Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä.