Kuten naisen Pyhän Tapanin tuomiokirkossa, tangotanssijat Buenos Airesissa tai tytön, joka löysi vanhempansa Mosambikin kokoontumisleirillä. 
     Samoin metsurin ja kauppiaan, jonka metsuri tappoi keskisessä Norrlannissa 60 vuotta sitten.
     Kaikki nämä tuntemattomat ihmiset ovat mukanani. He ovat olleet osa elämääni lyhyen hetken.
     Kaikkien heidän kanssa jaan sen, mikä on ollut elämäni. 
     Todellinen perheemme on loputon. Vaikka emme edes tiedä, kenet olemme tavanneet ohikiitävän hetken ajan. 

Alleviivasin muutaman lauseen siltä varalta, että kansanedustaja Olli Immonen käväisisi lukemassa tätä blogia, pysähtyisi näihin ja kokisi äkillisen oivalluksen. Hänkin on nimittäin korostanut kovasti perheen merkitystä, mutta hänen perhekäsityksensä on paljon suppeampi kuin humaanin kosmopoliitin Mankellin. Immonen näkee vihollisia kaikkialla ympärillään, ihan tuntemattomissa ihmisissä. Hän kirjoittaa Facebook-päivityksessään 25.7. unelmastaan, jossa 'vaikeiden aikojen puristuksessa elävät suomalaiset taistelijat nujertavat monikulttuurisuuden painajaisen'.

Luen Helsingin Sanomista vieretysten ladottuja Olli Immosen julistusta ja otetta Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta tältä vuodelta. Ne ovat yksi yhteen, paitsi että Immonen käyttää koomista paatosta ja puolueen ohjelmassa on asiakieltä.
Immonen: Taistelemme loppuun asti kotimaamme ja yhden ainoan Suomen kansakunnan puolesta. Voitto on oleva meidän.
Ohjelma: Suomen on irrottauduttava siitä 25 vuotta jatkuneesta ajatuksesta, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus sinänsä olisivat tarpeellisia tai tavoiteltavia  asioita. 

Miten sinulle Olli on käynyt näin? Sinä kasvoit Kuhmossa, sinisten vaarojen keskellä. Ehdit Tuupalan kouluun juuri ennen kuin minä lopetin siellä ja muutin pois paikkakunnalta, sinä seiskaluokkalainen pikkukaveri ja minä opettaja, molemmilla unelmamme. Ehkä ohitimme toisemme koulun käytävillä. 
Ymmärsitkö sinä Ilmari Kiannon Nälkämaan laulun eli Kainuun marssin sanat jotenkin väärin? 
Tämä ylväs ja pateettinen laulu oli tapana - on ehkä edelleenkin - kajauttaa kaikkien tilaisuuksien, myös koulujuhlien, lopuksi seisaaltaan. 
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa!
Raukat vain menköhöt merten taa! 

Oletko sinä Olli nyt mielestäsi luomassa maata uusiksi? Kuule, sinä et onnistu, vaikka kuinka puhuisit me-muodossa. Suomessa on niin paljon sivistystä, että me emme ota vastaan tuollaista Übermensch-puppua. Jos sinä tai 'kanssataistelijasi' alatte esittää, että on olemassa jokin 'ruma kupla, jossa vihollisemme elävät' ja että holokausti on keksittyä, se ei uppoa meihin - hups, olin sanomassa perussuomalaisiin, mutta sen sanan yleismerkityshän ei enää toimi - sanomasi ei uppoa suureen enemmistöön suomalaisia.

Olli, minä epäilen, että et kirjoittanut kaikilta osin itse tuota Facebook-tekstiäsi. Ei lainaamisessa mitään pahaa ole, lainasinhan minäkin pitkästi Mankellia, mutta kannattaa miettiä, mistä lainaa ja laittaa lähteet esiin. Näyttää siltä, että olet kopioinut samantyyppisiä sivuja, mistä norjalainen massamurhaaja Breivik on kasannut hullun manifestinsa. Älä mene enää niille sivuille!

Käy sen sijaan lukemassa bloggaaja Miskan ansiokas kirjoitus, jonka hän oli laatinut koulunsa veteraanipäivän juhlapuheeksi viime keväänä. Löydät sen hänen blogistaan Kirjoitan ja luen, siis olen.  

