 |
| Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos |
Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle.
Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika.
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.
 |
| Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman lisäksi on käsitelty teemoja Tosi, Minä, Lukija ja Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017) |
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)
Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela.
Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle?
Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa.
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.
Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?
Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria.
Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin.
Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!
 |
| Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman järjestäjille! Onnea tuleville vuosille! |
Kiva, kun postasit tästä kirjasta. En ole tätä lukenut, mutta kiinnostaa kyllä, koska tapahtuma on minulle niin tuttu. Asuessamme Joensuussa kirjatapahtuma oli ihan must. Senkin jälkeen olen kerran ollut mukana. Vuosien mittaan järjestäjät ovat vaihtuneet, mutta tapahtuman taso on säilynyt korkeana vuodesta toiseeen.
VastaaPoistaAnneli, olemme varmaan olleet yhtä aikaa yleisössä. Olen ollut mukana aika monta kertaa.
PoistaMuistelin, että olisin osallistunut tähän jo ennen vuotta 2000, Kuhmosta käsin - mahdottomuus, kun ei koko tapahtumaa edes ollut silloin - mutta asia selkisi, kun luin tämän kirjan kirjoittajien esipuhetta. Joensuun yliopistossa (nykyään Itä-Suomen yliopisto) oli 80-luvulla "Miten kirjani ovat syntyneet" -luentosarja, jatkoa Helsingin yliopiston vastaavalle 70-luvun sarjalle. Olen käynyt ehkä siellä, mutta en muista ketä kuuntelin, kun en ole säilyttänyt muistiinpanojani.
Tästä 2000 alkaneesta tapahtumasta minulla on kauniit käsiohjelmatkin tallella.
Ensimmäisinä vuosina työryhmä oli pieni (lähinnä vain Tuula-Liina Varis, Seppo Knuuttila ja Yrjö Sepänmaa) mutta nykyään mukana on lisää asiantuntijoita ja yhteistyökumppaneita. Ainoa palkattu henkilö on ollut vuodesta 2017 asti tapahtumakoordinaattori, ensin Lisbe Svahn ja viimeiset neljä vuotta Jari Ruotsalainen, jotka mainitaan myös kirjan tekijöinä Elina Armisen ja Saara Koikkalaisen ohella.
Luen nyt tätä kirjaa ihan järjestyksessä. Muutaman esseen luin jo junassa paluumatkalla Joensuusta, mutta tässä välissä kaikenlaista muuta, mm. kiehtovan esikoisteoksen Linda-Maria Ranisen Lana Del Reyn mekko. Jospa ehdin kirjoittaa siitä vielä jotakin, tai sitten en.
Mitäs se "aika" on jonka mukana vanhan pitäisi pysyä, kysyn vaan.
VastaaPoistaPari päivää sitten iltapäivälehdessä kerrottiin kuinka melkein miljoona suomalaista oli taas katsonut viihdeohjelmia, joista itse en katso koskaan yhtäkään. Onko aika siis jättänyt minut vai olenko minä jättänyt ajan. Enpä tiedä, kysyn vaan.
Kysy vaan, Kyösti, ja minäpä vastaan. Minkä pystyn, omien aatosteni mukaan, no kenenkäs muun.
PoistaEn tiedä, onko miljoona paljon, kun jäähän meitä/heitä vielä 4 638 675, jotka eivät katso noita ohjelmia (tilastokeskusken mukaan tammikuun lopussa).
Olisko ennen väkilukuun suhteutettuna katsottu kaikki yhdessä samoja ohjelmia enemmän, silloin kun oli vain kaksi kanavaa taukoineen eikä mitään suoratoistoja? Silloin varmaan katsottiin huonojakin ohjelmia, kun ei muuta ollut, sellaisia joita nyt katsoisi viisi minuttia ja etsisi jotain parempaa suoratoistoista.
