sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Berliinin matkalta, Sachsenhausenin keskitysleiri



Puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä idyllisessä Oranienburgin pikkukaupungissa on keskitysleiri, jossa pidettiin vankeina yli 200 000 ihmistä 1936 - 1945. Vankeihin kuului alkuun vain poliittisesti epäilyttäviä, mutta pian natsi-ideologia määräsi myös rodullisesti ja biologisesti alemmiksi määritellyt ihmiset vangittaviksi ja eliminoitaviksi. Keskitysleirille tuotiin juutalaisia, mustalaisia, homoja ja erivärisiä sekä Saksasta että Saksan valloittamista maista. Vammaisia ei tuotu edes leirille asti, heidät tapettiin muualla, koska heistä ei ollut hyötyä. Ideologian mukaan paras hyöty leirille valituista ihmisistä saatiin tappamalla heidät työllä, ja paljon kuolikin raskaan työn ja aliravitsemuksen seurauksena. Kun tämä keino ei ollut tarpeeksi nopea, leirillä alettiin teloittaa ihmisiä eri tavoin: hirttämällä, päähän ampumalla ja pesuhuoneiksi naamioiduissa kaasukammioissa. Tämä kaikki oli minulle tuttua asiaa kirjoista, dokumenteista ja elokuvista, mutta keskitysleirillä asia muuttui eläväksi.


Leirin edessä tien varressa on iso rakennus, joka on ollut kaiken keskitysleiritoiminnan suunnittelu- ja koulutuskeskus. Nykyään siinä on museo. Sachsenhausenista suunniteltiin mallileiri muille. Sen sijainti pääkaupungin kupeessa toi paikalle myös mediaväkeä, jota harhautettiin eri tavoin. Oli mm. yksi moderni sairaalahuone moderneine laitteineen, muualla potilaat olivat kurjissa oloissa useampi samassa sängyssä. Juutalaisia ei hoidettu ollenkaan. Lääkäreinä oli nuoria harjoittelijoita ja muutamia "tutkijoita", jotka suorittivat kokeita mm. istuttamalla sairauksia terveisiin ihmisiin. 

Ennen ironista leiriporttia on ollut leirin johtajien ja vartijoiden taloja puutarhojen ympäröimänä. Niitä ei ole enää jäljellä kuin kuvissa. Portin toisella puolen muurin sisällä aukeaa toisenlainen elämä. 




Työ, jota leirillä tehtiin, oli aluksi monenlaista, ihan järkevääkin, valmistettiin mm. huonekaluja. Mutta sodankäynnin kiihtyessä kaikissa pajoissa alettiin valmistaa aseiden osia. Itse työ oli monesti siedettävämpää kuin tuntikausien seisottaminen nimentarkistuksissa aamuin illoin kylmässä ja sateessa avoimella kentällä.


Jotkut asuinparakeista ovat säilyneet alkuperäisinä, hävitettyjen tilalle on kentälle merkitty niiden ääriviivat. Eri ryhmät pidettiin tiukasti erillään alueilla, joista jokaiseen oli vartiokopeista hyvä näkymä. Sachsenhausenin julmuuden arkkitehtuuria on toistettu lukuisissa muissa keskitysleireissä. 




Vankikoppi
Rankaisupaaluja

Tämä teloituspaikka oli minulle melkein liikaa. Kuuntelulaitteessa, jossa selostettiin 37 kohdetta - noin neljä tuntia ja useita kilometrejä kului koko kierrokseen - kaunis englanninkielinen ääni esitteli, miten nerokkaasti paikka oli suunniteltu: sopiva luisu, niin että veri loiskuu hyvin alas, "blood could easily sluice out".



Ruumiiden hävittäminen oli iso ongelma, johon kehitettiin uunit. Silti myös kylän kanava oli loppuvaiheessa aivan tukkeessa ihmisten jäännöksistä.



Pakeneminen leiriltä oli lähes mahdotonta. Ennen sähköpiikkilankaa leirin laidoilla oli alue, jolle erehtyvän vartijat saivat heti ampua. Vartijat saivat näistä uroteoistaan kuntoisuuslomia.



