sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Pimeässä kirjajulkkareissa

Olin eilen mielenkiintoisessa kirjan julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli - pimeä -  ja paljon muuta, lämmin, iloinen, elämyksellinen. 

Miksi pimeä? Esikoiskirjailija Jonna Mononen on sokea. Hän halusi tarjota kirjansa Hiljaa pimeässä juhlintaan osallistuville elämyksen kokea tilaisuus ilman näköaistia, kuten hän kokee jokaisen hetkensä. Kun näin Kouvolan Sanomissa jutun kirjailijasta ja tästä tilaisuudesta, koin, että tuonne minun on päästävä. Monosen kirjaa juhlittiin Kouvolassa, koska hän on asunut täällä lyhyen ajanjakson elämästään ja hänellä on edelleen kontakteja tänne.




Kirjamessuilla kuuntelin muutamaa kirjailijaa, jotka keskustelivat aiheesta, miten kirjoittaa vähemmistöistä, jos ei itse kuulu ko ryhmään. No, nyt oli mielenkiintoista, lähes jännittävää, saada tietää, miten kirjoittaa kaunokirjallisuutta se, jolla puuttuu havainnointiin tarvittava tärkeä aisti, näköaisti. Yksinkertainen vastaus: äärimmäisen hyvin!

Julkaisutilaisuuteen saapui ihmisiä vähitellen, näkeviä ja näkövammaisia. Istuimme pitkän pöydän molemmin puolin. Kirjailija itse istui sivupöydässä äänentoistolaitteidensa kanssa. Luvassa oli otteita kirjasta kuunnelmatyyppisesti esitettynä. Huomioin, että näkövammaiset koskettelivat ihmisiä enemmän ja he näyttivät kuulevan herkemmin kuin me näkevät. Jonna kuuli nopeasti, jos joku hänen tuttunsa oli tulossa eteisessä. Hän tunsi ohikulkevan ihmisen läsnäolon. Keskustelunsorina täytti tilan siihen asti, että kaikki olivat paikalla.

Sitten se tapahtui. Kaikki valot sammutettiin, pieni hätävalokin seinässä peitettiin. Aloimme ruokailla. Pöydän molemmissa päissä olevat vadit kulkivat eteenpäin, samoin mehukannut. Tarjolla oli sorminsyötävää ruokaa: piirakoita, kanaveneitä (aika märkiä), lihapyöryköitä, vehnätikkuja, vihannestikkuja ja dippejä. Piti selostaa vatia ojentaessaan: tulossa vihanneksia, pyöreä vati tässä tulossa ilman kautta, tässä mehukannu pöytää pitkin. Ei voinut tietää, mitä oli menossa suuhun, ruoan maku ja rakenne oli yllätys. Kyllä se oli erilaista kuin näkevänä syöminen. Minä ajattelin, että en riskeeraa dippien kanssa. Syön sellaisia sitten kun taas näen. Sitten tajuntaani iski, että tämä on monen samassa tilassa istuvan pysyvä tila. Ei tule mitään sitten kun. 

Kirjailija kiersi pöytien takana palvelemassa siltä varalta, että joku kaipaa jotain sellaista, mikä on toisessa päässä pöytää tai joku haluaa tietää, käykö ruoka keliaakikolle jne. Hän kulki hiljaa ja toisteli lempeästi:"Jonna tässä, minä vain kattelen, että teillä on kaikki hyvin."
Jonna osasi tämän homman, koska hän on ollut tarjoilijana Berliinissä ravintolassa, jossa ruoka tuotiin pöytiin pilkkopimeässä. Muistan nähneeni tämän ravintolan mainoksen. Mainoksessa korostettiin, että kun näkö on poissa pelistä, niin maku- ja hajuaisti paranee.

Kuva UM, Valotaiteilija

Jonna Mononen muutti Saksaan vuonna 2011. Hänellä on saksalainen avomies, arkkitehti, jolta voi kirjoittaessa kysyä, miltä mikin näyttää. Paljon lukeneena Jonna on oppinut näköhavaintoja myös kirjoista.

