Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.
Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.
Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.
Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.
Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä.
Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.
Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.
- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous.
No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä.
Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä!
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa.
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä.
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.
💗
Kenen vinkkelistä sopii kirjoittaa? Kai just sen hahmon, joka vaatii tulla kirjoitetuksi. Äskettäin Heikki Kinnusta haastateltiin 80-vuotispäivän merkeissä. Niinpä minäkin nyt tiedän lukemani perusteella, että Heikki on solahtanut niin Mielensäpahoittajaan kuin kapteeni Körmyyn. Hän ei ole vain näytellyt, vaan OLLUT kulloinkin esittämänsä hahmo. Siinä koko homman suola!
VastaaPoistaJuuri näin. Käytin tuossa tekstissä termiä 'trendi' siitä omituisesta liikehdinnästä, jossa on rajoitettu taiteilijoiden ilmaisunvapautta kieltämällä heitä esittämästä muuta kuin omaa itseään ja oletettuja kaltaisiaan - 'hölmöys' olisi ollut oikea sana.
PoistaNautin Heikki Kinnusen haastattelusta Hesarissa (ja muissa medioissa). Hän löysi näyttelemisen idean 9-vuotiaana. "Rupesin Jöröksi. Ei siellä Heikki ollut. Siellä oli Jörö." Ja kun Leea Klemola pyysi häntä 49 vuotta myöhemmin näytelmäänsä Marja- Tertuksi, niin ensimmäinen ajatus oli, että kyllä vaan, on kiinnostavaa olla Marja-Terttu. Outoa, että tästä ei muistaakseni pöyristytty tietyissä uusmoralistipiireissä. Siksi varmaan, koska produktio oli Leea Klemolan, jonka vapautta kunnioitetaan.
No niin, ihan samoin ajatellaan. Kinnunen on upeasti lisännyt ymmärrystä näyttelemisestä rooliin solahtamisena.
PoistaAina joku pahoittaa mielensä jostakin kirjasta, näytelmästä, laulajasta, somehenkilöstä, poliitikoista ihmiset vasta loukkaantuvatkin jne. Varhaiskasvatuksessa ja esikoulussa opetellaan tunnetaitoja. Opetellaan tunnistamaan eri tunteita, jotta opittaisiin itse huomaamaan, että on esim. harmistunut tai loukkaantunut jostakin, mutta sen taustalla voikin olla jokin muu vaikuttava asia. Syytetään ja kiusataan herkästi muita, kun pitäisi miettiä miksi tekee niin. Esim. Tom Hanks on näytellyt todella hyvin, eikä hänen pitäisi sitä pyytää anteeksi, se on hänen työtään. Elokuva ilmestyi 1994 eli yli 30 vuotta sitten ja se voitti 6 Oscaria.
VastaaPoistaLissu nosti hienosti rinnalle Heikki Kinnusen ja hänen esittämänsä hahmot Mielensäpahoittaja ja Vääpeli Körmy. Hyvin näytelty tai oltu. Ja monihan näyttelee jopa eläimiä tai antaa ainakin puheäänen sarjakuvahahmoille, vaikka eivät ole oikeasti sellaisia ;)
Nyt tekisi mieleni lukea uudelleen Forrest Gump. Winston Groomin kirja ilmestyi jo 1986, 40 vuotta sitten. Kirjoista tehdään hyviä elokuvia ja näytelmiä, musikaaleja jne. Lukuiloa Lukuviikolle 💗
Olen huomannut nuorimman lapsenlapsen elämässä tuon tunnetaitokasvatuksen. Lapset menevät keskustelemaan "päiväkodin aikuisten" kanssa, jos heille tulee hallitsemattomia tunteita kuten kateutta ja vihaa.
PoistaAika moni amerikkalainen näyttelijä on saatu tekemään tunnustuksia siitä, että eivät enää näyttelisi tiettyjä rooleja. Tässä on ollut selvää liioittelua, eikä se Euroopassa ole näkynyt samalla tavalla, onneksi!
Kinnunen puhui myös siitä, miten näyttelijä irrottautuu roolistaan vikkelästi eikä enää loppukumarruksissa ole hahmonsa vaan Heikki Kinnunen.
Ajattelin juuri tätä tässä meidän Anjalankosken teatterin Isä-näytelmässä. Äsken hoitajan sylissä lapsen äänellä äitiä luokseen pyytänyt André astuu yleisön eteen ja on Timo Kurittu. Yleisössä nyyhkytetään ja moni on poissa tolaltaan vielä kotonakin (minä), mutta näyttelijä osaa olla monta, jopa saman päivän aikana eri näytelmissä esiintyessään.
