Taija Tuominen, Tiikerihai (2000)

Sain juuri luetuksi Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai. Päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä kirja on täynnä surua.

Luin ensin Tuomisen viime vuonna julkaistun kirjoitusoppaan Minusta tulee kirjailija. Kokenut kirjallisuusalan ihminen (luovan kirjoittamisen opettaja, läänintaiteilija jne.) on laittanut kaiken omansa ja toisilta alan ihmisiltä saamansa tiedon kansien väliin erittäin kiinnostavalla, kannustavalla ja henkilökohtaisella tavalla. Tuominen on kertonut, että teoksen kirjoittaminen alkoi luistaa sen jälkeen, kun hän luopui puhtaasta asiatyylistä ja päätti kertoa myös tarinoita omasta tiestään kirjailijaksi. Tuominen kuvaa, miten kirjoitti Tiikerihaita pitkään, kymmenisen vuotta, ensin kirjallisuusopintojensa ja myöhemmin muiden töidensä ohessa. Alkuun hän kielsi haastatteluissa sen omaelämäkerrallisuuden, koska ei ollut valmis kertomaan lapsuushelvetistään, mutta pian hän alkoi kokea kieltämisen turhaksi. Kirjaa lukiessa tuntuukin siltä, että kirjoittajan on täytynyt nähdä läheltä kuvaamaansa elämää.  

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kun mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi.

Perhe asustaa maalaiskylässä pienessä töllissä, äiti, Elisa ja isä, jota puhutellaan rupikonnaksi sekä talon yläkertaan komennettu isän äiti, vanha vittu tai irvivittu. Äiti pitää toisaalta Elisaa uskottunaan ja toisaalta ivaa, haukkuu ja tuomitsee tämän elämäntyylin pienestä hameen helmoissaan riippuvasta rääpäleestä aina aikuiseksi naiseksi ja yliopiston dosentiksi asti. 

Tiikerihai kertoo sitoutumisen pelosta ja suuresta elämänpettymyksestä.

Äidin katseessa oli kaipuu ja kaikki mistä se oli jäänyt paitsi ja sata muuta asiaa, joiden nimiä en tiennyt. Samanlaisen katseen olin nähnyt sillä aamiaisella suolakurkun ja rasvaisen makkaran ääressä hotelli Moskovan raskaan katon alla. Illalla äiti oli kadonnut Nevski Prospektin huminaan, eikä ollut tullut huoneeseemme koko yönä. 

Perheen isä jää ohuemmaksi hahmoksi. Hän on heikko vätys, äidin pettymyksen alku ja juuri. Ei se pettymys tosin mihinkään häviä, vaikka isä tulee ajetuksi pois kotoaan. Äidin pettymys on kuin pikkulapsen itkua ilman selkeää kohdetta. 

Entä tytär?

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäisen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. 

Juurettomuus siirtyy. Elisa kokee sen vapautena. Minä näen siinä myös paljon surua ja kyynisyyttä. Aloin miettiä, miten paljon lapsuudenkodin tunnelma mahtaa vaikuttaa siihen, millaisen perheen itselleen haluaa, yhtä pitävän ydinperheen vai  löyhempisidoksisen ystävistä koostuvan yhteisön vai jonkin ihan muun? Joskus lapsuudenperhe toimii mallina, joskus varoituksena. Elisan saama kuva perheen ihmissuhteista ei rohkaise sitoutumiseen. Äiti hätisti hänet pois hameen helmoistaan kepillä säärille lyöden.Tämä nainen mummina? Hän varmaan valistaisi lapsenlapsiaankin omista ylivoimaisista rakastelutaidoistaan. Mä oon muuten hyvä sängyssä. Miehet sanoo.

Kirjasta jäi iso kysymys. Tuleeko Elisasta onnellinen? Tuominen on kirjoittamassa kirjaa suurkaupunkien aamuista. Odotan, antaako se vastauksen.

Kirjan kieli on mahtavan ilmaisuvoimaista. Tuominen käyttää murresanoja ja kuvaavia verbejä. Sä olit jossain. Missä lie humensit.  - Ja sä vaan maata horotit puoleen päivään. 

Jäin kaipaamaan vahvempaa isän kuvausta. Miltä mahtaa tuntua miehestä, joka saa vaimokseen raivottaren, naisen, joka kääntää tyttärenkin isäänsä vastaan? Miltä tuntuu häpeä "mitä siitä naapurikki sanoo" -ympäristössä Suomen Hämeessä, kun kotiminiä valloittaa talon? Isän hahmo sivuhenkilönäkin on tarinan surullisin.

Rakenne ei ole täysin onnistunut. Lukija ei aina tiedä, ollaanko Elisan lapsuudessa, nuoruudessa vai nykyhetkessä. Ympäristön ja esineiden kuvaus olisi auttanut tässä ajankuvan luomisessa, mutta sitä ei juurikaan ole. Tuokioiden ja hetkien kuvaus on monesti mielenkiintoisempaa kuin kronologinen tarinan kerronta, mutta jokin kömpelyys minua näissä aikasiirtymissä häiritsee. 

Olisin voinut kertoa yksinäisyydestä, viivasta, joka jatkuu. Sama se missä sitä oli. Helteinen elokuun päivä, jolloin lähdin. Syksyn ensimmäiset sinertävät sävyt, jotka kaatuivat sen päälle. Monta muuta tilannetta ja hetkeä. Oliko edes mahdollista panna muistoja järjestykseen?