Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.
Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia.
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.
Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.
Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.
Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta.
Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille.
Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.
Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.
Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.
Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.
He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.
Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä?
Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?
Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan.
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.
Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea?
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.
Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea?
Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Vanha pariskunta istui sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina tapaamassa ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.
Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?"
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.
Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia puolisonsa menettäneitä ystäviäni, miten he ovat selvinneet.
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun.
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun.
Kiinnostava kirja. Laitoin heti varauksen kirjastoon. Ymmärrän että keskitysleireistä ei puhuta. Meilläkään ei saanut puhua sotajuttuja. Isä (joka oli etulinjassa ja Ihantalassa) ei ainakaan. Äiti oli töissä sairaalassa, ensin Jyväskylässä sitten Helsingissä jossa pommit putosivat Marian sairaalan pihalle. On ihme että he säilyivät hengissä. Niinpä sota oli meille jotain kaukaista. Joskus salaa selattiin isän sotakuvia albumista joka oli meiltä kielletty.
VastaaPoistaRakkaus voi olla niin syvää että ymmärrän tuota kaksoisitsemurhaa. Vaimoni isä kuoli 56 vuotiaana yllättäen vuonna 1970 ja anoppini menetti täysin elämänhalunsa. Silloin 17 vuotias vaimoni, koululainen joutui hoitamaan ja syöttämään äitiään ja kaikki muu sai jäädä.
Nykyajan eurooppalaisesta juutalaisuudesta on hieno sarja HBO:lla Le sens des choses, englanniksi Reformed, draamakomedia. Siinä päähenkilö on 27 vuotias naisrabbi Lea, jonka oma elämäkin vielä vakiintumatta, ei ole kumppania. Silti hänen työnsä on eräänlaista terapeutin työtä jota tarvitaan mitä erilaisimmissa tilanteissa. Usein Lea keksi jonkun luovan ja yllättävän ratkaisun. Hänen omassa juutalaisessa perheessään Strasbourgissa ja suvussaan suurin osa on täysin maallistuneita ellei ateisteja. Silti usein tiettyinä merkityksellinä päivinä kokoonnutaan lukemaan Tooraa. Ja sitten keskustellaan. Olisiko tämä traditio juutalaisten vahvuus. Perinteiden vaaliminen mutta myös asioiden kyseenalaistaminen ja erilaisten näkemysten sietäminen. Huumori.
Taidan ottaa HBO:n vähäksi aikaa katsoakseni tämän sarjan. Kiitos, kun kerroit siitä.
PoistaMinun pahoissa paikoissa sodassa ollut isäni ei myöskään puhunut sota-asioista muutoin kuin joitain vitsejä ja huvittavia anekdootteja. Vain kerran näin hänet vakavana muistoissaan. Kävelimme mukulakivikatua ja hän sanoi, että tämmöisiä ne tiet olivat Kannaksella ja haavoittuneet huusivat kun heitä kuljetettiin kovapöyärärattailla.
Elämänsä loppuvaiheessa hän asui lähekkäin entisen korsukaverinsa kanssa. Tämä kuoli vuosi ennen isääni, minkä jälkeen hänellä ei ollut enää ketään samaa kauhua kokenutta elämässään.
Monet vanhat ihmiset kuolevat lähekkäin, koska suru on heikolle elimistölle liian raskasta.
Siinä että täysin terveenä, ei vielä edes kovin vanhana, haluaa kuolla toisen mukana on varmaan aina takana jotain erityistä.
Tarkistin että kyllä se vielä menee. Kiva katsoa sellaista missä ei ole murhia selvitettänä tai kammottava tuho laukeamassa.
PoistaOn vaikea samastua kirjan pariskuntaan. Kummankin kannalta ratkaisua osaan pohtia, mutta silti oman elämän päättäminen sairaan puolison myötä tuntuu oudolta omia kokemuksia vasten. Syöpä vei aviomiehen 23 vuotta sitten, vatsasyöpä lähiystävän nelisen kuukautta sitten. Kummankin vierellä olin loppuun asti.
