Claes Andersson, Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus (2002)

Kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman lukemista.

Runon voi sanoa olevan aineellistunut uni, unenjälki kielessä. Unessa on aina merkitysten latausta. Se koskettaa ja on tärkeä viesti meistä ja meille. Samoin runo on ladattu merkityksellä, joka syntyy itse lukemishetkellä. Yhtä vähän kuin uni tarvitsee erityistä "tulkintaa" ollakseen meille merkityksellinen, yhtä vähän runoa tarvitsee "ymmärtää" järjen tai logiikan kautta. Hyvä runo koskettaa meitä usein tavalla, jota meidän ei tarvitse selittää, tai edes ymmärtää.

Kirjallisuudessa ja etenkin runoudessa pätee paradoksi: silloin kun onnistun olemaan mahdollisimman paljon oma itseni, persoonallinen, yksityinen ja monipuolisesti avoin, teksti saa voimaa ja syvyyttä ja on muiden ihmisten jaettavissa. ... Kirjoitan siis itselleni, jotta tekstini puhuttelisi myös muita.

Kaikki tarinat, kertomukset ja luovat ilmaisumme ovat kertomuksia meistä itsestämme. Me toistamme samaa tarinaa koko elämämme ajan kehdosta hautaan.

Näin kirjoittaa lääkäri, mielenterveyden hoidon kehittäjä, muusikko, kirjailija Claes Andersson. Hän on kirjoittanut 15 runoteosta, 5 romaania ja 4 tietoteosta. Hän sai 15-vuotiaana maailmantuskaa potevana, haaveilevana urheilijapoikana käsiinsä André Giden elämäkerran Ellei vehnänjyvä kuole (1967) ja tiesi siltä istumalta, että hänestä tulee kirjailija.

Olen lukenut joitakin kirjoja Anderssonin laajasta tuotannosta. Luova mieli-teos houkuttaa tutustumaan kirjailijan ajatteluun enemmänkin. Niinpä lähdenkin hakemaan kirjastosta Gidén kirjan sekä Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni (2010).