Leirialueella on paitsi alkuperäisiä rakennuksia ja esineistöä, myös muistomerkkejä ja massahautapaikkoja, joihin on kerätty kaikkialta leirialueelta löytynyttä tuhkaa.







Nelikymmenmetriseen obeliskiin on kirjattu niiden maiden nimet, jotka luovuttivat kansalaisiaan Sachsenhauseniin. Tässä joukossa ei ole Suomea, mutta Suomikaan ei ole viaton tässä eurooppalaisessa massamurhassa. Meiltä luovutettiin natseille sodan loppuvaiheessa parikymmentä juutalaista.






Leirialueelta on Oranienburgin asemalle vajaa kaksi kilometriä. Siinä pois tallatessa mielessä kävi monenlaista. Muistan, miten lapsena puhuttiin, että eihän sellaista olisi tapahtunut, jos olisi tiedetty. Hah, tottakai tiedettiin! Eräässäkin juutalaismuseossa kerrotaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskitysleiriltä sukulaisille ghettoon salakuljetetusta kortista, joka oli välitetty eteenpäin ja julkaistu vasemmistosanomalehdessä. Korttiin oli kirjoitettu, että näillä leireillä tapetaan kaikki. Tietenkin natsien propagandakoneisto vastasi heti tällaiseen tietoon idealisoiduin kuvin. Mutta miten ihmeessä oranienburgilaiset, aivan aidan takana asuvat, olisivat voineet olla tietämättä? Sitäpaitsi ennen Sachsenhausenia siellä oli ollut jo vuoden ajan 1933 - 1934 Oranienburgin leiri vanhassa panimossa Berliiniin vievän valtamaantien varressa. Tähän leiriin näki suoraan tieltä.

Tietäminen ei ole ongelma, vaan kysymys, mitä sitten, vaikka tietäisikin? 

Miten paljon me tiedämmekään nykyään - ja miten vähän me osaamme tai voimme tehdä! 

Hotellimme vieressä oli Ukrainan suurlähetystö, jonka seinustalla oli ajankohtainen muistopaikka.


Saska Saarikoskella on tämän päivän HS:ssa kolumni "Keskitysleirillä ei hymyillä selfiessä", jossa hän kertoo kahdesta käynnistään Auschwitzin leirillä Puolassa. Hän mainitsee, että leiri on nykyään suosittu turistikohde myymälöineen ja hampurilaiskioskeineen, kun se hänen edellisellä vierailullaan vuonna 1985 oli syrjäinen muistomerkki. Sachsenhausen on onneksi yhä hyvin epäkaupallinen, ei kioskeja eikä pääsymaksua, hyvin vaatimaton opastus rautatieasemalta. Mekin kävelimme ensin harhaan, koska olimme tottunet näkyvämpään opastukseen. Alueella on kirjasto ja arkistoja, kaikessa on arvokas tuntu. 

Myös Berliinin kaupungissa on lukuisia muistomerkkejä natsiajan uhreille. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Minä haluan aina positiivisen lopun, siksi vielä tämä kuva toisinajattelijasta, joita aina diktatuureissakin löytyy. Kuva on maanalaisesta museosta, joka löytyy Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin alta Berliinin keskustasta. Uusi sotalaiva on telakalla saatu valmiiksi. Hitler on pitänyt puheensa ja kansallishymni raikaa: tämä mies ei sojota kättään, vaan pitää ne puuskassa, koska hän tietää oikean ja väärän eron.






26 kommenttia:

  1. "Jos olisimme tienneet."
    Omantunnon hiljentämistä. Tiedämme Pohjois-Koreasta ja silti me emme toimi, vaan annamme kaiken tapahtua, vuonna 2014.

    Kiitos Marjatta tästä. Postaus, jota en unohda...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla! Niin se on.

      Ja sitten kun joku journalisti kuvaa esim. tyttöjen silpomista ympärileikkauksella, niin mitä me kauhistelemme: sitä, että meidät saatetaan näkemään niin kauheaa, että meidän mielenrauhaamme häiritään.

      Laitamme nimiä adresseihin - auttavatko ne? Ehkä aina välillä! Hankimme kummilapsen - toivomme että hän saa apua. Pienissä asioissa voi puuhastella, mutta isoille ihmisoikeusrikkomuksille ei tunnu - hitto vie - voitavan mitään!

