Kielestä, luetuista ja lukemaan valituista

Hyvän kielikorvan omaava ystäväni Leena kertoi harmistuneensa mediassa ja muualla huomaamistaan kömpelyyksistä ja omituisuuksista.
Iltapäivälehden otsikko "Maailman suurin risteilyalus meni rikki" kuulosti hänen korvaansa lasten kieleltä. Niin minunkin. Lelut menevät rikki, mutta alus vaurioituu tai vioittuu. 
Entä se, että liikkeelle lähtemisen sijasta lähdetään liikenteeseen, vaikka lähtisi vain lähikauppaan ja jotain tehdään kaksi eri kertaa. Mitä virkaa eri-sanalla tässä on? Kaksi kertaa tai kahdesti, eikö niin?
Aloin miettiä omia viime aikoina huomaamiani outouksia kielen käytössä.
Miksi nykyään mielikuvitellaan? Olen kuullut tämän muutaman kerran mm. poliitikkojen haastatteluissa. Kuvitteleminen on mielikuvituksen käyttöä, ei siinä mitään vahvistussanaa tarvita.
Ikiärsykkini "juurikin niin" on yhä vaan voimissaan. Onko se jotenkin vahvempi kuin "juuri niin"? No, se on varmaan tarkoitettu leikkisäksi ja lienee saanut alkunsa vitsinä, kuten myös tuo "lähteä liikenteeseen". 

Alla kuvassa kolme viimeksi lukemaani kirjaa.

 

Luin Paul Austerin suomenkielisen Baumgartnerin (2024) ensin kokonaan ja sitten sieltä täältä alkukielistä kirjaa (2023). Eikö olekin valloittava tuo suomalaisen painoksen kansikuva näppäimistöineen? Sen on laatinut graafikko, kuvittaja Jussi Kaakinen.

Austerilla on upeaa kieltä, ja niin on myös hänen suomentajallaan Arto Schroderuksella.
 
Tässä kirjassa Auster kuvaa seitsenkymppistä Sy Baumgartneria käpsehtimässä jotenkin päämäärättömänä yksinäisen vanhenevan miehen elämässään. Hänen mielensä askartelee muistoissa ja arkipäivän tehtävissä. Miksi muistamme tietyt hetket niin kirkkaasti ja unohdamme toiset?
Kirjailijalla on kirja viimeisteltävänä ja vaimon julkaisemattomat runot pitäisi toimittaa kirjaksi, kun vain jaksaisi. Kirjassa on Baumgartneria liikuttavia otteita vaimon päiväkirjoista ja harvinaisen lumoava esseeteksti "Stanislavin sudet", jonka kirjoittamiseen Baumgartner kokee äkillisen tarpeen ja jota kirjoittaessaan hän elää muistonsa uudelleen niin elävänä, että lukijakin kokee vahvan elämyksen ja jää miettimään kirjailijan esittämää kysymystä tarinoiden totuudesta pitkäksi aikaa. 
 
Tämä kirja kuulostaa hyväksijätöltä, ja sitähän se onkin.
Auster sairasti keuhkosyöpää ja kuoli viime huhtikuussa. Pari vuotta aiemmin hänen poikansa oli kuollut huumeiden yliannostukseen, taustalla tuomio oman lapsen kuoleman aiheuttamisesta. Puolivuotias vauva oli kuollut isänsä hoidossa saatuaan elimistöönsä heroiinia. Ei ihme, että kaiken tämän keskellä kirjoitetussa kirjassa on surumielisyys ja luopuminen läsnä koko ajan.

Kirjailija tarkkailee hahmonsa historiaa ja väsyneitä pyrkimyksiä ajoittaisine innostumisineen jotenkin huvittuneesti myötäeläen.  

    Ja niin käy, että Baumgarner löytää uudelleen liikkumisen virkistävät, oman kehon hahmottamiseen liittyvät ilot; hän panee yksinkertaisesti jalkaa toisen eteen ja liikuttaa itseään avaruuden läpi siten, että koko keho seuraa rinnakkaisrytmejään: jyskyttävää sydäntä, laajenevia ja supistuvia keuhkoja, jalkojen tasaista liikettä, vasen-oikea-vasen-oikeaa, ja kun hän seuraavana päivänä toden teolla alkaa päästä vauhtiin, hänen itseluottamuksensa vain kasvaa kasvamistaan, kun hän jatkaa taivaltaan eteensä avautuvalla valtaisalla sisäisellä niityllä. 

Ninni Schulmanin Viimeiset leikit on kelpo dekkari, jossa lukijaa johdatellaan milloin minnekin ja utelias pikkupoika saa maksaa salapoliisileikeistään. Taalainmaalainen idyllinen pikkukylä ja 80-luku päälleäänitettävine kasetteineen, uunimakkaroineen ja smurfffeineen on kuvattu taitavasti.
Suomentaja Sirpa Hietanen on tehnyt hyvää työtä. Kirja sisältää paljon dialogia ja se kuulostaa hyvin aidolta. 
Eläydyin ja jännitin lukiessa. Lopussa itketti.

Alla olevat kolme kirjaa odottavat matkalaukun päällä päästäkseen sen sisäpuolelle matkalukemiseksi pian alkavalle Istanbulin reissulle.

Marguerite Durasin kirja on niin ohut, että se tulee luetuksi varmaan jo lentoasemalla. Nykyään asemille pitää mennä niin aikaisin, että siinä jää aikaa paitsi toisten matkoille lähtevien katseluun niin myös kirjaan upoutumiseeen. 

Edellinen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen kirja Sinä riität minulla oli viime syksynä Espanjan reissullani. Ilahduin kun huomasin että heiltä on tullut uusi samalla tyylillä tehty ajan ilmiöitä purevasti tarkasteleva teos.  
Takakannen teksti kertoo, että kirjoittajat kysyvät muun ohessa, onko mikään kokemus liian pieni lapsuuden traumaksi ja miten kirjoitetaan essee sanomatta mitään. Kuulostaa lupaavalta. 

Jokha Alharthi on ensimmäinen omanilainen naiskirjailija, jonka romaani on käännetty englannin kielelle. Kirja voitti vuoden 2019 Man Booker International -palkinnon ja teki siinäkin historiaa, se on ensimmäinen arabiasta käännetty kirja, jolle on myönnetty tämä palkinto.  

Ihailin eilen kävelylenkilläni kesän ja syksyn 
päällekkäisyyttä. Kissankelloja ja päivänkakkaroitakin
vielä. Punaista yhä enemmän puissa ja maassa.
Kaunis syksy.