Ruokailun loppuvaiheessa aloimme edelleen pimeässä kuunnella äänitystä, jossa kirjailija esitti elävästi otteita kirjastaan. Kuulosti ihan kuin lukijoita olisi ollut useampia. Esityksessä oli myös taustaääniä, mm. sortumien ääntä, rysähtelyä ja veden tippumista. 

Jonna Monosen kirja Hiljaa pimeässä on jännitysromaani. Sen on kustantanut Kemissä toimiva pienkustantamo Nordbooks.

Ryhmä saksalaisia turisteja jää maanvyöryn vuoksi tippukiviluolaan. Ruoka loppuu, pelastaminen ei onnistu, pimeässä paljastuu traagisia asioita ja alkaa taistelu eloonjämisestä. Kumpi on pahempi, pimeä vai nälkä? 

Mononen on julkaissut aiemmin itse kaksi e-kirjaa, Sokea raivo ja Marjanpoimija. Lukijapalautteen mukaan kirjoja ei uskoisi sokean kirjoittamaksi. 

Mononen on sanonut, että haluaa antaa lukijalle viihdettä ja jännitystä ja haluaa siinä ohessa käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia ja ympäristöasioita. 

Kuuntelen ja tunnen, että keskityn pimeässä hyvin. Tippukiviluola kuulostaa kaamealta paikalta. Dialogi on luontevaa, epätoivo käsinkosketeltavaa. 
Kun äänite sitten hiipuu ja valot rävähtävät päälle, minusta tuntuu, että sokeudun niiden kirkkaudesta. 


Kuva UM, Tähtitaivas

Tarjolla olisi ollut täytekakkukahvit ja vapaata seurustelua, mutta minä katsahdan kelloani. Voi ei, pakko lähteä. Minulla lähtee bussi, ja seuraavaan on liian kauan. Uskollinen kuskini, mieheni Unto, on omassa harrastuksessaan, Yökuvauksen kurssilla - aiheeseen sopivasti, kuinka sattuikaan - opettelemassa pimeässä kuvaamista. Käyn äkkiä ostamassa kirjan ja viuhdon pysäkille.

Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena paria Unton yökuvaa.

Ehdin lukea bussissa parikymmentä sivua. Pidän dialogista. Kuulohavainnot nousevat esiin, ja ne ovat tarkkoja. Samoin hajut. Mielenkiintoista.
En ole päässyt kirjaa tämän pitemmälle, koska tänään oli taas omat rientonsa, joista lisää pian.  

Kiitos Jonna Mononen, että järjestit julkkarit Kouvolaan! Elämys oli minulle ainutlaatuinen.



23 kommenttia:

  1. Marjatta, sinä se ehdit , äkkäät ja jaksat moneen paikkaan! Kuulostaapa jännän erilaiselta ja upealta tilaisuudelta. Ja kirjakin kiinnostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tilaisuus avasi minulle uutta aisteista ja miten käyttäytyä näkövammaisen seurassa. Pitää mennä lähelle ja koskettaa ja pitää kuvailla asioita sanoin, koska toinen ei näe niitä. Ei ihme, että juuri sokea saattaa olla hyvä kertoja, koska hän on keskittynyt kuuntelemaan. Kirja houkuttaa lukea eteenpäin.

      Poista
    2. Muistuttaa meitä näkeviä kuuntelun, kuulemisen ja koskettelun tärkeydestä. Joku viisas on sanonut, että keskustelussa tärkeintä on kuuntelu...

      Poista
    3. Voi kun muistaisi tuon!!! Niin monesti odotan, että pääsen laukomaan omia tarinoitani sen sijaan, että kuuntelisin vain levollisesti toista. Tämä on hyvä pointti.

      Poista
  2. Wow, mikä tilaisuus. Olisin ehdottomasti halunnut mukaan, jos se olisi ollut edes jotenkin mahdollista. Toisaalta pelkään nykyään pimeää kamalasti, mutta jos saa istua, niin ehkä uskaltaisin.