      Poista
  2. Jo kertomuksesi on niin mieleenpainuva, että voin vain kuvitella, millaista oli olla paikan päällä. On hyvä, että on tällaisia paikkoja, jotka eivät anna unohtaa menneisyyttä. Mutta miten tekisimme nykyhetkestä parempaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan hyvä, että voittajavaltiot eivät antaneet tuhota leirejä kokonaan. Ja leiripaikkakuntien asukkaitahan pakotettiin kulkemaan joukkohautojen äärellä, niin että he eivät päässeet kieltämään totuutta, mikä muutoin olisi helposti tapahtunut, kun perheenjäseniä oli ollut töissä - hirmutöissä - leirillä.

      Miten tehdä nykyhetkestä parempaa? Jotenkin haluaa uskoa, että sivistys ja väkivallattomuus etenee, mutta kyllä nyt taas on huomattavia takapakkeja ihan lähialueillakin.

      Poista
  3. Koskettaa lukeakin ja katsoa kuvia, varsinkin nyt kun juuri luin Leon Leysonin kirjan keskistysleiriltä selviämisestä. Kiitos kirjoituksestasi ja kiitos kommentista blogissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskitysleireistä ja niistä selviämisestä on kirjoitettu niin paljon hyviä kirjoja. Minäkin jaksan aina vain kiinnostua uusista. Kai se on niin käsittämätön asia.
      Minua ihmetyttää nyt myös suuresti, että näiden selvinneiden lapsenlapsissa on niin paljon raakoja sotilaita Israelissa. Eikö koskaan opita?

      Poista
  4. Tosi vaikuttava bloggaus matkastasi. Paikan rankka ja painostava tunnelma välittyy hyvin kuvista. Todella hieno tuo viimeinen löytämäsi valokuva!

    Olen itsekin käynyt Dachaun keskitysleirillä ja piilottelin vedet silmissä aurinkolasien takana. Vaikka kuten totesitkin, ei kaikilla tunnu olevan samoja oikeuksia vieläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä oli ensimmäinen keskitysleirikäynti.
      Ostin keskitysleirin kaupasta muistelmateoksen, jonka oli kirjoittanut liettualainen nainen Shoschana Rabinovici, joka oli selvinnyt lapsena äitinsä kanssa gheton ja kolmen eri keskitysleirin kauhujen läpi. Kirjassa tuli vastaan myös kohta, jossa hän kertoi, että suomalaisilla vangeilla oli vaatteisiin ommelluissa merkeissään kirjain F. Tämä toi taas asian hyvin lähelle.

      Poista
  5. Varmasti vaikuttava ja paljon ajatuksia ja tunteita herättävä paikka. Me (minä, mies ja poika) olemme kesällä tekemässä automatkaa Keski-Eurooppaan ja tarkoituksemme on käydä myös Auschwitzissa. Vähän pelottaa, miten sen kestän, mutta koen kuitenkin tärkeäksi käydä siellä, nyt kun on mahdollisuus. Selfiet jätän kyllä ottamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa jotkut ottivat selfieitä tuon Arbeit macht frei -portin luona. Se ei tuntunut kivalta.

      Auschwitz mainittiin Sachsenhausenin kierroksen selostuksissa sellaisessa yhteydessä, että ryhmä juutalaismiehiä nousi vastarintaan, kun heidät määrättiin vietäväksi Auschwitziin. Kaikki tiesivät, että se oli pelkkä tuhoamisleiri, Sachsenhausenissa oli vä'hän toivoa sinnitellä sodan loppuun. Surullista kyllä, niistäkin harvoista, jotka selvisivät, monet kuolivat leirin lopetusta seuranneella ns. kuolemanmarssilla vapauteen.

      Kyllä sinä Jaana sen kestät. Sitä vähän ihmettelin, että joillakin oli aika pieniäkin lapsia mukana tuolla Sachsenhausenissa. Kouluporukat olivat järjestään lukiolaisikäisiä.