VastaaPoistaTuo HBOn sarja olisi hyvä katsoa. Kiitos vinkistä.
Johanna Adorjan on päätellyt, että isoisä todennäköisesti kyseenalaisti vaimonsa valinnan, mutta tälle asia oli selvä, eikä hän epäröinyt.
PoistaIsoisä olisi elänyt ehkä muutaman viikon, joten hänen valintansa on helppo ymmärtää.
Minulla kuoli lapsuudessa äiti ja isoveli, nuorena aikuisena menetin appivanhempani ja isovanhempani, sen jälkeen isäni vasta kun olin jo itsekin jäänyt eläkkeelle.
Olen mieheni kanssa niin yhteen kasvanut, että tuntuu kauhealta ajatella, että meistä jompi kumpi kuolisi. Minun elämäni muuttuisi täysin, menettäisin koko nykyisen elämänmuotoni, jos hän kuolisi ensin.
Tässä mökkiterassilla näitä miettiessä elämä tuntuu epäreilulta. Miksi se kuluu niin nopeaan, minä pysäyttäisin ajan mielellään tähän. Molemmat siskoni ovat elossa ja nuoremmalla sukupolvella asiat hyvin. Juuri näin saisi olla.
Kuulostaa siltä, että osaat nauttia hetkestä. Ehkä enempää ei tarvita, ei ainakaan kuoleman pelkäämistä.
PoistaToiseen maailmansotaan liittyy edelleen joitakin tabuja. Yksi on ne pommitukset joita yhdysvaltalaiset ja britit kohdistivat Saksan jo pitkälti tuhottuihin kaupunkeihin vielä siinkin vaiheessa, kun sodan lopputulos oli jo täysin ratkennut vuonna 1945. Kymmeniä tuhansia siviilejä kuoli ja paloi elävältä näissä pommituksissa, jotka olivat tosiasiallisesti terrori- ja kostopommituksia. Mutta voittajillahan on aina oikeutensa kertoa totuus haluamallaan tavalla.
VastaaPoistaNatsien suorittamaa hirvittävää holocaustia on käsitelty tuhansin taideteoksin ja dokumentein niin kuin pitääkin, ja pitää edelleen, sitä ei saa unohtaa, mutta noita terroripommituksia ei ole käsitelty kovinkaan laajasti. Eivät edes saksalaiset. Tiedetään toki Dresden jne. mutta ei sitä millaisia ylilyöntejä pommituksiin sisältyi. Merkittävä Englantiin emigroitunut saksalaiskirjailija ja tutkija W.G Sebald käsitteli juuri tätä unohtamista ja aukkoa teoksessaan Ilmasota ja kirjallisuus. Saksalaissiivilien keskuudessa heidän kokemistaan pommituskauhuista vallitsi kollektiivinen hiljaisuus. Böll käsitteli jonkin verran, muuten hiljaisuutta. Trauman on täytynyt olla silläkin puolella hirvittävä. Ehkä syyllisyys Hitlerin puolelle menemisestä on tuottanut jotakin tuollaista. Niin vaikka suuri osa saksalaisista ei ollut natseja.
Minunkin isäni oli sodassa (41-44) ja myös äitini (saivat minun iäkkäinä 60-luvulla) joka oli sekä ammuslataamossa että tekemässä sotilaskenttää Porissa. Kuulin kyllä kaikki mahdolliset jutut pikkupoikana. Ei ollut sellaisia taitoja ettei lapsen korviin. Veteraaneja oli meillä usein myös kylässä, söivät ja joivat, ja puhuivat pienessä keittiössämme kaikkea. Ehkä pahan pois.