    Onneksi tämä kirja on tulossa äänikirjaksi. Oikeastaan käsittämätöntä, että aiempia Monosen kirjoja ei ole näkövammaisten kirjastossa.

    Olen juuri tullut sisälle pimeässä kuvaamassa. Tai lähinnä olin kuvaajien seurana. Rakastan öistä taivasta.

    Onko tuo kuka helleborus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se, helleborus eli jouluruusu. Näitä oli K-kaupassa ja ostin itselleni. Miehelle piti ostaa loisteliaampi isänpäivänkimppu, kun hän ei pidä näin vaatimattomasta. Minusta tämä on suloinen.

      Kävin äsken googlailemassa tietoja Monosesta. Hänestä on ollut pitkä artikkeli Ilta-Sanomissa. Häntä pidetään Saksassa ihmeenä, koska on niin itsenäinen.

      Serentis, sinulle tämä tilaisuus olisi varmasti antanut paljon.

      Poista
  3. Kiitos tästä raportista, oli mielenkiintoista luettavaa! Tiesin Jonna Monosen julkkareista, koska olemme molemmat Naamakirjan Dekkariryhmässä. Sitä kautta olen siis kuullut hänestä ja hänen kirjoistaan. Minuakin kiinnostaa tämä Hiljaa pimeässä kovasti. Viipyilen vielä Suomessa jokusen ajan, joten on aikaa sitä metsästää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, jos olisit tullut noihin julkkareihin, niin sielläpä olisimme tavanneet.
      Ai, sinä olet vielä täällä. Koita kestää marraskuun säätä. :)

      Poista
  4. Vau, kuulostaapas mielenkiintoiselta ja erilaiselta tilaisuudelta. Näköaistiin tottuneena värien, muotojen, liikkeen ja etäisyyksien hahmottaminen on niin itsestäänselvyys, ettei sitä tule sen kummemmin ajateltua. Kuinka erilaiselta pimeä maailma mahtaa tuntua. Kiva, että jaoit tämän tilaisuuden täällä, jättää ajattelemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki on suunniteltu näkeville ja sokeiden pitää oppia luovimaan siinä maailmassa. Syntymästään sokealle tilanne on varmaan eri kuin myöhemmin sokeutuvalle.
      Olen ajtellut, että kuulon menettämisestä ei olisi niinkään väliä kuin näön, mutta kun seurasin näkörajoitteisia ja täysin sokeita tuossa tialsiuudessa, en ole enää niinkään varma.
      Tämä saa ajattelemaan.

      Poista
    2. Minä mietin sokeana syntyneen elämästä juuri tuota värien käsitettä. Muotoa voi tuntea, etäisyyden käsitteen voi aistia muutenkin, vaikka ilman näköä se on tietysti vaikeaa, mutta näkemästään sen voi tosiaan käsittää ainakin käsitteenä. Mutta ne värit.
      Tiesittekö, että ainakaan kaikkien sokeiden maailma ei ole musta. Borges kertoi sopeutumisesta ja sanoi, että hän ikävöi pimeyttä. Hänelle sokeaa oli valkoista valoa. Hänelle, kirjahullulle, sokeutuminen oli pahinta, mitä voi tapahtua. Kannattaa tutustua hänen seitsemään luentoonsa.

      Minä muuten joskus leikittelen ajatuksella, että näemmeköhän me ihmiset värit samanlaisina. Mistä voimme tietää, etteivät jotkut näe punaisen vihreänä ja mustan kaltaisena.

      Poista
    3. Värien maailmaa olen tullut miettineeksi paljon itsekin. Se on itse asiassa ollut kestoaiheena filosofian tunneilla, ja olen päätymässä siihen lopputulokseen, ettei värejä nähdä aivan samalla tavalla. Esine tai väri havaitaan aina tietyssä kulmassa, tietyssä valaistuksessa, eivätkä kahdet silmät voi nähdä sitä täsmälleen samanlaisena samaan aikaan. Ainakin sävyjen erottamisessa löytyy eroja, mutta äkkiseltään tuntuu oudolta, että punainen olisi vihreä ja sininen oranssi. Mutta eihän sitä voi tietää!