      Poista
  6. Kuka meistä tänä päivänä ymmärtää ja uskaltaa tai välittää olla tuo viimeisen kuvan kädet puuskassa pitävä tyyppi? Kanssaihmisten usein halveksima ja oudoksuma, asiat eri tavoin näkevä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin harva varmaan uskoisin, vaikka eri mieltä olemisesta ei edes seuraa pieksemistä, saati sitten kuolemanvaaraa, vain kummeksumista.
      Seinätaulussa ei lukenut etsittiinkö tyyppi ja vietiin keskitysleirille vai onko hiljainen protesti huomattu vasta jälkeenpäin kuvia tutkittaessa. Toivottavasti olisi niin.

      Poista
  7. Hieno kirjoitus, Marjatta!

    Me kun Suomessa elämme (nyt) melkein absoluuttisen ja rajattoman individualismin tilassa, jossa meitä ei vahdi muut kuin kauppojen bonuspisteiden kerääjät, on vaikea kuvitella tilannetta missä perheen tai suvun tai itsesi arkipäivän kohtalo riippuu siitä miten sopeudut vallitsevaan, tavalla tai toisella totaalitaariseen valtaan.

    Varmasti esim. natsi-Saksassa moni tiesi että pahaa tapahtui, mutta hyvin harva uskalsi vaarantaa oman elämäänsä jotakin muutosta vaatiakseen. Jälkikäteen on helpompi olla viisas, oikeassa ja moraalisesti vahva.

    Siksipä on parempi että nykyisenkaltainen "vapauden valtakunta" pysyy hengissä eikä suistu takavuosien ahtaampaan ja totalitaarisempaan yhteiskuntaan. Luulen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulet ihan oikein. Niin leirien sisä- kuin ulkopuolellakin ihmiset ovat pyrkineet ennen kaikkea pysymään ja pitämään läheisensä hengissä.

      Poista
  8. Vaikuttava teksti, Marjatta! Keskitysleirien kauhua on vaikea ajatella, mutta siksipä juuri jokaisen pitäisikin edes ajatella. Jospa osaisimmekin jotain tehdä paremman maailman eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Elina!
      Ostin hyvin valaisevan muistelmateoksen, vilnalaisen Schoschana Rabinovicin kirjoittaman Thanks to My Mother, jossa kirjoittaja kuvaa hyvin tarkasti elämäänsä 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi ghetossa ja kolmessa eri keskitysleirissä. Hän toteaa, että ihmisten käyttäytymistä ääriolosuhteissa on vaikea ennakoida. Hänen tarinassaan hyvinvoivan poerheen hauras äiti osoittautuu kurjuuteen sysättynä poikkeuksellisen neuvokkaaksi ja natsivartijoissa on julmien ohella sala-auttajia. Ihmisen ydin säilyy olkoon olosuhteet mitkä tahansa. Siinä on toivoa!

      Niin, kunpa osaisimme!

      Poista
  9. Voi hyvänen aika sentään! Olen lukenut mielettömästi leirikirjallisuutta, mutta olen aivan vakuuttunut, että kaikki muuttuu todemmaksi jos käy leirillä.

    En ole ikinä osannut ajatella, että leireistä ei tiedetty. Niistä on tiedetty. Ne on hiljaa hyväksytty. Tosin oli myös todella rohkeita, jotka pelastivat juutalaisia. Elokuva Schindlerin lista on hyvä.

    Olen varsin kiinnostunut juutalaisuudesta ja ostin mm. suomalaisten tutkijoiden kirjan Juutalainen kulttuuri. Saarellamme on asunut Wienin juutalainen kirjailija Anne Fried ja hänen pojanpoikansa on meidän naapurimme.

    Luin vähän aikaa sitten yksityiskohdat niitä paristakymmenestä, jotka Suomesta luovutettiin, mutta en pysty pitämään riittävää leikearkistoa, joten en muista minkä ryhmän toimesta luovutus tapahtui, mutta Mannerheim oli alusta asti sanonut, että yhtäkään juutalaista Suomesta ei luovuteta.

    Näitä ei saa ikinä unohtaa, sillä ihminen toistaa kaikki virheensä ellei muista menneisyyttään.

    Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että leireistä ei haluttu nähdä koko totuutta. Ne olivat alkuun työleirin nimellä. Jos leirin ulkopuolella alkoi esittää epäilyjään, saattoi helposti löytää itsensä sieltä leiristä. Parhaiten tilanteen ehkä kesti juuri teeskentelemällä että ei kuule, näe eikä haista leirin elämää.

