maanantai 22. helmikuuta 2021

Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  



Alex Schulman
kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat.
 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".   
  
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh. 


13 kommenttia:

  1. Luin juuri tuon Schulmanin kirjan, eikä siinä tullut millään tavalla tirkistelyolo, saattoi johtua siitäkin, että sen henkilöt eivät ole täällä Suomessa niin tunnettuja. Luin kirjan suorastaaan ahmimalla. Olen samaa mieltä mainitsemistasi esseekokoelmista, minusta ne intiimit yksityiskohdat olivat täysin irrallisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tullut, ja nyt kun rupesin oikein ajattelemaan asiaa, niin harvemmin tirkistelyn tuntua tuleekaan näissä autofiktioissa, olisiko sitten enemmän noissa esseemuotoisissa kirjoissa. Esseiksi on myös alettu kutsua kirjoja melko matalin kriteerein.
      Totta, Alex Schulman ja hänen sukunsa eivät ole meillä tunnettuja. Voimme lukea hänen kirjojaan eri tavalla kuin ruotsalaiset.
      Minä myös pidän Schulmanin kirjoista valtavasti. Olen varannut sen vielä julkaisemattoman Eloonjääneet ja tilasin AdLibriksestä Skynda att älska. Sitä ei ole suomennettu, mutta kiinnostaa niin paljon, että päätin verestää ruotsiani.

      Poista
  2. marjatta

    taiteilijalla pitäisi olla vapaus valita aiheensa ja käsittelytapansa. sama juttu historiallisen todellisuuden muuntelun kanssa. olisi pähkähullua, jos joku ulkopuolinen taho tai instanssi saisi sanella työn sisällön. ei tarvitse kuin katsoa näitä parhaillaan yle areenassa olevia stasi-elokuvia, niin tajuaa, että vapaus luoda ilman pelotteita tai uhkailuja on taiteessa kaiken perusta.

    minusta on ihanaa seurata erilaisia patsas- ja muistomerkkikiistoja. jonkun mielestä joku muistomerkki on onnistunut, toisen mielestä se muistuttaa rakennustelinettä. yhden mielestä patsas nivoutuu hienosti kuvanveistoperinteeseen, toisen mielestä se on paheksuttava kivikasa.

    aina on joku, jonka mielestä joku on väärin kerrottu ja kulttuurista appropriaatiota ja poliittista agendaa ja ties mitä. jörn donner sanoi jotenkin niin, että se taide on tervetullutta, joka herättää tuohtumusta ja tulkintoja. tästä genrestä muistuu mieleen yleisön niskaan nakattu kakka, andres serranon pissakristus ja helena sinervon kirja eeva-liisa mannerista. näistä ei taida kukaan enää kohista. uusi aika, uudet kohinat.

    ps.unto on ihku.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvat ovat hyviä aikansa paljastajia.
      Sieltäkin missä taidetta määräillään ja rajataan oikein ronskin ottein tihkuu kuitenkin totuudesta kertovaa rajan läpi salakuljetettuna, ja maasta paenneet näyttävät teoksissaan, mitä pakenivat. Jotkut onnistuvat piilottamaan arvostelunsa allegorioihin niin hyvin, että jatkavat vahtivien silmien alla rankaisematta odottaen parempia aikoja.

      Joskus kohuteokset herättävät, joskus ne ovat vain turhaa näkyvyyden hakemista. Joskus ne ovat edellä aikaansa ja haparoivat kohti jotain uutta, joka aukeaa paljon myöhemmin. Aikalaiset saattavat silloin nauraa tai suuttua teoksen tekijälle pitäen tätä hulluna. Aika näyttää, oliko tuohtumusta herättävässä jokin idea vai oliko se kuitenkin vain itsetehostusta.

      Sanoin Untolle että kannattaa lukea loppuun. Hän ei tiedä, että olen kertonut hänen arvostelunsa, hi hii. Sakari Timosen tyylihän on ainoa oikea niihin asioihin, mistä hän kirjoittaa.

      Poista
  3. Nyt on pakko kommentoida. Mika on tama kumma trendi, etta pyydellaan anteeksi postauksen pituutta? Useimmat bloggarit aiheuttavat suuren pettymyksen, koska lopettavat juuri kun alan odottaa, etta nyt paastaan asiaan. Tuntuu etta naki turhan vaivan klikatessaan jutun auki. Myöhemmin ajattelee, etta "tuo oli se lyhyttavarakauppias, ei kannata".