Siirryn nyt pois sinä-kielestä. Teki niin mieli puhua suoraan Ollille, läheisesti. 

Miska varoittaa kieroon kasvaneesta isänmaallisuudesta, jossa tietyt ryhmät sanelevat sen, kuka saa olla suomalainen ja kuka ei. Tästä on yhä enemmän syytä olla huolissaan. 

En ymmärrä millään tuota ulkomaalaisvihaa Immoselta, jonka vaimo Fija on bosnialaistaustainen? Miten hän voi selittää aatteensa vaimon sukulaisille? Ehkä hän ei selitä. 

Oma mielipiteeni on, että maahanmuuttoon on suhtauduttava asiallisesti ja kiihkottomasti. Tottakai se tuo mukanaan myös ongelmia. Suomalaisetkin ovat olleet maahanmuuttajina ongelmallisia Ruotsissa. Tällä hetkellä Espanjan aurinkorannikolla on kova tarve sosiaalityölle alkoholisoituneiden suomalaisten keskuudessa, siellä on jopa joitain asunnottomia suomalaisia. 
Joidenkin tahojen hahmottelema yksikulttuurinen yhteiskunta on nykyaikana mahdottomuus, jonkinlainen fantasia. jotenkin se vielä onnistuu Pohjois-Koreassa. Sekö on tavoite?

Rosa Liksomin suunnittelema kortti kuuluu asunnottomien viime talvena Helsingin kaduilla myymään kuuden kortin sarjaan. Kuvan vanha nainen on romanialainen Veronica Lacatusu, joka kerjää yleensä Rautatientorin läheisyydessä. Pikkukuvat ovat Liksomin Romanian matkallaan ottamia maisemakuvia.
Lainaan uudelleen Mankellia: Todellinen perheemme on loputon. Vaikka emme edes tiedä, kenet olemme tavanneet ohikiitävän hetken ajan.
........

Luin heti tämän julkaistuani Silta lepää -blogin Robert Jordanilta niin hauskan tekstin monikulttuurisuudesta nimellä Maahanmuuttaja, että linkitän sen vielä tähän.

...................
Katselin tänään myös suorana netistä suurimman osan Helsingin Kansalaistorin tapahtumasta monikulttuurisen Suomen puolesta. Upeaa! Nopealla aikataululla saatiin ihmisiä paikalle 10 000. Hyviä puheita, joissa pohdittiin mm. sananvapautta. Sananvapaus loppuu siihen, missä väkivalta alkaa, ja sananvapauteen liittyy myös vastuu ja seuraamukset.
Uudelle kansanliikkeelle kannustukseksi antropologi Margaret Meadin ajatus: Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it´s the only thing that ever does.

                                            ...................................

Lisäys 5.10. 2015
Henning Mankell kuoli tänään syöpään. Hän oli sanonut juuri pari viikkoa sitten haastattelussa, että ei välillä muista edes sairastavansa, kun on niin paljon muuta ajattelemista. 

Matkaraportti Unkarin maalta, iho vielä auringon hehkuisena

Heippa Rakkaat Lukijat! Täällä taas kotoisella maaperällä!

Kun laskeuduimme Budapestin koneesta iltayöstä, en voinut kuin todeta, että nyt jouduin paratiisista pakastimeen. Budapestissä oli noin 36 astetta ja Helsingissä kymmenkunta. Olisin niin halunnut tuoda hieman lämpöä mukanani.

Tihanyn niemellä

Ensin hajahuomioita matkalta. Kirjoitan myöhemmin kirjastoista, ehkä joistain matkalla lukemistani kirjoista, ehkä ajatuksia hääpäivästäkin.  