jope
Sama kokemus Marjatta tuon elämänkumppanin suhteen. Todella pitkä avioliitto takana (ja toivottavasti edessä). Kaikkea on koettu ja läpi menty. Joskus olenkin "määritellyt" että avioliitto on yhteinen katastrofissa selviytymisyritys. Hah. Mutta on selvitty. Enemmän kuin puolet lähtisi jos tässä puolison menettäisi. Kaikki tosiaan muuttuisi täysin. Nykyään paljon kirjoituksia mediassa ettei ihminen ole tarkoitettu yksiavioiseksi. Ymmärrän, elämä on pitkä ja elämä on lyhyt. Kaikkea tapahtuu ja voi tapahtua. Mutta jotkut jatkavat läpi elämän omasta halustaan. Sitä ei pidä hävetä, päinvastoin. Kunnioitan niitä myös joilla on elämän aikana useita puolisoja mutta tänne mahtuu kaikenlaisia. Jokainen tuntee avioliittonsa itse, ja siis puolisonsa kanssa. Ei ulkopuolinen.
Poistajope
Tuntuu siltä, että nykyään ollaan kauhean varovaisia sitoutumaan toiseen ihmiseen. Sama epäröinti koskee myös sitä, milloin perheeseen halutaan lapsia.
PoistaItse olen mennyt enemmän tunteella ja biologista tarvetta kuunnellen ja luottanut siihen, että asiat aina järjestyvät.
On hyvä, että nykyaikaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa, saa valita, kenen kanssa elää elämänsä ja millaisessa perhemuodossa vai haluaako elää yksin, mutta vapaus luo tietenkin myös epävarmuutta.
Silti minusta juuri meidän hyväksyvä ilmapiirimme on paras, kun vertaa entisaikoihin tai sellaisiin kulttuureihin, joissa hyväksyntä on rajatumpaa.
Saksalaisilla on ollut häviäjinä vaikeaa. Sodan päätyttyä kokonaiset kylät tyhjenivät, kun ihmiset tekivät joukkoitsemurhia pelätessään lähestyvän vihollisen hirmutekoja. Syyllisyyttä siirtyi taakkana seuraaville sukupolville. Natsiaika on niin hävettävää ja outoa, että ei ihme, että on syntynyt protestinomaisesti myös uusnatsismia.
Sodan jälkeen jotkut suomalaiset sodan kokeneet valitsivat puhumisen jotkut vaikenemisen, molemmat keinoja käsitellä äärimmäisiä kokemuksia.
Minun kotiympäristössäni ei sodasta puhuttu, mutta ei myöskään pakonomaisesti vaiettu. Tiesin, että naapuritaloa hoitavien naisten, sisarusten, kaikki neljä veljeä olivat kuolleet sodassa, mutta he olivat valoisia ihmisiä, tekivät kahdestaan sekä peltotyöt että hoitivat eläimet ja ottivat kasvattitytön, josta tuli minun ystäväni.
Isäni katsoi eteenpäin ja laajensi tilaa. Muistan hänet iloisena ja aktiivisena. Hän vakavoitui vasta sodan jälkeen kokemiensa tragedioiden jälkeen. Vaimon kuolema "parhaassa iässä" (tätä kaikki hokivat, 36v) oli musertava asia ja pojan kuolema pian sen jälkeen aivan kohtuuton isku. Isästä tuli hiljaisempi ja yhteen aikaan pelkäsin hänen puolestaan.
Minusta vaikeneminen, pahojen asioiden taakse jättäminen, on ihan yhtä hyvä psyyken selviytymiskeino kuin niistä puhuminen, ehkä jopa parempi, koska ei niille kuitenkaan mitään voi. Miksi pitää haavaa auki, kun sen päälle voi laittaa laastarin. Itselläni on asioita, jotka olen jättänyt taakse, eivätkä ne vaadi mitään "käsittelyä".
marjatta
Poistakirjoitit: "minusta vaikeneminen, pahojen asioiden taakse jättäminen, on ihan yhtä hyvä psyyken selviytymiskeino kuin niistä puhuminen, ehkä jopa parempi, koska ei niille kuitenkaan mitään voi."