Minusta ajan mukana pysyminen on sitä, että seuraa myös nuorempia asiantuntijoita, poliitikkoja, taiteilijoita, tiedeihmisiä, noteeraa muutokset ja pohtii niitä, vertailee, ei suorilta käsin pidä kaikkea entistä parempana Mielensäpahoittajan tyyliin. (Eikös me näin tehdäkin!) Tiedäthän tämän Tuomas Kyrön luoman hahmon, jolle ainoa oikea uutistoimittaja on Heikki Kahila, urheilutoimittaja Paavo Noponen ja laulaja Katri-Helena.
Mitähän nuo suositut ohjelmat olivat?
Olisko Tanssii Tähtien Kanssa? Olen katsonut sitäkin, mutta ei ole oikein enää kummoinen.
Ainoat tv-kanavien viihdeohjelmat, joista pidän ovat Katja Ståhlin juontama Elämäni biisi ja brittiläinen ompelukisa.
Ståhlin ohjelman henkilöt ovat kaikki yleensä sellaisia, jotka tiedän ja joista olen lukenut, esim eilisillan muotisuunnittelija Jukka Rintala, kenkäsuunnittelija Minna Parikka, laulaja Anna Puu, nyrkkeilijä Eva Wahlström ja Duudson-ryhmän Jukka Hildén.
Minua askarruttaa tuo "olenko minä jättänyt ajan".
Joissain ajan ilmiöissä, monissakin, on hyvä jättää ne omaan arvoonsa. Ne kyllä seuloutuvat pois ajan mittaan, luulen.
Minua askarruttaa myös termi "ajan syömä". Sitä käytetään paljon esineistä, mutta kun minä katson peiliin, niin näen siellä ajan syömän, mutta ei lannistaman.
Tuo "yhtenäiskulttuurin" aika (sanotaan nyt 1990-luvulle asti) on siinä katsannossa mielenkiintoinen, että kun tai jos melkeinpä mitä tahansa tv-ohjelmaa katsoi "puoli Suomea" yhtä aikaa, niin silloinhan meillä useimmilla oli meneillään "sama" aika.
PoistaNykyäänkin tietysti samoja ohjelmia, elokuvia ja sarjoja, katsotaan lukuisasti, mutta ei oikeastaan koskaan niin että oltaisiin "samassa ajassa". Itsekin katson 99 % elokuvistani ja sarjoista oamssa ajassani - vain futismatsit katson suoraan silloin kun ne tapahtuvat.
Mutta jos meillä jokaisella on oma aikamme, niin missä se yhteinen, fyysinen aika on ja menee?
TV:stä katsotaan suurin joukoin yhdessä ja yhtä aikaa, reaaliaikaisesti (joillain aikavyöhykkeillä epämukavasti) , ehkä vain olympialaisia ja MM-kilpailuja, samoin Euroviisuja ja joitain muita samantyyppisiä kisoja. Puoli yhdeksän tv-uutiset yhdistää vanhempia suomalaisia.
PoistaPaikan päällä ollaan pienemmässä määrin yhdessä esim. erilaisissa tapahtumissa yleisönä, jopa siinä määrin yhteisyyttä tuntien, että teatterin väliajalla yllytään juttelemaan vessajonossa tuntemattomien kanssa.
Ennen naiset olivat yhdessä synnytyksen jälkeen monen hengen huoneissa toisilleen vertaistukea antaen, mutta nykyään ollaan perheittäin.
Mutta niin... eihän se samassa paikassa oleminen takaa sitä, että eletään yhteistä aikaa. Voi olla paikalla, mutta mieli on jossain muualla omassa ajassaan.
"tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?"