Asuimme Balatonalmádissa vuokratalossa. Matkan varannut poikani oli painottanut kahta asiaa, uima-allasta ja ilmastointia. Allas oli ok, mutta talon kaksi makuuhuonetta sisältävä alakerta oli täysin ilman ilmastointia ja yläkerran isoissa makuuhuoneissa oli puoli tuntia kerrallaan toimiva puhallus. Kaiken lisäksi ikkunoita oli - ihan aiheellisesti - kielletty pitämästä auki yöaikaan hyttysten takia. Ihmettelimme, miksi ihmeessä niissä ikkunoissa ei ollut hyttysverkkoja. Miehet etsivät ensin itse sähkökaappia ja kyselivät allaspojalta, miten hän ymmärtää tilanteen. Tämä totesi, että aikarajoite on varmaan "for economical reasons". Niinpä niin! Poikani alkoi tietenkin reklamoida, ensin kansainvälisen vuokrafirman paikalliseen toimistoon, ja kun vastaus oli lievästi ilmaistuna hämmentävä, niin sitten Helsingin päähän, josta määrättiin heti sähkömies purkamaan ilmastoinnin aikarajoite. Paikallisen omistajan mielestä puoli tuntia illassa riittää hyvin yläkertaan, ja jos ei olisi rajoitteita, niin vuokraajat pitäisivät ilmastointia yllä kaiken aikaa, ja alakertahan se on vilpoinen muutoinkin. Hah, vilpoinen, 35 asteessa! Saamme kai korvausta kärsimistämme saunaöistä. No, tällaiset episodit tuovat matkaan vain jännitystä ja kouliutuvat hauskoiksi muistoiksi. Talo oli muutoin hyvä, piha-alue viihtyisä ja ympäristö rauhallista.

Budapestissä yövyimme miehen kanssa kahdestaan perinteisessä Astoria-hotellissa. Voi mitä luksusta Suomen Omenahotellien hinnalla!

Aula kuhisi univormupukuisia vanhoja miehiä toivottamassa tervetulleeksi, kantamassa laukkuja ja kumartelemassa muuten vain. 

Sisustus henki keisarillisen ajan loistoa. Ilmastointi oli täydellinen, ja kylpyhuonessa tuoksuivat mitä ihanimmat kylpytuotteet.

Aamiainen olisi varmaan ollut ylellinen, mutta valitsimme mieluummin läheisen kahvilan sämpylät ja long coffeen, jotka nautimme puiston penkillä. Meissä on sen verran jäljellä reppureissaajan henkeä, että tuntuisi hassulta maksaa ensin huoneesta 70 euroa ja sitten aamiaisesta kolmannes huoneen hinnasta, 12 euroa kumpaiseltakin. Ja kuka edes pystyy syömään aamulla lihapullia ja kakkuja! Emme myöskään ota koskaan laukkuinemme taksia lentokentältä ja kentälle, vaan matkustamme yleisillä kulkuvälineillä. Minähän en saa nostella paljon mitään lonkan keinonivelen vuoksi, joten "nuorisotyylimme" säilyy siihen asti, kun miehen nivelet kestävät nostella kapsäkkejä.

Ruoka oli minun kokemukseni mukaan sekä hyvää että huonoa. Eräs tilasto kertoo, että Unkarissa on Armenian jälkeen maailman epäterveellisin ruoka. Pahinta oli rasvaisuus. Nykyään erotetaan perusmakujen joukossa myös rasvan maku. Minä inhoan sitä enkä pysty syömään esim. munkkeja tai kastikkeen joukossa olevaa märkää lihaa, kuorrutettuna se menee vähäisessä määrin. Gulassikeitot olivat hyviä, jukurtit samoin ja jäätelö taivaallista, minusta parempaa kuin kehuttu italialainen jäätelö.

Rantakioskeissa oli tarjolla langos-niminen kauhistus. Se on jälkiruokalautasen kokoinen öljyssä keitetty levy (munkin tai lihapiirakan oloinen), jonka päällä on kinkkua, juustoa ja smetanaa. Näytti siltä, että ihmiset kantavat kioskilta ylisuuria rahkapiirakoita. 

Vihannesten ja hedelmien käyttö ravintolaruuissa oli minimaalista. Kyllä niitä toreilla oli valtavasti, joten ilmeisesti kotiruoka on parempaa. Me söimme paljon tuoretta ruokaa aamu- ja iltapalalla asunnolla. 