tunnistan sinussa sukulaissielun. on tilanteita, joissa liiallinen puhuminen varastaa toivon ja tuhoaa asian. en jaksa sitä, että kun huoli, suru tai murhe kaatuu päälle, ruvetaan heti analysoimaan. tai kun pieni tai suuri epätoivo iskee, mennään terapiaan.
minulla on se kokemus, että jos ryhdyn oikein miettimällä miettimään tekemiäni vääriä valintoja ja fataaleja virheitä, sillä miettimisellä on taipumus peittää alleen kaikki se, minkä olen tehnyt hyvin.
olemme joskus sinun kanssasi jutelleet siitä harry martinsonin aniaran kohdasta, jossa puhutaan unohtamisesta. "hyvä unohtaa on joskus. / hyvä että pienen hetken / vain on muiston portit auki. / hyvä muistamatta vaiheet / hitaan sielunvaelluksen."
joskus toivoisin, että keksittäisiin muistojen tyhjennyspilleri, joka veisi mennessään turhat painolastit.
Vatvominen pitää ongelmia pinnalla korjaamatta niitä. Joskus on ajateltu, että kunhan vain saa kaiken ulos, niin se "kaikki" on poissa. Ei ole, ja jopa psykiatrit ovat myöntäneet, että monesti on parempi lopettaa vanhojen asioiden kaluaminen ja katsoa eteenpäin.
PoistaRiippuu tietysti asioista ja ihmisistä.
Jos sodassa traumatisoitunut saa uuden merkityksen elämälleen, rakastuu ja saa perheen, löytää mielenkiintoisen työn tai elämäntehtävän, tai pääsee uuteen ympäristöän, jossa mikään ei muistuta koetusta, niin uskon, että se parantaa hänen mieltään enemmän kuin niissä pahoissa muistoissa viipyily.
Joskus psyyke suorittaa muistojen tyhjennystä tai olisko pimentämistä automaattisesti, jos muistaminen olisi liian kipeää. Joillekin tämä hajottaa mieltä ja aiheuttaa epätodellisuuden tuntua ja muita dissosiatiivisia ilmiöitä, mutta ei läheskään kaikille. Minä en muista veljeäni, tiedän vain joitain asioita hänestä, eikä se muistamattomuus ole tullut ikääntyessä, vaan se tuli heti hänen kuolemansa jälkeen.
Äidinkin kuoleman jälkeen päätin, että nyt kaikki jatkuu hyvin, menen kouluun ja siellä keskitytään muihin asioihin, mutta siinä ei tapahtunut samanlaista muistojen katoamista.
Saman kaltainen ilmapiiri oli meillä. Koko ajan mentiin eteenpäin. Oli niin paljon uutta ja ihmeellistä. Isä eteni urallaan ja äiti jatko-opiskeli maisteriksi. Muistan juhlavan promootion jossa pauhasi Sibeliuksen Alla marcia.
VastaaPoistaMökillekin vedettiin sähköt. Atomivoima kiehtoi, pidin siitä esitelmänkin. Hiekkatiet päällystettiin asfaltilla. Edistystä!
Meille tuli kaikkien puolueiden lehdet, koska äiti niin halusi. Tuli myös Life-lehti ja meillä kokoontui englannin keskustelukerho.
Sitten tuli 60-luku, marimekko ja kukkapaidat, hippiliike ja mielenosoitukset Vietnamin sotaa vastaan. Kaikki muuttui taas toisenlaiseksi.
Sinulla on ollut kulttuurikoti, toisin kuin minulla. Pieni kateuden pistos tuli, koska minäkin olisin halunnut tuollaista kotielämää.
PoistaOlisin myös halunnut asua kaupungissa, käydä luistelemassa ja balettitunneilla, kuten jonkun tyttökirjan maailmassa tapahtui.