      Mielenkiintoista tuo, mitä kerroit Borgesista, pitää ottaa tarkemmin selvää.

      Poista
    4. Myöhemmin sokeutuneella on aivoissa muistijäljet kaikesta, muodoista, väreistä jne, mutta syntymästään sokean tietoisuus on varmaan todella erilaista.

      Värien kokemisessa vaikuttavat varmaan monet asiat: mistä kulttuurista on, elämänkokemukset, mieltymykset jne. Kysyin äsken mieheltä erään esineen väristä. Minusta se on epämiellyttävä, rään värinen lime. Miehen mielestä se on keväinen ja miellyttävä väri.
      Tämä on kiehtova alue.

      Minäkin olen kuullut, että monet sokeat näkevät valkoista.
      Äkkisokeutumisen jälkeen saattaa nähdä häiritsevän paljon kaikenlaisia psykedelisiä kuvioita, valekuvia (seinä on edessä, vaikka ei olekaan) ja välähdyksiä. Aivoilla on varmaan sopeutumista siihen, että näköviestejä ei tulekaan enää.

      Poista
  5. Kokeilin osaisinko kirjoittaa silmät kiinni. Ei onnistunut ollenkaan, Kerran jouduin pilkkopimeässä kulkemaan talon toisesta päästä toiseen päähän. Olisi luullut, että reitti on tuttu, mutta niin vain törmäilin "kuin päätön kana" vaikka koetin käsillä tunnustella.
    Minkälaista olisi olla sokea? Miten ihmeessä he tulevat toimeen? Kadullakin tulee heitä joskus vastaan opaskoiran kanssa. Mikä kunnia koiralle johtaa ihmisistä.
    Koulutettuja koiria. Viisaita ja auttavaisia. Suostuisiko kukaan ihminen taluttamaan sokeaa päivästä toiseen. Ehkä tarpeeksi suuresta palkasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen juuri lähdössä kirjastoon hakemaan varaamiani kirjoja. Eipä tulisi mitään lähdöstä, jos en näkisi. Onkohan tavallisissa kirjastoissa edes sokeiden kirjoja? Äänikirjoja on, mutta entä pistekirjoituksella? Pistenäyttö? Onneksi välineet kehittyvät.
      Eipä näitäkään asioita ole tullut ajatelleeksi.

      Löysin juuri mielenkiintoisen blogin 'Näkemättömin silmin'. Sieltä löytyy kiinnostavia vastauksia kysymyksiin, mitä sokea näkee jne.

      Koirat ovat ihmeellisiä.

      Poista
    2. Olen aina ennen ajatellut, että nämä on aisti, joka menee kaikkien muiden edelle. Nykyään ajattelen välillä, että mieluummin pitäisin kuulon kuin näön. Kuuro on ehkä lopulta paljon vapaampi, helpompaa olla itsenäinen, voi ajaa autoa ja liikkua ja lukea. Mutta kuuro ei kuule rakkaiden ääniä!
      Leikkauksen aikana sain nestettä terveeseen korvaan. Muutamana eka päivänä en huomannut mitään, mutta kun pääsin kotiin, kuulon oli todella outo. Osa ihmisten äänistä oli lähes tunnistamattomia, metallisia ja korkeita. Esim. kumppanini, kuopuksen ja hänen isänsä. Jostain syystä esikoisen äänen kuulin aika normaalisti. Mutta silti se oli ihan kamalaa. Onneksi se meni ohi.
      Pistekirjoja saa Celiasta. Tänä vuonna Celia on laajentanut yhteistyötä "normaalien" kirjastojen kanssa. Bloggasin aiheesta, lähinnä tosin äänikirjoista, lukutaidon päivänä. Olin ehkä tyhmä, kun en nostanut paremmin esille muita näkövammaisille tarkoitettuja palveluita.