Parasta matkassamme oli yhteisöllisyys. Tämä matka oli yhteinen vanhimman pojan perheen kanssa. Olimme viettäneet juuri  kymmenisen päivää Turun pikkupoikien kanssa, ja nyt saimme nauttia pitkään 12-vuotiaiden kaksosten, Elmiinan ja Ohton kivasta seurasta. 
Ohto kysyi aionko minä vlogata. Pari videobloggausta on ehkä tulossa, sitten kun peukaloita operoidaan ja kirjoittaminen vaikeutuu toipumisen ajaksi. Ensimmäinen leikkaus on jo elokuun alkupuolella. 
Vietimme yhteisen lomamme aikana miniän 40-vuotissynttäreitä sekä minun ja mieheni 40-vuotishääpäivää. Pojalla ja vaimollaan tämä oli myös nostalgiamatka vaihto-opiskelijavuoden seudulle. He olivat opiskelemassa Veszprémin kaupungissa 14 vuotta sitten. Nelosia kerrakseen meidän bileissämme.

Nuorin poikamme Aapo ja hänen vaimonsa Elina
viettivät pari päivää kanssamme ja jatkoivat autolla
Krakovan, Kaunasin ja Tallinnan kautta Suomeen. Heillä
oli jo monta viikkoa takana eri maissa.
The world is their oyster!

Nähtävyyksistä vaikuttavin oli Herendin posliinitehdas ja museo, jossa kaikki oli järjestetty modernisti, englanninkieliset opastukset ja hyvin laadittu 3 D-filmi. Herendin posliini on maailmankuulua. Sieltä ovat tilanneet astiastoja niin prinssi William kuin Arnold Schwarzenegger. Eräs Marjatta Mentula ei ostanut mitään, nautti vain näkemästään. Mieheni on tuonut aiemmalta Unkarin vierailultaan kauniin Herendin juustokuvun. Hän on käynyt ystävyyskaupunki- koulu- ja kameraseura-asioissa Oroszlányssa (Kuhmon ystävyyskaupunki) ja Balatonfüredissä (Kouvolan ystävyyskaupunki).

Opaskierroksella saimme nähdä kaikki työvaiheet. Tarkkaa työtä!

Tämä maalaustyö vie kuukausia.
Työllä osallistutaan kilpailuun.

Eräänä iltana kävimme jazz- blues- afrikkalaisen musiikin konsertissa, jossa portugalilaiset Carmen Souza ja Theo Pascal esittivät yhtyeensä kanssa musikkia uudelta levyltään Epistola. Souza osasi ottaa yleisönsä, ja Pascal oli taitava ja suloinen kuin pikku maahiainen. Yhtyeen saksofonistille oli ihan pakko huutaa bravoota. Unkarilainen yleisö oli yllättäen vaisumpaa kuin Suomessa. 

Me päädyimme myös miehen kanssa vuokraamaan auton, vaikka olimme ajatelleet selvitä yhdellä, pojan vuokraamalla. Yleiset kulkuvälineet tuntuivat hankalilta, junista vain osa ilmastoituja ja aikataulut eivät olisi aina sopineet menoihimme. Tiet olivat hyviä ja ruuhkia ei juuri ollut. Navigaattorin opastus lentokentälle oli palatessa omituinen, sikin sokin pitkin esikaupunkialueita, mutta siitäkin selvittiin.

Budapestissä liikuimme EU-senioreina metrolla ilmaiseksi. Tarkastajat vain vilkaisivat henkkaria. Kerran eräs heistä katsoi vähän tarkemmin ja sanoi:"FINLAND super!"

Rannat olivat Balatonilla puiden varjostamaa nurmikkoa. Niille oli tuotu penkkejä, pöytiä ja keinuja. Mikä erosi Välimeren rannoista, oli palvelun puute. Rannan päässä äärilaidalla oli ketjuilla kiinni kasa rantapetejä, muoviritilöitä ilman pehmustetta, ja niiden lähellä oli kuuden teinipojan "toimisto". Pojat ottivat maksun, kirjoittivat ison kuitin ja irottivat petin, mutta eivät tehneet elettäkään sen kuljettamiseen asiakkaan toivomalle paikalle. Peti piti itse raahata, mikä varmaan vähensi myyntiä. Lähellä oli myös kasa muovituoleja ketjulla kiinni. Olisin hankkinut meidän "leiriimme" pari tuolia myös, mutta ne eivät kuuluneet poikien vastuulle. He selittivät, että "a man" tulee joskus vuokraamaan niitä. He never came. Yritin pojille sanoa, että "no service, no money" mutta eivät he ehkä ymmärtäneet. Kapitalismin lait eivät ole vielä iskostuneet unkarilaisten rantabisnekseen.