Meille tuli sanomalehdistä vain Satakunnan Kansa ja Maaseudun Tulevaisuus, mutta Life-lehti tuli myös. Minä tilasin sen itselleni lukiolaisena.
Siinä ilmeisesti muistan väärin, että rahaa ei olisi ollut mihinkään. Tilasinhan minä tämän lehdenkin, ja kukaan ei estänyt sitä, että lähdin ylioppilaslahjaksi saamillani rahoilla työleirille Englantiin.
Hippiliike oli minusta todella upea liike, silloin alussa ennen kuin se kaatui huumeisiin, samoin uusi nuorisomusiikki.
Hippiliike vapautti pukeutumisen. Minua viisi vuotta vanhempi ystäväni on muistellut, että tytöt eivät saaneet olla housuasuissa Helsingin yliopistossa, minun aikanani taas sai ( ja piti), pukeutua rennosti, oltiin meikkaamatta ja hiukset pitkänä, koska luonnollisuus oli pop ja in.
Kulttuurikoti ehkä, mutta emme me harrastaneet kulttuuria, paitsi että äiti oli kova lukemaan, dekkareita varsinkin. Englannin kielikerhokin kokoontui vain yhden vuoden. Ei käyty konserteissa eikä teatterissa.
PoistaMusiikkia ei saanut kuunnella kotona koska se häiritsi isän tutkimuksia. Illalla katsottiin telkkaria. Eikä meillä käynyt juurikaan vieraita.
Minä en harrastanut mitään koska loppuvuodesta syntyneenä olin heikko urheilussa. Luistelu ja jääkiekko ei sujunut. Partio sai jäädä koska samaan aikaan tuli Rintintin eikä partiossa muutenkaan ollut ollenkaan kivaa. Arkipäivä kerrostalossa oli yksitoikkoista. Pääasiallinen lukuharrastukseni oli Aku Ankka.
Onnellisimmat lapsuusvuodet olivat silloin kun äiti oli kansakoulunopettajana ja asuimme yhden vuoden maalaiskylässä. Vieläkään en voi olla kesäaikaan kerrostalossa.
Mutta yleinen tunnelma oli kuitenkin optimistinen ja odottava. Maailmassa tapahtui niin paljon uutta. Tulevaisuus vaikutti valoisalta. Sota oli takana ja nyt oli uusi aika.
Teinivuosina sitten kaikki muuttui. Maailma avautui ja tuli Teiniliitto ja uudet ystävät. Koti vaikutti ärsyttävän sovinnaiselta.
Yksitoikkoisuus oli yleistä silloin. Murrosiässä se alkoi kiukuttaa, tuntui, että haluaisi enemmän, jotain avarampaa ja jännittävämpää, eikä oikein tiennyt, mitä se voisi olla.
PoistaMinulla oli juuri päinvastoin kuin sinulla. Maalla asuvana kuvittelin, miten hienoa olisi asua kerrostalossa kaupungissa.
Istuin aitan portailla auringossa ja kuvittelin olevani Brigitte Bardot Nizzassa. Eläytymistä häiritsi se, että isäni käveli ohi puhisten ja mutisten paheksuntaansa.
Luen kirjaa parhaillaan. Onpa kiinnostava ja elävästi kirjoitettu. Ei voi päästää käsistään. Valikoituja paloja luen ääneen vaimolleni. Kiitos vinkistä! Miten kiinnostava perhe, miten rakastavasti Adorjan kirjoittaa isovanhemmistaan ja sukulaisistaan.
PoistaKoko ajan nousee ajatuksia, kysymyksiä ja mielleyhtymiä. Miten paljon samanlaisia ilmiöitä on omassakin suvussa vaikka lähipiirissä ei ole juutalaisia.