      Poista
    3. Serentis, sinun kannattaa kirjoittaa noista asioista. Moni ei tiedä.

      Kuulon menttäminen vaikuttaa myös omaan puheeseen tietysti. Olisi outoa, kun ei voisi kuulla, mitä sieltä suusta tulee, millä sävyllä ja millä korkeudella.

      Poista
    4. Voisin tosiaan koittaa saada kasaan tekstin kuulon häviämisestä ja sen vaikutuksesta elämään. Huomasin jo miettiväni, miten aloittaisin. Tuntuu vaikealta kirjoittaa niin, että se kiinnostaisi lukijoita.

      Poista
  6. Kiitos Marjatta!
    Minulle ihan uusi tuttavuus ja heti koukutti panemaan varauksen kirjastoon.
    Aina, kun ihmiseltä puuttuu joku aisti niin muiden aistien tärkeys koristuu. Kuvaat hyvin omia tuntemuksiasi pimeässä julkkaritilaisuudessa, aivan kuin olisin ollut mukana.
    On hyvä meille itse kullekin olla tilanteessa, jossa kaikki ei toimikaan kuten tavallisesti. Sitä on niin helppo sanoa töksäyttää itsestään selviä asioita, kun kaikki toimii. Olisin halunnut olla mukana tuolla julkkareissa, mutta kiitos kun pääsin mukaan kauttasi.
    Ensilumen terveiset Suomen Lapista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiittämisestä, Riitta!
      En ole ollutkaan muissa julkkareissa kuin tässä ja niissä, missä olimme yhdessä :)
      Näköaistin puuttuminen tekee elämisen hitaammaksi. Pontevat pärjäävät silti hyvin, kuten tämä Jonna Mononen. Ihailtavaa!
      Monissa maissa ihminen hylätään, jos hän on vammainen. Miten siinä poljetaankaan ihmisoikeuksia ja samalla menetetään tilaisuus oppia eläytymällä toisenlaisen ihmisen maailmaan.

      Meillä on vielä plussan puolella ja tosi pimeää.

      Poista
  7. Älyttömän mielenkiintoinen ja hienosti kirjoitettu teksti !
    Luin aika tavalla sokeana olemisesta niihin aikoihin kun
    isoäitini alkoi sokeutua. (Hän kuoli 2004) Paljon tuosta
    kirjoittamastasi on tuttua. Minulla oli tapana raportoida
    isoäidille kaikenlaista sokeiden ihmisten taitoihin liittyvää
    kun vuosikaudet soitin hänelle vanhainkotiin lauantaisin
    ja sunnuntaisin. Esimerkiksi kerran olin oppinut TV-sarjasta
    Pieni talo preerialla että täytyy pitää sormea lasin reunassa
    jotta tietää milloin siihen on kaadettu tarpeeksi vettä eikä se
    mene yli. Hyvä tietää silloinkin jos sähköt menevät poikki :)

    Huomasin muuten eilen että en ollut vastannut yhteen kauan
    sitten sinulta saamaani kommentiin... Oli varmaan joku kiireinen
    työviikko meneillään. Sorry about that !

    Mukavaa torstaita !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita!
      Noin minäkin toimin tässä tilaisuudessa, kun sain mehukannun käsiini ja piti kaataa siitä lasiin. Ja kun tuli vati, jossa oli porkkanansuikaleita, niin piti vain sormeilla, että mitähän ne nämäkin ovat. Voi, Pieni talo preerialla ...

      Ei se mitään, Rita. Minä käyn monesti blogeissa katselemassa hyvinkin jälkikäteen. Eihän sitä kaikkeen ehdi, varsinkaan kun käy työssä. Minusta ei olisi ollut ehkä bloggaajaksi vielä työaikana ollenkaan.

      Mukavaa viikonloppua!

      Poista