Rantaravintoloissa oli pahaa langosta, hyviä hampurilaisia ja kanaa sekä ihania kaakaomassalla täytettyjä lettuja. Paikalliset ostivat myös paksuja friteerattuja kaloja ja kokonaisia suolakurkkuja.
Vähän oudoksutti palvelussa myös se, että rantabaarien työntekijät eivät tuoneet annoksia pöytiin, vaan tulivat annokset kädessä niiden eteen huutelemaan tilauksen numeroa ja ruuan nimeä unkariksi. Siinä sitten mietittiin, että jaahas tuollainen kana tilattiin, oisko se jo meille, rynnätäänkö hakemaan  vai kuuluuko se meitä aiemmin tilanneille. Nyt oli vielä vähän ulkomaalaisia, joten sekaannuksia ei tullut, mutta entäs kun saksalaiset täyttävät rannat elokuussa?

Vieraita kieliä käytetään Unkarissa hyvin vähän. Kyllä Unkari saisi EU-maana laitella kyltit ja ohjeet edes yhdellä vieraalla kielellä. Muistan edellisellä Unkarin käynnilläni pahoitelleeni tätä erityisesti museoissa, joissa pystyi katselemaan vain kuvia.

Oli hienoa, että pieni englanninkielisten kirjojen kauppa Bestsellers oli pitänyt pintansa Budapestissä. Kävin ostamassa sieltä kirjan paluulennolle. Valtavien ostoskeskusten kirjakaupoissa ei ollut minkäänlaista vieraskielisten kirjojen osastoa. 

Illalla Budapestissä

Kävimme mieheni kanssa yhdessä viimeksi noin kymmenen vuotta sitten Budapestissä. Silloin varasimme juutalaiskierroksen, johon ei ollut muita osallistujia kuin me. Meitä kuljetti kesätöinään oppaana toimiva englanninopettaja. Kävimme useissa museoissa, synagoogissa ja muistomerkeillä. Oppaamme osoitti eräältä vainoissa surmattujen taululta pitkästä listasta myös omien vanhempiensa nimet. Saimme kuulla häneltä tuoretta tietoa juutalaisten tilanteesta Unkarissa. Se ei ollut silloin hyvä ja on nyt luultavasti yleisen eurooppalaisen rasimin nousun vuoksi huonompi. Silloin ostin Imre Kertészin kirjoja. Tällä matkallamme ostin lisää unkarinjuutalaisten muistelmakirjallisuutta. 

Balatonin ruusuja.
Rose is a rose is a rose is a rose ... (Gertrude Stein)

Kirjastoni tällä hetkellä Strand Könyvtár

Terveisiä Balatonalmádista! Täällä ranta-alueella on auringonpalvojille pieni rantakirjasto, jonka valikoimaan en ole vielä tutustunut.

Seison rantakirjaston edessä Suomesta tuotu kiinnostava kirja kädessä. Kirja on Me muut, Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Muut matkakirjani ovat Luiz Ruffaton Rutosti hevosia ja L.P.Hartleyn The Go-Between. Olen lainannut kaikki matkakirjani minua upeasti palvelevasta Kouvolan sivukirjastosta Myllykoskella. Käyn paljon myös Kouvolan pääkirjastossa.

Kerron kotikirjastoistani kun palaan.

Eläköön suomalainen kirjasto!

Bo Carpelan, Axel

Hyvä Axel Carpelan!

Olen lukenut kirjan, jossa sukulaisesi Bo Carpelan kirjoittaa sinusta keskittyen erityisesti omaksumaasi tehtävään Jean Sibeliuksen tukijana. Sinä olet kirjailija Bo Carpelanin ukin veli, köyhtyvä paroni, joka ei löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa. 

Minä miellyin kovasti sinun persoonaasi sellaisena kuin se välittyi kirjailijan kuvauksissa ja fiktiivisissä päiväkirjamerkinnöissä sekä muutamissa otteissa autenttisista kirjeistä.