Joskus hyvä näytelmäkäsikirjoitus syntyy jostain heppoisesta novellista tai lehtijutusta, joskus mestariteoksesta, mikä on varmaan vaikeampaa, koska silloin syntyy vertailua.
'Isä' on kirjoitettu näytelmäksi, ja kuuluu trilogiaan, jonka muut osat ovat Äiti ja Poika. Meidän kirjastossa näkyy olevan vain The Son-elokuva.
Näytelmäkirjallisuutta on kirjastoissa yleensäkin vähän. Luin lapsena Minna Canthin näytelmiä ja pidin niistä kovasti.
Lähtökohtaisesti kannatan, että näyttelijä saa vapaasti valita roolejaan, mutta en ihmettele sinänsä yhtään, että tällä hetkellä uudesta Potterin mustasta Kalkaroksesta on suututtu. Jos alkuperäisteos (yleensä kirja) on selkeästi kuvannut ihmisen etnisyyttä myöten, sen muuttaminen elokuvaan tai näytelmään ei yleensä ole hyvä idea. Noin muutoin en näe järkevänä, että vaikkapa heteronäyttelijä ei saisi näytellä homoseksuaalia jne.
VastaaPoistaMinä olen katsonut ensimmäisen Potter-leffan ja siinähän oli tämä Severus Kalkaros. Minusta Kalkaros olisi kyllä voinut olla mitä tahansa etnistä taustaa, tarumaailman hahmo kun on.
PoistaJotkut taas ovat suutahtaneet uuden Wuthering Heightsin Heathcliff-hahmosta, koska olivat nähneet hänet mielessään tummana afrikkalaisena. Minusta Jacob Elordin romanityylinen habitus sopii tähän hyvin. Margot Robbie sen sijaan on minun makuuni Catherineksi liian nykyaikainen, atleettinen nuori nainen.
En voinut myöskään mitenkään ymmärtää, että Poikani Kevinin äiti olisi kolea Tilda Swinton.
Romaaneista saadut mielikuvat ovat vahvoja, mutta pitää muistaa, että elokuva tai näytelmä on oma taideteoksensa eikä minkään muun tulkinta.
Näytelmissä taas on pitäydyttävä alkuperäisessä näytelmätekstissä, jopa niin paljon, että nimiä ei saa muuttaa, vaikka yleensä niin olisi parempi, mutta tietenkin voi tehdä uuden käsikirjoituksen samasta aiheesta eri miljöössä.
Näin tänään Syyriasta ja sieltä lähtevistä pakolaisista kertovan elokuvan I Was a Stranger... raskas ja puhutteleva, niin raskas, että koko kehoni on yhä jännittynyt. Ei tarvinnut miettiä roolivalintoja.
Täällä arvuutellaan seuraavaa näyttelijää James Bondiksi (arvuuttelu on kestänyt jo aika kauan – seuraan sitä silloin kun jaksan eli en kovin usein). On pohdittu mm. voiko Bond olla musta. Mielestäni ihonvärillä ei ole väliä, kunhan aksentti on oikea: Bondin pitää olla britti. Sen sijaan niin avaramielinen en ole, että James Bond voisi olla nainen. Roolihahmo on selkeästi kirjoitettu mieheksi, joten sen vaihtaminen naiseksi olisi vähintäänkin omituista eikä sellaista onneksi ole näköpiirissä. Mutta nähtävästi kaikkea pitää pohtia.
VastaaPoistaNäyttelemisestä… Kyse on tosiaan näyttelemisestä. Siksi pidän omituisena, ettei voisi näytellä jotain mitä ei itse ole: harva näyttelijä muutenkaan on sellainen, mitä näyttelee.
Minäkin olen osunut mediassa tuohon Bondin esittäjän arvuutteluun. Olen samaa mieltä kanssasi. Englanti on monikulttuurinen, joten James Bond voi olla mitä väriä tahansa brittimies.
PoistaMeillä Suomessa on eri tilanne, monikulttuurisuus on vielä niin vähäistä, että kulttuurisesti eri tavalla käyttäytyvän perään kutsutaan vartija. Olen nauranut pikku-uutiselle usalaisesta Jason Segalista, joka teki elokuvaa Tampereen seudulla ja alkoi kokeilla, saako alakuloisina kulkevat ihmiset reagoimaan, kun tervehtii ja hymyilee. No, vartija oli tullut perään autolle ja pyytänyt auton avaimia selittäen, että Segal on selvästi pilvessä, kun tervehtii kaikkia ja tuijottaa pitkään muroja.
Ei siis ihme, että heti kiitellään, jos jossain produktiossa tummaihoinen tai muutoin etnisesti erilainen on samoissa rooleissa kuin muutkin eikä aina esittämässä syrjittyä.