torstai 12. joulukuuta 2013

Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi (2013), kirja skitsofreniasta



Miten voikin kirja tuntua paljon sivumääräänsä suuremmalta! Siksi kai, että se antaa niin paljon tilaa ajatuksille ja jatkuu mietteissä lukukokemuksen jälkeen. Sain pari tuntia sitten Helioskatastrofin luetuksi. Luin sitä valtavan uppoutuneena. Yhtä paljon kuin kirja koukutti lukemaan, se myös koukuttaa kirjoittamaan. Lumiomena-blogin Katja on myös juuri kirjoittanut tästä. Sekin tuntuu mukavalta, pohdiskella yhtä aikaa.

Helioskatastrofi jakautuu kahteen erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa erikoinen, erakoitunut mies, Conrad, kiidätetään äkillisen skitsofrenian vuoksi Skellefteån mielisairaalaan. Kaksitoistavuotias tyttö, joka on kenenkään tietämättä asunut hänen kanssaan, löytyy harhailemasta alasti kultainen kypärä päässään. Sosiaalihuollon virkailija antaa tytölle nimen Anna ja löytää hänelle sijoitusperheen helluntalaisyhteisössä, johon hänen odotetaan sopeutuvan. Tyttö itse tietää toisin. Hän on isänsä päästä syntynyt Athene, joka piilotti mökistä lähtiessään kiiltävän sotavarustuksensa keittiön sohvalaatikkoon. Hän ikävöi alati miestä, jonka luota lähti, isäänsä, johon ehti tutustua vain lyhyen hetken syntymänsä jälkeen.
. . . Minä en halua muuta kuin seistä näin isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär. Nuo sanat lyövät tällä hetkellä sisässä minussa kuin kello. . . .
   Että hän huutaa, minä ajattelen ja haluan saman tien iskeä häntä peitsellä sydämeen saadakseni sen loppumaan. Minä olen peloissani. Pelkkä lapsi.
   Hän ei lakkaa huutamasta. hän pitelee päätään. Painaa vahvoilla käsillään kuin sulkeakseen uudelleen sen mikä on avattu.

Ja sitten se toinen muisto: isä, jota viedään huutavana mielisairaalaan, jossa hänen kauhukertomuksestaan ei välitetä ja jossa hänet lääkitään unohtamaan, kuka hän oikeasti on.

Antiikin tarustossa Athene syntyy ylijumala Zeuksen päästä. Zeus nielaisee titaanivaimonsa kärpäsenä, koska epäilee tämän jälkeläistä itseään vahvemmaksi ja joutuu sitten pyytämään seppäjumalaa apuun kauheaan päänsärkyyn. Seppä halkaisee Zeuksen pään ja sieltä ilmestyy tytär Athene. Athenen synnystä on myös toinen tarina, jossa isä onkin nimeltään Pallas. Pallas makaa väkisin oman lapsensa Pallas Athenen.
Annalta kysytään, tekikö Conrad häntä piilotellessaan myös tuhmia juttuja.
Voisiko isä olla tuhma lapselleen? Omalleen?
Anna ymmärtää, ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, miten hän oli tullut Conradin keittiöön ja että hän olisi siksi yksin koko loppuelämänsä. 


Niin paljon kuin Annan uusi perhe yrittää sopeuttaa häntä, hän kaipaa koko ajan muualle. Hän ei pysty olemaan sellainen tytär, jonkalaisen Birgitta-äiti haluaisi. Hän ei halua kirjakaupasta nuorten kirjaa vaan Välimeren kartan. Hän kirjoittaa salaa isälleen mielisairaalaan. Isän kirjeet tuntuvat lukijasta oudoilta, lapsen kirjoittamilta. Anna itsekö niitä kirjoittaa kuvitelmissaan? Ensimmäinen osa päättyy siihen, että Annan kielillä puhuminen, jolla hän on miellyttänyt yhteisöään, paljastuu kreikaksi. Siinäkin viittaus hänen kaksoisolentoonsa tai sivupersoonaansa Atheneen. 

Toisessa osassa Anna vuorostaan viedään taksilla mielisairaalaan. Saattelijana on sijaisveli, joka on huolissaan mykistyneestä, syvästi masentuneesta sisarestaan. Anna haluaa vain, että hänet autettaisiin kuolemaan, mutta lääkäri lupaa auttaa hänet haluamaan elää. 