Tarkoitan sodan kauhuja, menetyksiä, elämää niiden jälkeen ja persoonallisuuksia. Opiskelin yhden vuoden 70-luvulla Saksassa. Äiti vannotti ”et sitten kyllä tuo sieltä ketään sakemannimorsianta mukanasi”
Sodan jälkeen äitini oli vuoden töissä Rijkshospitalissa Kööpenhaminassa. Tanskalaiset olivat kovia tupakoimaan. Kahvitauolla hoitajat tupruttivat sikaareita. Savukkeita pidettiin köyhien juttuna. Eipä siis ihme että Adorjanin isovanhempien sopeutuminen ilmeni myös tupakoimisena.
Natsien suorittama juutalaisten joukkomurha on jotain niin hirveää ettei tuo haava Euroopan historiassa varmaan parane koskaan. Ja samaan ilmiöön liittyvä Israelin valtion parhaillaan suorittama palestiinalaisten kansanmurha ei sekään unohdu koskaan.
Mutta eloonjääneet tietenkin keskittyvät nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. On rakkaus, työ, ystävät ja lapset. Musiikki.
Kiinnostava tuo kuvaus Unkarista 1945-1956. Luokkaerot pysyivät sosialismissakin.
Isoäidin ratkaisu on tiukka, kova mutta ymmärrettävä kun lukee hänen persoonastaan ja henkilöhistoriastaan.
Kyllä, isoäidin luonne oli aika ehdoton ja hän oli myös puhunut itsemurhasta aiemmin eri tilanteissa.
PoistaEuroopan juutalaisilla ei ole nykyäänkään helppoa, kun heidät yhdistetään siihen mitä tapahtuu Lähi-Idässä, vaikka heillä ei olisi mitään sympatioita Israelin valtiota kohtaan.
Kiehtovaa, mutta paikoin aika hämmentävää kerrontaa ja asiaa. Mietin kyllä melkein päivittäin sitä miten selviydyn jos menetän elämäni tärkeimmän ihmisen. En usko että yritän hänen mukaansa tunkea. Kyllä hätä keinot keksii, on aika hyvä sanonta. Jotenkin on pärjättävä.
VastaaPoistaPuhuminen vai vaikeneminen on kiinnostava valinta. Kummassakin on omat helpotuksensa tai vaaransa. 🤔 Tätini ei koskaan kertonut ekalle lapselleen kuka tämän isä oli ja siitä seurasi ahdistus ja suru serkulleni eli sille lapselle. Tätini vei salaisuuden hautaansa.
Tulipas taas pohtimista. 😊
Minusta tätisi teki väärin. Kyllä sellaiset asiat pitää selvittää, jotka koskevat toista ihmistä.
PoistaMinusta aika hyvä sanonta on: I cross that bridge when I come to it. Suomeksi sama idea: Se on sen ajan murhe.
Miten se Mauno Koivisto sanoikaan tulevaisuuden pelkäämisestä: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Pitkissä parisuhteissa tehtävät jaetaan, koska niin on järkevää. Silti on asioita, jotka molempien on hyvä osata, kuten laskujen maksu. Olisi myös hyvä tietää kaikki vakuutusasiat yms. , vaikka toinen ne hoitaisikin.
Meillä minä nautin kuljetuspalvelusta (en aja autoa, mies kuskailee minua), miehelläni on pyykkipalvelu (tykkään hoitaa vaatteita, hän saa vaatteensa pinossa silitettyinä), mieheni tekee isommat siivoukset, minä hoidan kukat yms. kodin viihtyisyyteen vaikuttavat asiat, isot ostokset hoidamme autolla ja minä ostan lisää lähes päivittäin (kaupat näkyvät ikkunasta), ruoanlaiton hoidan pääsääntöisesti minä, mutta välillä on ihanaa, kun mies kokkaa ja saan olla omissa hommissani ja odottaa kutsua "Syömään!".
Yksin elävät tekevät kaiken itse, eikä kukaan kutsu syömään.
Ja yksinäisyys on asia, joka pitää ratkaista, koska ei ole sellaista automaattista seuraa kuin parisuhteessa elävillä.
