Eunsun Kim pakeni 12-vuotiaana äitinsä ja siskonsa kanssa monien
vaiheiden ja yritysten kautta ensin Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan. Pakomatka
kesti yhdeksän vuotta. Kiinassa äiti joutui myymään itsensä synnyttäjäksi
karkealle maanviljelijälle, joka halusi itselleen pojan. Eunsun asuu nykyään
Soulissa ja on julkaissut kirjan, jossa kertoo kokemuksistaan pikkutytöstä
totalitaarisessa valtiossa aina nuoreksi naiseksi, opiskelijaksi, joka
tarkastelee länteen paettuaan älykkäästi niin entistä kuin uutta kotimaataan.
Olen nähnyt jossakin Eunsun Kimin nimen myös muodossa Kim Eun-sun. Korean kielessä yksitavuinen sukunimi tulee nimissä ensin ja sen jälkeen etunimi kaksiosaisena tavuviivan kera. Kim
on hyvin tavallinen sukunimi. Maan nykyinen hallitsija, Loistava Toveri, Kim Un-jong on
juuri laatinut säännön, jonka mukaan kenelläkään ei saa olla hänen hyvin
yleistä etunimeään. Myös hänen isänsä, Suuren Marsalkan, sekä isoisän,
Kansakunnan Auringon, nimet Jong-il ja Il-sung on kielletty aikanaan.
Nimenkieltodirektiiveillä pönkitetään henkilökulttia, jossa johtajat ovat ainutlaatuisia, lähes jumalolentoja.
Kirjan on toimittanut Sebastien Falletti, Soulissa työskentelevä Le
Figaron kirjeenvaihtaja. Kirja on siis ilmestynyt ensin ranskaksi, Corée du
Nord, 9 ans pour fuir lénfer (2012), ei koreaksi, mikä on Eunsunin äidinkieli.
Sitä on käännetty useille kielille.
Pidän kirjan ansiona omakohtaisuutta. Elämä tilastojen takana puree
paremmin kuin tilastot ja faktat.
Meille Kim-Il-sung oli jumala, ja ajatuskin hänen kuolemastaan oli
käsittämätön. Voiko kukaan elää ilman jumalaa? ilman isää? Kim Il-sung oli
vapauttanut meidät japanilaisten ikeestä, hän oli valtiovallan perustaja,
kaikkien meidän isä. Kun ilmoitus hänen kuolemastaan tuli, elämä pysähtyi koko
maassa, ja pysähtyneisyyttä kesti aina mahtaviin hautajaisiin, jotka näytettiin
muutaman päivän kuluttua suorana televisiossa. Joka puolella Pohjois-Koreaa nähtiin
joukkohysteriakohtauksia. Sotilaat kierivät maassa kyynelehtien, naiset
ulvoivat tuskasta. Ja satoi lakkaamatta. Kuuluttaja selitti televisiossa, että
"jopa taivas itki johtajamme poismenoa".
Eunsun pohtii uudessa elämässään aivopesua, miten hän todella uskoi
taivaan itkevän epätoivosta, vaikka hän myöhemmin tajusi, että kyse oli
monsuunikuukaudesta, jolloin aina sataa paljon. Hänet oli pienestä asti
indoktrinoitu uskomaan jumalaan ja joulupukkiin nimeltä Kim Il-sung. Edes
aikuisilla ei ollut mahdollisuutta kuulla toisenlaisia selityksiä ja vertailla.
Perheemme suru oli vilpitön, sillä rakastimme kaikesta sydämestämme Kim
Il-sungia kuten myös hänen poikaansa ja seuraajaansa Kim Jong-iliä. Omia
joulupukkejamme! Heidän syntymäpäivänsä, helmikuun 15. ja 16. päivä, olivat
yhtä juhlaa meille lapsille. Saimme kilon herkkuja heidän nimissään. Edellisenä
päivänä olin aivan innoissani enkä saanut nukuttua. Aamulla sitten menin
putipuhtaassa koulupuvussani ylpeänä noutamaan lahjani, suuren läpinäkyvän
muovikassin, johon oli näyttävästi kirjoitettu: "Meillä ei ole mitään
kadehdittavaa maailmalta." Jälleen yksi tapa antaa meidän ymmärtää, ettei
kukaan ollut meitä onnellisempi... Kassissa oli purukumia, karamellia,
sokerikuorrutettua soijatahnaa ja keksejä. Mikä unelma! Paluumatkalla puristin
aarretta itseäni vasten. Se oli piilossa kankaan alla, jonka äiti oli kaiken
varalta antanut, jottei kukaan alkaisi himoita lahjaani.