Mikä siinä onkin, että hauraat ihmiset, joilla on ollut surua ja pettymystä, ovat minusta usein niin paljon kiinnostavampia kuin psyykeltään ja fysiikaltaan vahvat? Ehkä syy on tunnistamisessa: tuolla suunnalla minäkin olen joskus haparoinut ja huh huh onneksi olen ns. terveellä puolen. Heikolla on usein syvempi sisäinen elämä; heikko pohtii, vahva porskuttaa.

Luulen, että Sinun sairautesi oli paitsi masennusta myös sitä, mitä nykyään kutsutaan paniikkihäiriöksi. Sinulle on tapahtunut jotakin ikävää kymmenvuotiaana. Viittaat siihen kirjoittamalla, että viattomuutesi petettiin. Sinä välttelet sosiaalisia tilanteita. Et tunne sopivasi oikein mihinkään, vietät elämäsi jonkinlaisessa odotuksessa kutsuen itseäsi itseironisesti tilapäisolennoksi. Kirjoitat ja harrastat musiikkia onmassa yksinäisyydessäsi. Saat kerran elämässäsi työtarjouksen ryhtyä musiikkitoimittajaksi Åbo Tidningiin, mutta pakenet toimittaja Gustaf Cygnaeuksen tapaamisesta henkeä haukkoen. Et onnistu myöskään löytämään elämänkumppania. Rakastut onnettomasti tyttöön, joka aikasi sosiaalisten sääntöjen mukaan on alapuolellasi ja jonka kanssa suhde on siksi mahdoton. Sinä etsit hänet vuosien jälkeen, alas vajonneen, menet tapaamaan, olet hyväksyvä ja ymmärtäväinen. Sinun lempeytesi on valtavaa.

Elämäsi muuttuu, kun 42-vuotiaaana keksit ryhtyä tukemaan lupaavaa säveltäjää Jean Sibeliusta. Kirjoitat hänelle ensin tuntemattomana, nimimerkillä X, sitten paljastat henkilöllisyytesi ja ystävystyt. Sinä olet se, joka uskaltaa sanoa Jannelle, että hänen pitää parantaa elämäntapojaan ja pitää parempaa huolta vaimostaan. Sinä järjestät rahallista tukea, annat yksityiskohtaisia ohjeita ulkomaan matkoille kuin vanhempi lapselle, arvostelet tekeillä olevia töitä, etsit lehdistä arvosteluja. Sinä omistaudut.

Janne toteuttaa sen, mitä sinä halusit, mutta et pystynyt henkisen invaliditeettisi vuoksi. Sinä elät Jannen musiikin kautta. 

Janne arvostaa sinun paneutumistasi ja omistaa sinulle yhden tärkeistä teoksistaan, toisen sinfoniansa. Kuolemasi jälkeen hän kysyy päiväkirjassaan: Kenelle minä nyt sävellän?

Sinä tarkastelet itseäsi humoristisesti ja ilkikurisesti. Pidän Sinun vaatimattomasta luonteestasi.

Päiväkirjamerkintä syntymäpäivänä 15.1.1896
Olen pysynyt hengissä.

Päiväkirjamerkintä 3.6. 1908
Olen nyt liittynyt ihmisjäännöksiin jotka kaikkia sopivaisuuden sääntöjä noudattaen etsivät unohdusta Rosengrenin Neitien toipilaskodista Sonabackasta Pohjankurussa. Herkullisena huvituksena on käydä kävelemässä nähdäkseen junan ajavan ohi.

Sinä et välitä muodollisuuksista. Siitäkin piirteestäsi pidän. Tunnen siinä myös hengenheimolaisuutta. 

Päiväkirjamerkintä 4.9. 1914
"Hyviin tapoihin" kuuluu olla näyttämättä välitöntä tunnettaan. Niin on minutkin kasvatettu. Mutta minä käsitän, että nämä tavat, hyvät siis, eivät ole musiikin tai taiteen. Siinä kaikki riippuu välittömyydetä ja vaistonvaraisuudesta, intohimoisuudesta, se on vain muovattu ja tehty silmillemme näkyväksi. "Hyvät tavat" ovat yhteiskunnan paha tapa, estävä, mykistävä, tuhoava.