    Ja ennen muinoin (bloggaushistoriani alkoi noin vuosituhannen vaihteessa) genreen kuuluikin tietty huolettomuus. Sellainen minulta sinulle nyt, liikaa puleeraamatta. Asiantuntemus ja oikeakielisyys olivat totta kai hallussa niin kuin sinulla – peruskoulua vastaavassa koulussa kun oli aikoinaan jo vaadittu kaikenlaista.

    Pitkiin postauksiin mahtuu nakökulmia ja assosiaatioita. Ja kun ei hio viimeisen paalle, ne saavat jaada ja houkuttelevat lukijaa fundeeraamaan viela itsekseen. Kiitos tastakin jutusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, KIITOS!

      Nykyään monet kulttuuribloggarit siirtyvät Instagramiin, koska eivät viitsi kirjoittaa pitkästi, vaan mieluummin jakavat vinkkejä. On alkanut tulla sellainen olo, että lyhyt on parempi kuin pitkä ja runsaalla määrällä kuvia varustettu teksti parempi kuin pelkkä teksti.

      Saan itseluottamusta tästä kommentistasi.

      Hiomaton, avoimeksi jätetty ja kysymyksiä sisältävä kirjoitus houkuttaa myös keskusteluihin. Olen huomannut, että monta kertaa kommenttikeskustelu vie asioita paljon eteenpäin varsinaisesta kirjoituksesta ja jättää monia kysymyksiä kypsymään mieleen.

      Poista
  4. Samaa sanon kuin edellinen kommentoija!. Todella jaksoin lukea loppuun, jaksaminen on liian laimea ilmaus! Tajunnanvirtamainen pohdinta on parasta ja nautin aina, kun löydät kirjallisuudesta tai jostain muusta linkin kaikkeen pohtimaasi.

    Onnea kirjojen imuroinnista! Koska armon vuonna minä kykenen sellaiseen? Ehkä sitten 30 vuoden kuluttua. Viimeksi ehkä puhalsin pölyä pois kirjoista noin vuosi sitten! Minullakin oli joskus kirjat aakkosjärjestyksessä, mutta nyt olen jo vuosia pitänyt ne värijärjestyksessä, miellyttää silmää.

    Juuri eilen mietin paljon näitä asioita, joista kirjoitit. Instagramiin näppäilinkin, että kirjoittaminen on omanlaistaan likapyykin pesua (olen usein pessyt oikeaa pyykkiä ennen kirjoittamisen aloittamista, ihmeellistä). Tunnen usein suoltavani tekstin ulos itsestäni vailla jalostamista, ja se varmasti toimiikin lyhyemmissä teksteissä. Mutta romaani vaati todella jalostamista. Minäkään en ole aina kovin innostunut autofiktiosta. Silti huomaan, että kaikessa kirjoittamassani on usein jotain itse koettua. Kertojaääni en vain ole minä. Terapeuttista kirjoittaminen silti on aina, riippumatta tyylistä.

    Johonkin monista viittauksistasi piti vielä kommentoida jotain, mutta unohdin. No, kerron loppuun iloitsevani ekasta Elena Ferrantesta (Napoli-sarja), jonka löysin Prisman alelaarista. Tähän korona-ankeuteen kaipaa jo italialaista passionea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esmeralda, minä niin odotan, että sinulta ilmestyy romaani. Sinullahan on ollut blogikirjoituksissasikin asiapitoisten ja hauskojen kirjoitusten ohessa joitain hurjan hienoja mystisiä tekstejä. Sillä tyylillä kun kirjoitat tarpeeksi paljon, niin kyllä se jalostaminen sitten sujuu kustannustoimittajan kanssa yhteistyössä.

      Kirjojen imuroinnista... sitten eläkkeellä jos vielä sattuu jokin pandemia pitämään sisällä. Silloin se sopii.

      Mielenkiintoista tuo pyykin pesu ennen kirjallista pyykin pesua. Se käy järkeen. Pese vaan ahkerasti äläkä käytä liikaa valkopesua, kirjona vain kaikki, joukossa tummat.