      Minä muistan lukeneeni sellaista, että luovutuksia viivytettiin pitkään, vaikka Suomea jo kiristettiin, mutta kun Valpoon tuli päälliköksi juutalaisvastainen Arno Anthoni, niin hän pani toimeen joidenkin perheiden luovuttamisen yhdessä sisäministeri Horellin kanssa.

      Totta, ei saa unohtaa! Surmattujen homoseksuaalien muistomerkillä taisi olla juuri sellainen teksti, että saksalaisilla erityisesti on velvollisuus ajaa homojen oikeuksia raskaan historiansa vuoksi ja levittää tietoa sinne missä "kissing can be dangerous".

      Poista
    2. Marjatta, sehän oli keino säilyttää henkensä, mutta onneksi oli uskalikkojakin. Jos ikinä ehdit lue Saksan kirjallisuuspaavin, juutalaisen Marcel Reich-Ranickin elämänkerta Eurooppalainen. Siinä yksi perhe pelasti mm. pojan, jonka kotimaa oli Saksan kirjallisuus. Kirja on siltäkin osin kiinnostava, että siinä tuuodaan esiin mm. Mannia ja Grassia etc. Reich-Ranicki oli Saksan johtava kirjalllisuuskriitikko, jolla oli myös oma tv-ohjelma.

      Horelli tuntuu tutulta tuon jutun yhteydessä....

      Niinpä. Minulla nousee verenpaine, kun mietin vaikkapa itänaapurimme homokantaa ja tällä hetkellä kaikkea muutakin mitä siellä touhutaan...

      Saksa on minusta kantanut ison vastuun juutalaisten kansanmurhasta. Se näkyy siinäkin, että maahan on voinut käytännössä voinut muuttaa mielettömästi esim. turkkilaisia. Siis ei ole rajoitettu, eikä syrjitty, mutta yhtä varmaa kuin musta on mustaa, on se, että monissa maissa pinnan alla kytee äärioikeisto. Se vain odottaa aikaansa. Mutta toivotaan, että muut suuntaukset voittavat ja hyvän vapauden tuulet puhaltavat kaikille rotuun, ikään, sosiaaliseen asemaan tai seksuaaliseen suuntaukseen katsomatta.

      Poista
    3. Kiitos vinkistä! Marcel Reich-Ranickin kirja kuulostaa kiinnostavalta.

      Homoasiassa puhaltaa niin paljon myös vapauden tuulia, että luulen, että niitä ei voi mikään enää pysäyttää. Ärsyttää kyllä valtavasti nämä Zhirinovskit ja muut mielipiteineen.

      Saksassa ollaan rehellisiä historian suhteen toisin kuin esim. Unkarissa, jossa yhä vielä peitellään juutalaisiin kohdistunutta julmuutta. Kiertelimme kerran Budapestissa tutustumassa synagogiin oppaan kanssa. Kiertueelle ei sattunut muita kuin mieheni ja minä, ja me saime perinpohjaisen tietoiskun. Huomasin, että juutalaiset elävät yhä (ja taas) paineen alla. Kirjakaupassakin katsottiin vinosti, kun ostimme juutalaisen kirjailijan teoksen.

      Poista
  10. Koskettava kirjoitus, tuli kyyneleet silmiin jo pelkästään kuvia katsellessa. Kiitos muuten, että mainitsit leireillä olleen myös muita kuin juutalaisia, sillä ajatuksena tosiaan oli se, että kaikenlaiset poikkeavat yksilöt piti siivota tieltä. Luin jokin aika sitten Vaaleanpunaisen kolmion vangit -kirjan, joka on erään homovangin muistelmateos. Mielenkiintoinen ja silmiä avaava.

    Jotenkin tuntuu siltä, että monet haluavat mieluummin elää pumpulissa ja unohtaa (tai ainakin vähätellä ja vertailla eri valtioiden päämiesten tekoja, ihan kuin numerot olisivat pelkkiä numeroita eivätkä ihmisiä), vaikka tällaiset paikat ovat todella tärkeitä muistamisen kannalta. Tosin jos ajattelisi joka päivä Pohjois-Korean vankileirejä, joille ei tavallinen kansalainen voi yhtään mitään, niin toivoton ja masentunut olohan siitä tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, yleensä puhutaan vain juutalaisista. Ajattele, joku suloinen lievästi kehitysvammainen lapsi etsitään kotoaan ja viedään riutumaan nälkään erityisesti sitä varten suunniteltuun laitokseen. Tällainen tapaus oli kuvineen myös jossakin infossa. Periaatteena oli ilmeisesti, että vain työkykyisillä ja jollakin ihmeellisellä tavalla samanlaisiksi määritellyillä on oikeus elää.