Axel, jos olisit elänyt nykyaikana olisit saanut hoitoa psyyken ongelmiisi. Myös heikkoja keuhkojasi olisi pystytty hoitamaan ihmelääke antibiooteilla. Minulla on ollut kolme isoa keuhkokuumetta ja paljon pienempiä keuhko-ongelmia. Lopetin juuri kymmenen päivän antibioottikuurin. Nykyään ei tarvitse kuolla keuhkotauteihin. Sinun kohtalosi, ja monen läheisesi kohtalo, kertoo lääketieteen huimasta kehittymisestä.

Jos Sinä olisit aikalaiseni, olisimme kenties olleet yhtä aikaa keuhkokuumeesta hoidossa ja ystävystyneet Meilahden sairaalan käytävillä. Silloin ensimmäisessä keuhkokuumeessani opiskelijana vietin siellä kolme viikkoa. Olisimme keskustelleet taiteesta. Sinä olet hyvä kirjoittaja. Painajaistesi kuvaukset päiväkirjassa toistavat unenomaisen absurdin tunnelman ja kauhun niin, että ryhdyin melkein näkemään sinun uniasi.

Sinä elit suomalaisuuden aatteen aikana. Juuri sinä keksit, että Jannen on nimettävä eräs sävellyksensä "Finlandiaksi", kuten  Rubinstein on nimennyt omansa "Rossijaksi" ja Lisztillä on "Hungariansa". Sinun aikanasi oltiin ylpeitä kansallisuudesta.
Me elämme nyt yhteisen Euroopan aikaa, mutta Eurooppamme natisee pahasti. Aika näyttää minne menemme. 

Me minun aikani ihmiset matkustelemme ihan vain huviksemme, ei hakemassa virikkeitä taiteeseen tai terveyttä parantoloista. Minäkin lennän ulkomaille kolmisen kertaa vuodessa. Olen taas kohta lähdössä, syyllisyyttä tuntien. Syyllisyys kumpuaa siitä, että on syytä murehtia, kestääkö maapallo tätä juhlaa. Se oli sinulle tuntematon huoli, kun ajelit junalla viisi tuntia vaivalloisesti Tampereelta Helsinkiin huolehtimaan Jannen asioista ja lohduttamaan Jannen vaimoa, Ainoa. Välillä olit Ainonkin kanssa kirjeenvaihdossa, kun suurella mestarilla ei ollut aikaa.

Olen kiitollinen, että Bo Carpelan teki tämän kirjan sinusta. 

Kirjoitan kirjabloggarina. Mikä se on? Se saattaa olla joskus vähän kuin sinä suhteessa Janneen. Kirjallisuuden harrastajat kirjoittavat pitkiä juttuja kirjoista ja kirjailijoista ja keskustelevat niistä netissä, yhteisessä, kaikille avoimessa viestimessä. Jotkut ovat ihailijoita, jotkut mainostajan oloisia, jotkut esittelijöitä tai arvostelijoita, jotkut pohtivat asioita laajalti lähtökohtanaan kirjat. Minulle kirjoittaminen, kuten lukeminenkin, on lähinnä mietiskelyn muoto. 
Olen nyt mietiskellyt Sinua tovin. 

Rakkain terveisin,
Sinun, X


Linkki: Kannattaa pistäytyä lukemassa Leenan kirjoitus Axelista Donna Mobilen kirjat -blogissa. Siellä on mm. enemmän historiallista faktaa ja hienoja mietelauseenomaisia sitaatteja.  
 

Lapsi: homo sapiens, ludens, ingeniosus et curiosus

Keskusteluja automatkoilta, osallistujina Pikkuveli 5v ja Mummi auton takapenkillä sekä vähemmässä määrin Isoveli 8v ja Vaari etupenkillä.

Pikkuveli: Onko nyt illansuu?
Mummi: Kyllä, nyt on itse asiassa juuri se.
Pikkuveli: Äitipupu on väsy. Se nukkuu tosi nopeesti, yks kaks kol, nel ... se nukkuu pupujen maailman minuutissa, itse asiassa. Se on nopeempi kuin ihmisten minuutti. Mitä se itse asiassa tarkoittaa?
Mummi: Ootappas, miten minä sen oikein selittäisin...
Pikkuveli: Kun minä olin pieni enkä vielä keskikokoinen, niin minä en tienny, mitä suunnilleen tarkoittaa. Jos on kuusi, niin suunnilleen on viisi tai seitsemän, eiks ni Mummi?
Mummi: Kyllä, ja voi sanoa myös suurin piirtein.
Vaari: Tai noin. 