Vaikuttaa kiinnostavalta teokselta, jonka voisin kuvitella joskus lukevani. Itsemurhat ei sinänsä kummastuta (vaikken tietenkään toivo, että kukaan sellaiseen ryhtyy). Monet fyysisesti terveet ihmiset tekevät itsemurhan, esimerkiksi kaksi enoani – ensin heistä vanhempi, sitten nuorempi pari viikkoa sen jälkeen. Olen myöhemmin mummoltani saanut kuulla palasia sieltä sun täältä. Otaksun, että läheiset välit ja tietyt yhdistävät muistot saivat aikaan sen, että nuorempi veli ei halunnut elää vanhemman veljensä itsemurhan jälkeen.
VastaaPoistaItsemurhan valitsemiseen liittyy myös mallikäyttäytymistä, varsinkin nuorten keskuudessa. Kun on ankeaa ja joku löytää ratkaisun pahaan oloonsa, se alkaa tuntua toisista ahdistuneista mahdollisuudelta ja helpommalta kuin ennen.
PoistaOmana työaikanani Kuhmossa sattui itsemurharypäs, jossa pojat käyttivät isiensä metsästysaseita itsensä ampumiseen. Kouluyhteisössä tapahtui tragedioita, joissa meni myös kollegojen lapsia.
Sääli, sillä jos nuoret olisivat vähän odottaneet, niin elämä olisi kirkastunut. Asiat jotka nuorena tuntuvat umpikujilta, esim. pettymykset rakkausasioissa tai näköalan kapeus ja pelko tulevaisuuden suhteen, voivat korjautua, toisin kuin vanhuuden parantumaton sairaus.
Sen verran tarkennan, että enoni eivät olleet mitään nuorukaisia enää. Vanhemmalla veljellä oli vaimo ja neljä lasta. Entinen miesystäväni teki itsemurhan olleessaan katkaisuhoidossa. Ystäväpiirissäni on itse asiassa useita, jotka ovat tappaneet itsensä. Syitä on niin erilaisia, että vain henkilö itse tietää. Itsemurhan tehneet eivät näe kuolemaa eivätkä elämää samalla tavoin kuin me, jotka emme itseämme murhaa.
PoistaNiinhän se on. Elämisenhalu ei ole kaikilla sama, eikä myöskään kenelläkään aina sama, minkä esim. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät hyvin tietävät.
PoistaMinulla on tämä kirja ja se kosketti silloin vuosia sitten paljon. Mielessä taisi ensimmäisen kerran liikkua ajatus, mitä sitten, kun ja jos jään yksin. Muistan toivoneeni, että sain kuolla miestäni aiemmin. Nyt ajattelen sen olevat itsekästä. Kaivoin tämän kirjan esille lukeakseni uudelleen. Kuolema on askarruttanut aika paljon. Tunnen surua hyvän ystäväni puolesta nähdessäni hän kaipauksensa 10 vuotta sitten kuolleesta miehestään.
VastaaPoistaMeidän talossa on mies, jolta on kuollut kaksi vaimoa syöpään. Enemmän kuitenkin on niin päin, että mies kuolee ensin. Viiden naisen kävelyryhmässäni kolmelta on kuollut mies aivan viime vuosina, yksi on eronnut ja minä olen ainoa, jolla on mies kotona odottamassa kävelijää kotiin.
PoistaJuuri se tuntuu niin kolealta, ettei kukaan odottaisi kotona, eikä saisi kertoa mitä mieleen pulpahtaa.
Monet vanhat ihmiset kuolevat pian kumppaninsa perässä, varmaan suruun ja yksinäisyyden tunteeseen.
En oikein osaa ajatella, kumpi olisi parempi, kuolla ensin vai perässä. Minulla on vahva elämisenhalu, joten en ainakaan haluaisi jouduttaa omaa kuolemaani.