      Totta, emme me voi mitään Pohjois-Korealle. Ei edes EU-vaaleissa voi vaikuttaa siihen, mitä siellä tapahtuu. Tieto lisää tuskaa, siihen ei pidä jäädä vellomaan.

      Poista
  11. On hyvä, että on leirejä missä vierailla. Ikävä kyllä Suomen keskityleirit on hävitetty. Niistä ei enää ole juuri muuta jäljellä, kun vielä arkistoissa säilyneet asiakirjat.

    Suomen keskitysleirillä Tammisaaressa käytettiin vankien osaamista mm. Nykysuomen sanakirjan tekemiseen. Aiemmin myös Suomen toisen maailmansoden poliittisten vankien leirejä kutsuttiin kutsuttiin reilusti keskitysleireiksi. Sittemmin käytettiin nimeä vankileiri.

    Suomeen tuotiin toisen maailmansoden aikana sksalaisten sotavankeja. Isäni kertoi nähneensä kuinka sakaslaiset sotainvalidisotilaat vartioivat puolalaisia vankeja Suomessa. Vangit tuotiin työvomaksi saksalaisten linnoitus- ja rautatierakennushankkeisiin.

    Olen vieraillut yhdessä suomalaisessa vankileirissä Miehikkälässä. Siellä pidettiin sodan jälkeen mm. Suomen sotasyyllisvankeja. En tiedä onko leiristä enää mitään jäljellä. Se toimi myöhemmin mm. Lastenpäiväsäätiön kesäleirinä. Leiri on ilmeisesti nyt myyty venäläisille sijoittajille lomaparatiisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toit hyvän näkökulman tähän keskusteluun. Oma paha historia unohdetaan, varsinkin kun näitä leirejä ei enää ole paikkoina olemassa, kuten totesit.
      Sana keskitysleiri liitetään yleensä vain Saksaan ja Puolaan, monelle se tuo mieleen vain Auschwitzin, mutta onhan niitä ollut ja on edelleenkin monissa paikoin maailmassa, paikkoja, joihin keskitetään tuhottavat ihmiset.
      Isoäitini ensimmäinen mies on tapettu jossain tuntemattomassa paikassa Suomen sisällissodassa. Hänestä vaiettiin lapsuudessani. Oli niin kova halu aloittaa alusta ja unohtaa sodan arvet.

      Poista
  12. Vaikuttava kirjoitus ja niin puhuttelevat kuvat. Lukiessa tuli ihan fyysinen reaktio, konkreettinen pahoinvoinnin tunne.

    Ja totta, hyvä näkökulma tuo oman pahan historian muistaminen. Äitini äidin aviomies kuoli aikoinaan Tampereen Kalevankankaan vankileirillä nälkään. Hän oli taistellut punaisten puolella, olivat menneet mummoni kanssa naimisiin vain hetkeä ennen vapaussodan syttymistä. Asun nykyisin käytännössä samaisen vankileirin laitamilla, lenkkeilen koirani kanssa päivittäin siitä, missä liki sata vuotta sitten sijaitsi Suomen ensimmäinen keskitysleiri, nyt kaunis ja vehreä puisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara kommentistasi! Näissä paikoissa paha tulee lähelle, mutta niinhän se tulee Suomessakin, kuten sinun asuinpaikaksi osoittaa. Tuo isoäitini ensimmäinen mies, jonka edellisessä kommenttivastauksessa mainitsen oli myös punaisten puolella, kuvissa hyvin suoraselkäinen mies. Tämä historia vaikuttaa edelleen meissä ja vielä meidänkin lapsissamme. Omat lapsenlapsenikin ovat nähneet itse sodankäyneitä vanhuksia, mutta ei enää seuraava sukupolvi.

      Poista