Jos ensimmäisen osan kokoaisi sanaan kaipaus niin toisen osan nimi voisi olla toivottomuus. Anna ei enää usko löytävänsä Conradia. Elämänhalun katoaminen on kuvattu juuri niin pahana kuin se vaikeasti masentuneella on, voimien häviämisenä. Anna ei halua syödä eikä pukeutua. Hän ei kaipaa kenenkään seuraa. Hän ei tunne mitään positiivisia tunteita. Hänet on pakotettava ulos kävelylle. Hän pelkää. Hän joutuu painimaan hirviömäisen kaivokäärmeen kanssa, joka uhkaa tappaa. Anna antaa siihen luvan, hänhän haluaa kuolla, mutta käärme luovuttaa. Jumalat ovat kuolemattomia, eihän Athene voi vapautua kuolemalla. Käärme ei ole mikä tahansa hallusinaatio; se on antiikin tarustossa pöllön ohella Athenelle pyhitetty eläin. Vähitellen Annassa värähtää vähäisiä elämän merkkejä. Hän tuntee empatiaa omahoitajaansa kohtaan, jonka isä on kuollut. Hän tuntee pientä kiinnostusta kevään merkkeihin. Eräänä päivänä hän aistii isänsä läsnäolon ja jakautuu. Toinen puoli on sängyssä ja toinen vaeltaa osastolla etsimässä isää. Onko isä ollut koko ajan potilaiden joukossa? Anna löytää isänsä ja pääsee pujottamaan kätensä tämän käteen. Tuottiko Annan piristymisen nostama kaipaus harhan? Emme saa tietää. Anna palaa yhdeksi ja kokee valtavan pettymyksen. Pimeys laskeutuu hänen päälleen kenenkään huomaamatta.
Minä jätin eräänlaiset jäähyväiset, ja jos minä koskaan heräisin olisin tyystin toisessa paikassa.

Viimeisessä kappaleessa Anna on Conradin kanssa Välimeren maisemissa. On valkoinen valo, sirkat ja vuoret ja meri horisonttiin asti. Anna ja Conrad uivat kauas ulapalle. Ovatko he nyt jumalia, Zeus ja Athene? Vai ovatko he edelleen jumalten hylkäämiä ihmispoloisia epätoivoisessa tilanteessa? Ja miksi kimmeltävän turkoosin meren yläpuolella jylisee lentokone? Auringonjumala Heliosko siinä karauttaa tultasyöksevillä vaunuillaan halki taivaan? Haetaanko maan päälle jääneet jumalolennot nyt omiensa joukkoon? Onko jokin katstrofi tulossa, lento-onnettomuus, maahan iskevä komeetta, maailmanloppu? Lopussa on paljon myyttistä ainesta. Mikä on se pensas, jonka lehtien väkevä tuoksu vauhdittaa Annan kulkua ja miksi hän panee kiirehtiessään jalkansa toisen taakse eikä eteen? Salaperäisyys tekee tarinasta kiehtovan. Jään pohtimaan mysteerejä.

Helioskatastrofin lukeminen on harvinainen elämys.

Linda Boström Knausgård tietää, mistä kirjoittaa. Hän on kärsinyt bipolaarisesta oireyhtymästä ja ollut pari kertaa aivan pohjalla ja sairaalahoidossa.

Kirjan tekee mestariteokseksi muun ohessa se, että vaikka se on aiheeltaan rankka, se on valtavan kaunis.

Myös kirjan kansi on hieno. Valokuvaaja Benjamin Goss on ymmärtänyt kirjan sisällön. Nuori tyttö, utuun katoavana, sairaalan penkillä. Anna - Athene.



10 kommenttia:

  1. Vaikuttaa vaikeaselkoiselta kirjalta. Aihepiiri kiinnostaa, mutta en aio ainakaan tältä istumalta rynnätä kirjastoon lainaamaan kirjaa.

