Jorma Palo, Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995)

Tässä yksi hauskimpia ja koskettavimpia omaelämäkertoja. Lääkäri ja tutkija Jorma Palo päätti kirjoittaa elämästään viisi vuotta syöpädiagnoosinsa jälkeen vuonna 1995. Kirjan nimi Mies joka ei ollut mistään kotoisin kertoo tyylin: itseironinen, monikerroksinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen, terävä. Kirjan alussa kerrotaan, että henkilöt ja tapahtumat eivät vastaa todellisuutta ja jos vastaavat, se johtuu sattumasta. Tämä on leikittelevää hämäystä.

Hyvin Jorma Ilari Palon oloinen mies Ilari Palo makaa kirjan alussa Hyksin syöpätautien klinikalla kokovartalotutkimuksessa, tomografiassa. Hän joutuu käymään neljän kuukauden välein tutkittavana, saamassa lisäaikaa. Tilanne saa hänet muistelemaan. Mieleen nousevat päällimmäisinä lapsuus, jossa kolkko äiti lyö kovaa ja komentaa olemaan itkemättä, innokas tutkimustyö Brooklynissä ja uuden taudin löytäminen Suomessa. Tauti osoittautuu vain suomalaisten geeneissä piileskeleväksi aspartyyliglukosaminuriaksi, mikä vie tutkijaltamme laajemman kuuluisuuden, kenties Nobelin. Liikaa se olisi ollutkin miehelle, joka ei osannut lapsenakaan pitää puoliaan.

Suku ei osaa arvostaa Ilarin menestystä, minkä luvun 6 otsikointi kertoo: Iikosta tulee Ilari ja kaikkien hämmästykseksi ylioppilas, lääkäri ja, tuhansien vajaamielisten virtsaa tutkittuaan, lääketieteen ja kirurgian tohtori.

”Mi-mitä sie tutkit sellaisia vajaamielisiä?” äiti kysyi, kun Ilari kutsui hänet väitöstilaisuuteen. ”Mitä mi-mie sanon miun tuttaville? Kaikki luulevat, että meitin suvussakin on vajaamielisiä. Ja mistä sie sait päähäsi tutkia niiden virtsaa? Enhän mie kehtaa sanoa kenellekään, mitä miun poikain tutkii. Tutkisit vaikka verta.”

Ilarin sukulaisten suhtautuminen hänen työhönsä tuo kutkuttavasti mieleeni Hannu Väisäsen elämäkertaromaanien Anteron perheen käyttäytymisen. Anteron kirkkomaalauksen paljastustilaisuudessa romaanissa Taivaanvartijat isä ja veljeskatras eivät huomaa koko taideteosta vaan tutkivat, miten kirkon penkit on rakennettu. Tämä kuvaa työväestöstä nousseen akateemisen henkilön saamaa täydellistä taustatuen puutetta samalla tavalla kuin äidin tuhahtelu Ilarin menestymiselle Palon kirjassa.

Saman paheksunnan saa osakseen Ilarin sisar Päivikin, koska on muuttanut Tukholmaan ja mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

”…Päivikin asuu Tukholmassa sen jugoslaavipakolaisen kanssa. Mikä lie bensanmyyjä ja kommunisti.”
Ilari tiesi tekevänsä virheen mutta ei voinut olla sanomatta: ”Boskon isä istuu Titon vankilassa. Hää joutui pakenemaan, koska hää ei nimenomaan ole kommunisti. ja Päivikin on tavallaan pakolainen. Eräs tietty ihminen ajoi hänet täältä.” Onneksi äiti ei ymmärtänyt vaan sanoi: ”Mikä pakolainen muka? Päivi on isänmaanpetturi, joka palvelee ruottalaisia, vaikka Suomi koulutti hänet sairaanhoitajaksi. Ja jahka työ jäätte Amerikkaan, siekin petät isänmaasi. Jos sie olisit pysynyt Iikkona Tirvalla, tällaista ei olisi tapahtunut. Isänne häpiäisi haudassaan, jos saisi tietää.”

Palo piirtää hirveän naiskuvan äidissä ja tämän sisarissa. Kolme sisarta taistelevat ja kinaavat koko elämänsä ajan lapsellisesti siitä kuka on paras ja suosituin. He pitävät yllä mykkäkouluja ja muodostavat välillä kahden liittoja yhtä vastaan.