VastaaPoistavastustan ajan hermolla olemisen eetosta, olen mieluummin ajastani jäljessä oleva eskapisti. eskapismini ei ole välttämättä lämminhenkistä fiilistelyä, välillä se on pelkoa, inhoa ja vihaa muuttujia kohtaan.
viime aikoina olen tuohtunut ylen kulttuuri-ihmisten keskinkertaisesta ja laiskasta keskustelusta ja siitä, että ylen ja hesarin jutuissa on niin paljon kielen logiikkaa murentavia virheitä.
iloitsen joka kerta kun radiosta kuuluu sivistynyt, rauhallinen ääni tai kun löydän divarista vanhan kirjan, jossa on kaunis paperi, kauniit kirjaimet, sivuissa reilut marginaalit ja kestävästi sidottu selkä. tai kun viraston puhelimeen vastaa oikea ihminen. tai kun puiston penkillä istuva ihminen ei juokaan instagrammattavaa pahvikahvia vaan hän ottaa kassista termoskahvit ja vanhanaikaisesta ranskanleivästä leikattuja viipaleita joiden päällä on lauantaimakkaraa.
Ai miten ihana kommentti, Meri!
PoistaViimeistelemättömyys ja huolimattomuus on selvästi lisääntyneet sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä. Ihmiset elävät hätäistä elämää.
Kirjallisuustapahtumissa käydessä olen arvostanut yleisöä kunnioittavia, hyvin jäsenneltyjä alustuksia ja koittanut kestää niitä, joissa on valmistelemattomuuden tuntu naamioituna boheemiin rentouteen.
En tunne olevani ajan hermolla, vaikka elän tässä ja nyt. Ajan hermolla elämisen suon heille, jotka sitä haluavat viettää. Minulle riittää vähempikin. Hauska tuo Fitzin asukkaiden elämäntapa, jos he itse sitä haluavat viettää.
VastaaPoistaps. vuorotteluvapaa on lopetettu 2024 nykyisen hallituksen säästötoimena, ettei vain työikäiset ihmiset lepäilisi liikaa. Samoin he lopettivat aikuisopintorahat ettei työikäiset opiskele liikaa, kun pitäisi tehdä töitä ja maksaa veroja. Nythän sitten on älyttömämästi ihmisiä työttömänä, kun nykyinen hallitus on karsinut myös ne työpaikat pois ja yllättäen myös työttömyystuet ja toimeentulotuet ovat leikattuja.
Kaikki mainitsemasi ovat hyvin ikäviä huononnuksia ihmisten elämään ja toimeentuloon.
Poista"Ajan hermolla" oli minulta huono valinta kysymykseeni. Se on liian raflaava ja aiheuttaa heti torjunnan, "omassa ajassasi" olisi ollut parempi. En itsekään koe olevani ajan hermolla, miten vosinkaan täällä eläkeläisenä hissutellessani.
Kuuntelin ensin alustusta Fidžin ajasta pelkästään positiivisin ajatuksin, mutta kun tultiin siihen lepäilyn joukkopaineeseen, niin vahvaan että jopa fyysisesti estetään ketään erottautumasta ja tekemästä enempää kuin muut, niin silloin koin, että tämä elämä olisi minulle painajainen, olkoonkin että ei olisi aika-ahdistusta. Verenpaineeni nousisi siitä turhasta joukkolepäilystä.
Se on varmaan sama juttu, kun päiväkodeissa pakotetaan jopa 6-vuotiaat lepohetkelle makaamaan hiljaa, kun pitäisi päästää lapset ulos juoksemaan kaikki patoutunut energia pois kehosta.
PoistaAivan.
PoistaPienimmän lapsenlapsen päiväkodissa sai lueskella ellei väsyttänyt. Todella hyvä ratkaisu.
Mieheni on muistellut, miten hän luki alle kouluikäisenä lehteä ymmärtämättä lukemaansa ja kysyi vanhemmiltaan mitä se väkisinmakaaminen on. Äiti oli vastannut, että kun pitää vaan maata eikä nukuta yhtään, mutta oli ollut jotenkin empivän näköisenä, mikä jäi pikkupoikaa vaivaamaan.