Pikkuveli: Onko kananugetit tehty oikeesta kanasta?
Mummi: On , juu, hmyh, hmm...
Isoveli: Rasse sanoi, että niihin laitetaan kaikkia nahkaa ja semmosta huonoo.
Vaari: Se on ihan hyvä, että käytetään kaikki eläimen osat, niin ennen vanhaankin tehtiin maalaistaloissa.
Mummi: Hmm.

Pikkuveli: Kaikki mun kummitukset tykkää tosi paljon eläimistä.
Mummi: Mitkä niitten kummitusten nimet on?
Pikkuveli: Ookoo ja Koo-Oo. Ja Eltžiem, ja sitten on myös Rosvoli ja Vinkuli ja Kivi. Vielä on Salakummitus, mutta se on melkein aina piilossa.
Mummi: Onko ne täällä meidän mukana autossa?
Pikkuveli: On tietysti. Ne on aina minun selässä, (katsoo Mummia ovelasti) paitsi yksi meni sinun  sisälle,  Eltziem. Ja Salakummitus on ulkona. Se on paljon nopeempi kuin auto, se on jo mennyt maapallon ympäri. Ookoo on minun paras kaveri, se pelaa aina. Koo-Oo on rakentaja. Eltžiem osaa taikoa vaikka mitä.
Mummi: No, mitäs se Rosvoli tekee?
Pikkuveli: Se laittaa ruokaa. Ja Vinkuli leikkii aina minun kanssa.
Isoveli (isovelimäisesti): Mitäs Kivi tekee?
Pikkuveli: Se rakentaa kivestä.

Pikkuveli: Kummitusten kielellä Skain on 'Kiitos paljon' ja Snous kitos on 'Nou, kiitos'.
Antee on 'Anteeks'.

Pikkuveli: Oletko sinä Mummi silloin 140, kun minä olen 80-vuotias?
Mummi: Laskit ihan oikein. Minä haluan kovasti elää silloin. Minä olen niin elämänhaluinen, että voi olla, että elänkin.
Pikkuveli: Minä toivon, että sinä elät silloin.

Pikkuveli (äkäisenä): Mummi, sinä puhuit mun päälle. Nyt minä en muista enää sitä asiaa.
Mummi: Mutta ethän sinä ole puhunut vähään aikaan mitään - ihme ja kumma!
Isoveli ja Vaari: Hah -hah-haa. Heh-heh-hee!
Mummi (sovitellen): Hei pikkuinen, minä taisin puhua sinun ajatusten päälle.
Pikkuveli (hyväntahtoisesti): En ole pieni vaan keskikokoinen!
Pikkuveli: Ai, nyt minä muistan. Saanko puheenvuoron? Mitä tarkottaa ottaa ilo irti?

Pikkuveli: Mitä sä kirjotat? Kirjotatko sä mitä minä sanon?
Mummi: Ei kun tuli vain mieleen, mitä kaupasta pitää ostaa.

Loppukaneetti
Mentulan miehillä on ollut monilla mielikuvituskavereita.
Pikkuveljen Vaarilla oli Sonnin perhe. Hän oli tuijottanut jossain kahvikekkereillä ikkunasta pellon reunaan ja ilmoittanut, että Sonnitkin ovat tuolla tulossa kylään. Hänen äitinsä nolostui ja yritti nopeasti puhua jotain päälle. Siihen aikaan ei ymmärretty lapsen mielikuvitusta. Vaari oli myös ollut pitkään serkkunsa Liisa, nuori nainen, johon hän oli rakastunut koko pienellä pojansydämellään. Hän ei ollut edes reagoinut, kun häntä puhuteltiin omalla nimellään.. 
Pikkuveljen sedällä, isänsä pikkuveljellä, oli kaksi mielikuvitusystävää, Horna ja Pääkkösen Mervi. Emme ymmärtäneet, mistä nämä ystävät ilmestyivät. Isotveljet nauroivat ja puhuivat hornantuutista, johon pieni totesi, että juuri siellä Horna asuu, Tuutissaan.