      Minulla on Elena Ferranten Napoli-sarja ja olen lukenut kaksi osaa. Niiden jälkeen kiinnostus lopahti. Minulle ehkä sopisi se tv-sarja, mikä näiden kirjojen pohjalta on tehty. Pidin ennen tätä sarjaa julkaistuista kirjoista Amalian rakkaus ja Hylkäämisen päivät.

      Poista
    2. Kiitos kannustuksesta Marjatta! Juuri noin aion pyykätä! Ja mestari olen jättämään kirjoja ja kirjasarjoja kesken, joten katsotaan miten Napolin kanssa käy.

      Poista
  5. Kirjahyllyn siivoaminen ja järjestäminen... Oli tavallaan lempipuuhaani entisaikaan, mutta toisaalta raskas suur-urakka. 📚 Aika vaikeaa keksiä hyviä tapoja luokitella kirjat muutoin kun samankokoiset toistensa viereen. Olen helpottunut ja iloinen kun olemme karsineet muutaman vuoden ajan kirjat ja kirjahyllyt vähiin. Ei enää kirjojen pläräämistä ulko-oven raossa kevätsiivouksen aikaan ja hyllyjen pyyhkimistä, paitsi pienimuotoisesti 🙂 Sen verran takapakkia tuosta että vähän aikaa sitten pistettiin yksi osa kirjahyllyä takaisin olohuoneeseen. What can I say? We do love books. ❤️

    Voi huisi, nuo lukupäiväkirjasi kuulostavat aikamoiselta hankkeelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, you do! Kerran kirjojen rakastaja, aina kirjojen rakastaja!

      Mekin tehtiin omakotitalossa asuessa noin, saatettiin jopa kantaa kirjat terassille vähäksi aikaa ulkoilemaan. Mietin kerrostaloon muutettua, että kuinkas nyt. No, vakstuuki lattialle, kirjat varoen riviin ja imurointi tai pölyhuiskun käyttö siitä kirjojen päältä, koska päällehän ne isoimmat pölyt kasaantuu ja sen jälkeen muilta sivuilta.

      Minä olen ruvennut katselemaan pitäiskö laittaa joku hyllykkö kiertämään katon rajaan. Keittiössä meillä on hylly oviaukon päällä keittokirjoja varten. Siihenkin sopii yli kolmekymmentä kirjaa. Otin nekin alas ja katselin, että enpäs ole koskaan tehnyt itse karkkeja enkä karjalanpiirakoita.

      Olen laittanut niihin kirjakirjoituksiini juoksevan numeron, niitä on 726. Jotkut on lyhyitä kehuja tai tuomioita, jotkut taas päiväkirjanomaisia oman elämän peilailuja luettuun. Laitoin tuonne kirjoitukseeni ihan turhan juhlavasti sanan kirja-arvostelu.

      Poista
  6. Kyllä minä tekstisi loppuun asti luin. Tykkään selkeästä tyylistäsi sanoa sanottavasi.
    Oma lukemiseni on jäähyllä, en käy kirjastossa korona-aikana. Laajan kirjahyllyn järjestely ja siivous on urakka, joka kyllä perästä päin tekijäänsä kiittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kaikki järjestely, siis kiittää tekijäänsä. Ja minä kiitän, että luit!
      Nyt on päiväkirjat ja matkapäiväkirjatkin luettu (ja osin sensuroitu). Puuttuu vielä "kuolinvihkon" laatiminen, siis sellaisen, jossa on kaikki salasanat ja muut tärkeät tiedot, niin että toisilla on helpompi hoitaa asioita jos (kun joskus ehkä 100-vuotiaana) kupsahdan. Tässähän on nyt aikaa.

      Pienemmillä paikkakunnilla kirjastoissa on minusta turvallista käydä. Meillä on kirjastossa tuskin ketään, joskus pari muuta ihmistä ja omatoimiaikanakin virkailija seurailemassa. Palautan kirjoja laitteelle ja haen varaushyllystä varaamani kirjat. Lehtisalithan ovat kiinni ja kaikki vain pistäytyvät kirjastossa. On kyllä kolkkoa, kun ihmiset eivät enää kokoonnu rupattelemaan. Joskus ärsytti, kun kaupassa ovien tai ostoskärryjen edessä seisoskeli tyypit höpöttelemässä ja estämässä kulkua, nyt kaipaan sitäkin elämän merkkiä. Kaikki on niin vaisua ja kolkkoa.

      Poista