”Mi-mie en viitsi vihata niin mitätöntä naista. Hää vihaa minuu sen takia, mitä mie olen saanut ja mitä hää on menettänyt. Hää vihaa sitä, että mie olen meistä nuorin ja että mie näytänkin nuorimmalta. Ja sitä, että mi-miulla on luonnonkihara tukka. Haluatko sie tietää, miksi hää vihaa sinuakin.”

Pirkka-Pekka Peteliuksen näytelmässä ja tv-sarjassa Kymenlaakson laulu on samanlainen naistyyppi kuin Palolla. Masentavaa. Suomalaisia naisia on sanottu vahvoiksi. Tätäkö se on? Lasten vähättelyä ja hakkaamista ja toisten aikuisten panettelua, itsensä nostamista muita painamalla. Nämä henkilöt ovat myös erittäin tietämättömiä, mutta silti omasta mielestään aina oikeassa.  

Kirjan lukujen nimet ovat mainioita: Iikon isoisä ja isoäiti eivät pääse sopimukseen siitä, missä ilmansuunnassa on kaakko, Mitä Ilari koki m/s Kungsholmilla matkallaan uudesta maailmasta vanhaan ja kuinka hän katseli kotimaataan kiikarin pienentävän linssin läpi.

Sairauttaan Ilari käsittelee kirjassa melko vähän muistojen välissä. Jossakin vaiheessa hän löytää tautinsa syyn. Toinen äidin sisarista on terveyssisar (nykyään sanotaan terveydenhoitaja). Hän on kärventänyt Ilarin ihoa alppiaurinkolampulla riisitaudin ehkäisemiseksi ja pitänyt Iikon suoria sääriä omana ansionaan. Kun otsonilta tuoksuvan alppiauringon aiheuttama melanooma aikanaan todettiin, Siiri oli kuollut.

Viimeisessä luvussa Ilari palaa alkutilanteeseen, jossa miettii, mitä järkeä on jatkaa elämää neljän kuukauden erissä. Hän päätyy siihen, että on joko elettävä keskittyen tärkeimpiin asioihin tai sitten poistuttava elämästä, tehtävä asento ja vedettävä musta huppu päähän. Hän hankkii tätä tarvetta varten lääkäriystävältään syankaliumkapselin. Elämän jaksaa elää loppuun, kun tietää pääsevänsä siitä eroon halutessaan.

Palo eli melanoomadiagnoosin jälkeen 16 vuotta ja julkaisi tusinan kirjoja, fiktiota ja tietokirjoja. Tietokirjoihin kuuluu mm. hänen yhdessä vaimonsa Leena-Maija Palon kanssa kirjoittama Rakkaudesta seksiin,1999. Elämänhalua siis riitti!

Palo on kirjoittanut kaksi muutakin elämäkerrallista teosta. Satiirissa Uitettu rotta, 1997, päähenkilö professori Leo Brenner julkaisee todellisiin tapahtumiin perustuvat muistiinpanonsa. Lapsuudenkuvaus Leikkikuolema, 2005, kertoo lisää Iikon elämästä vahvojen naisten sukuvihan keskellä. Kirjaa kuvataan kansitekstissä hirtehiseksi kasvuromaaniksi. Haluan ehdottomasti lukea sen.

Jos joku arvostelee nykyajan lasten kasvatusta siitä, että lapsi nostetaan päähenkilöksi ja hemmotellaan piloille, hänen pitäisi lukea tämä kirja. 

Kirjassa on eräs tapaus, jota Ilari muistelee tohtorinväitöskaronkassa. Hän katselee äitinsä luisevia rystysiä ja muistaa, miten tämä lyö häntä, silmittömästi, ehkä itseensä pettyneenä, kiukuissaan, tiedä häntä, mutta lyö, raapii sormuksellaan ja uhkaa. ”Vai rupiat sie murjottamaan. Sittenpähän saat lisää." Halusin kirjoittaa tästä pitemmän sitaatin, mutta en pysty. En käsitä, miten lapset ovat kestäneet tällaista! Itseäni ei lyöty koskaan, vaikka kuulun ikäluokkaan, jossa monissa perheissä lapsille annettiin säännöllisesti selkään. Palon mainitseman oppineisuuden väheksynnän sen sijaan tunnistan hyvin. Oma isäni ei tullut ylioppilasjuhliini, vaan valitsi peltotyöt.