Tämä tapahtui ennen suurta 1990-luvun nälänhätää. Silloin ei joulupukki
ehkä enää jakanutkaan keksejä, vaikka itse söi kyllä ... kaikkia maailman herkkuja.
Nälän kuvaukset ovat kauheita. Perhe myy huonekalunsa ja keräilee metsästä
risuja lämmitykseen. Ainoa esine, jota ei uskalleta myydä tai polttaa lämmön
saamiseksi on seinällä oleva Rakkaan Johtajan kuva. Sen hävittämisestä joutuisi
teloitettavaksi. Teloituksia tapahtuu koko ajan, ja myös lapset viedään niitä
katsomaan.
Toinen kiinnostava kuvaus pohjoiskorealaisen arkielämän kuvauksen ohella
on kuvaus siitä, miten Etelä-Korea hoitaa pakolaisensa. Eunsun kuvaa tarkkaan
kaikki muodollisuudet, järjestelyt ja avustukset. Pakolaisen uuden elämän alku
on hyvin pehmustettu. Kieli on sama, mikä erottaa muista pakolaisista. Eunsunin sopeutumisessa on kyse sopeutumisesta elämään, jossa ei ole tarkkailua eikä uhkaa, mutta jossa pitää olla omatoiminen.
Kolmas merkittävä asia tässä kirjassa on kuvaus siitä, miltä vapautuneesta
tuntuu. Eunsun naputtelee iPhonella opiskelijakavereita kokoon kampuksen Starbucksissa,
juo caffe lattea ja rupattelee. Häntä ärsyttää, kun kaverit eivät usko, että
meren antimet ovat parempia Pohjois-Koreassa. Kaikki ei ollut Pohjois-Koreassa
huonoa, ei varsinkaan Eunsunin elämän alussa. Hän kaipaa kotiseutunsa maisemia
ja entisiä ystäviään, yhteisöllisyyttä. Hän kokee, että elämä kapitalistisessa
yhteiskunnassa on "kiihkeää, hauskaa ja joskus myös kovaa, mutta ei
koskaan tylsää". Hän joutuu puurtamaan selvitäkseen opiskeluistaan, koska
hänen koulunkäyntinsä oli aika vaatimatonta pakomatkan aikana.
Tarvitsen yhteiselämää ja solidaarisuutta, jotka meillä oli Pohjois-Koreassa,
mutta jotka minulta puuttuvat täällä, missä elämä vaikuttaa joskus itsekkäältä.
Pidän siitä että Eunsun Kim osaa olla kriittinen myös uuden elämänsä
suhteen. Olen kuullut samantyyppisiä havaintoja jossain haastattelussa
meksikolaisilta, jotka ovat kahlanneet Rio Grande-joen yli yöllä USA:n puolelle Texasiin, jossa
elävät ilman papereita laittomina pakolaisina. He ovat huomanneet, että hyvinvoinnin saavuttaminen
ja sen ylläpito vie lähes kaiken ajan ja aiheuttaa kilpailuhenkisyyttä. Kotona
heillä oli rajattomasti aikaa istuskella kavereineen plazalla, USA:ssa tehdään vain työtä.
Mietin kirjaa lukiessani, kuinka paljon toimittaja on kirjoittanut ja
mikä osuus on Kimillä. Lopussa kiitetään kolmea henkilöä, Soojin Parkia, Eunji
Parkia ja Jiwon Limiä, jotka ovat ”kääntäneet Eunsun Kimin sanat ja auttaneet
vaivojaan säästämättä tässä hankkeessa”. Ei kerrota tarkemmin, ovatko nuo sanat
suullisia vai kirjallisia. On hienoa, että toimittaja Falletti on antanut
panoksensa tärkeälle asialle, mutta olisiko hänen nimensä pitänyt olla
näkyvämmin toisena tekijänä?
Kirjan kirjoittamisen motiivina on toive, että kirja herättäisi maailman
näkemään ”Pohjois-korean valtakoneiston epäoikeudenmukaisuuden ja traagisen
epäajanmukaisuuden”. Tuo loppu on kyllä mahtava eufemismi - traaginen epäajanmukaisuus,
miten olisi takapajuisuus!
Huomasin palautettuani kirjan kirjastoon, että unohdin kuvaamisen. Nappasin kansikuvan
Googlesta. Tyttö kuvassa ei ole Eunsun Kim siitä syystä, että hänestä ei ole
yhtään kuvaa lapsena. Kannen sisäpuolella on kuva nykyisestä Kimistä, joka on
siro nuori nainen, normaalia pienempi lapsuuden nälkiintymisen vuoksi, mutta terve.
Tärkeä kirja! Hyvä Eunsun Kim, hyvä Sebastien Falletti!