    Luen seuraavaksi varmaankin uudestaan Bulgakovin "Saatana saapuu Moskovaan". Jos muistan oikein, myös siinä kirjassa ollaan mielisairaalassa. Neuvostoliitossahan oli "kiva" tapa sulkea toisinajattelijat mielisairaalaan ja syyttää heitä jakomielisyydestä, koska he eivät kyenneet ymmärtämään neuvostoyhteiskunnan "hienoutta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helioskatastrofin voi lukea myös tiedostamatta sen kummemmin tuota vaikeaselkoisempaa myyttistä puolta. Mutta sen mukanaolo tuo kyllä kirjaan lumoavuutta. Minä melkein luulen, että sinä pitäisit tästä.

      Minäkin olen joskus lukenut "Saatana saapuu Moskovaan" ja nähnyt myös teatterisovituksen Kuusankosken puoliammattilaisen teatterin esittämänä. Hurja kirja. Ajattele, tätä tehdään edelleen toisinajattelijoille monessa paikassa, mm. Kiinassa koko maailman silmien alla.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Ja olen samaa mieltä, että kirjan myyttinen ulottuvuus lisää sen kiehtovuutta ja hyvyyttä - näin kirja ylittää "tavallisen" mielisairauskertomuksen (vaikkei tavallista oikeasti olekaan). Itse tunnen antiikin myyttejä huonosti, mikä on harmi etenkin taustaani vasten (olen opiskellut mm. folkloristiikkaa ja kulttuuriantropologiaa), ja huomaan että antiikin myyteistä voi tehdä uusia ja uusia sovituksia.

    Tämä on kirja, joka jää mieleen. Minun on ollut vaikea keskittyä muuhun lukemiseen ja olenkin lähinnä selaillut jouluista himphamppua. Se kertoo Helioskatastrofin voimasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sama tunne. Plärään lehtiä, ja taka-alalla mielessä jauhaa Annan kohtalo ja hänen sisäinen maailmansa. Ympäristö näki hänessä varmaan vain hyväksikäytetyn tyttöparan.

      Minun aikanani oppikoulussa historia aloitettiin antiikista. Ne tarut tuntuivat todella kiehtovilta kymmenvuotiaasta, mutta tietenkin suurin osa unohtui. Olen joskus opiskellut itsekseni antiikin taruja ja myyttejä ihan yleistietämyksen kannalta, mutta vähäisiähän ne minun tietoni ovat, pikku sirpaleita kaikesta siitä rikkaudesta, mitä voisi tietää.
      Nyt kun taas uusitaan opetussuunnitelmia, niin sinne voisi kyllä ympätä vähän antiikin tuntemusta. Terveystiedosta voisi ainakin silpaista osan tunneista tähän.

      Sinä olet opiskellut hienoja aineita, jotka myös rikastuttavat maailmankuvaa, onnittelut siitä!


      Poista
  3. Nyt tuli taas uusi kirja merkittyä muistiin. Kuvauksesi tälläkin kertaa kuulostaa lupaavalta. Edellinen, Pikku teurastaja on sekin vielä lukematta, mutta huomenna on aikomukseni käydä kirjastossa, mikäli luvattu myrsky ei estä sitä. Kiitos, osaat koukuttaa mukavasti. Kiva tapa saada tietoa kirjoista, joita ei ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos innostumisesta! Huomaan pitäväni erityisesti psykologisista, mielenterveyttä käsittelevistä romaaneista. Ihmisen mieli on niin kiehtova asia.

      Hyvää kirjastoreissua sinulle Lissu! Myrskyä päin!

      Poista
  4. Hei, kuten edellä sanoit luet kirjoja raskaista aiheista, mutta ennen muuta kirjoitat hienoja arvioita, joita edelleen luen mielelläni, vaikka arvioimiisi kirjoihin en niin usein tartukaan. Mutta seuraan blogiasi innolla. Edelleen.

    VastaaPoista
  5. Tämä oli kyllä hurjan puhutteleva, erilainen lukukokemus sinänsä kirjojen sivuiltakin jo tutusta aiheesta! Minäkin vaikutuin kovasti :)

    VastaaPoista
  6. Eikö vain ollutkin! Mielen hajoaminen on aina vain kiehtova aihe. Tämä kirja ei häviä mielestä, se on kirjoitettu niin osaavasti ja tietäen. Knausgård on myös osannut jättää asioita avoimeksi, mikä on minusta aina hienompaa kuin kaikkitietävyys.

    VastaaPoista