keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

 



Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoittanut kolme romaania. Kaksi ensimmäistä, Hete (2021) ja Tirri (2022) muodostavat kokonaisuuden, mutta toimivat myös itsenäisinä rikosromaanena. Seura-lehden toimittaja Petri Korhonen on kuvannut esikoisteosta jännityskirjaksi, joka olisi voinut syntyä Timo K. Mukan ja  Quentin Tarantinon yhteistyönä. 

Kaksi kärpästä (2024) on herkkä kuvaus rajaseudun nuorista, jotka ovat saaneet aika vähän eväitä elämäänsä ja yrittävät elää niin hyvin kuin niillä antimilla pystyvät. 
Jokivarren kylässä on kaksi taloa lähekkäin. Isä vie 17-vuotiaan pojan kesäksi harventamaan taimikkoa kotitilalle Ala-Hamaraan, jota perhe on käyttänyt harvakseen kesäasuntona. Naapuritalo Pihlaja on ollut täysin hylättynä pitkään, mutta sinne on palannut hieman aiemmin yksi entisistä asukkaista, kymmenen vuotta poikaa vanhempi Neela, johon poika oli eräänä lapsuuden kesänä ihastunut. Samana kesänä oli tapahtunut jotain traagista, minkä vuoksi taloon ei koskaan palattu. 

Neelalla on ollut pari vuotta elämässään turistireissunsa jälkeen Lappiin jäänyt poikakakaveri Jan, jota ei näy enää talossa. Neela kertoo hänen lähteneen Norjaan töihin.
 
Ensimmäinen puolikas kirjasta on pojan tarina. Hänen nimensä ei tule esiin missään kohtaa, ja toinen osa on Neelan kertomus. Neelalle poika on hellästi rääpäle, edelleen. Poika ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Neelaa. 


Pidin tulijan leikkipyssyn tähtäimessä koko matkan omasta pihastaan meille. Hän nosti paimenpojan lankaa ja tuli laitumen yli, katsoi alas jokaisen askeleen, vaikka lehmänläjiä ei enää tänä kesänä ollut.
    Nuori nainen kulki pehmeästi. Se tuntui minussa uudella tavalla. Naapurin tyttö oli ollut kaveri ja samanvertainen, nyt yhtäkkiä nainen, ylivoimainen.
    Sitten hän oli vieressä ja kaikki pysähtyi. 
   "Mitä jätkänrääpäle tähtäilee?" nainen sanoi ystävällisesti.


Kahden päähenkilön ohella kirjassa esiintyy isä, joka kertoo tarinoita, mutta jättää kaikkein tärkeimmän tarinan kertomatta ja joukko kohdattuja ihmisiä, joilla on rupeutumattomia haavoja.
Väkivalta on usein lähellä. Neelakin on oppinut turvautumaan väkivaltaan, kun ei muuten osaa ilmaista tunteitaan. 

Nuoripari Neela ja Jan elävät kädestä suuhun. Neelan on vaikea pysyä pitkään missään työssä ja Janin työt ovat kausitöitä turistibisneksessä ja rakennuksilla. Syksyllä he kalastavat ja marjastavat sekä itselleen talven varalle että myyntiin.


Pariskunnalla on tapana käydä kerran kuussa ulkona syömässä ja suunnitella  millä ja miten elävät seuraavan kuukauden. Siellä he taas istuvat pizzalla. Jan on tullut suoraan rakennuksilta työhaalareissa ja turvakengissä pölyisenä.
Samassa paikassa on syömässä etelän turisteja, pariskunnittain untuvatakit samaa väriä. Turistit metelöivät ja kertovat ironisesti Koskenkorvan ostamisestaan. Neelasta he näyttävät rikkailta, huolettomilta ja älykkäiltä, ihmisiltä joilla on varaa suhtautua ironisesti siihen mikä paikallisille on kärsimystä.

    Ne kuuluivat luovaan luokkaan.  

    Yksi sellainen untuvatakki maksoi enemmän kuin minä olin laittanut vaatteisiin moneen vuoteen, tai ehkä koskaan. Kuvittelin miltä untuvatakki tuntuu päällä. Antaisiko se minullekin viisi senttiä lisää pituutta? Tuntee, että sen sisällä on turvassa ja voi tehdä mitä vain?
   Puhua kovaan ääneen vieraalla maalla, josta ei tiedä mitään? 

   Kaikki oli päätetty ja ratkaistu jo kauan ennen kuin synnyin. Minä näin sen kuluneesta  mustasta hupparistani, linttaan poljetuista kengistä, kositun katseesta. Kosijan katseesta. Sitä ne eivät tienneet, etten edes halunnut niiden maailmaan. Niiden halujen ja rahojen takia tästä tunturista on tehty lähtöä tekevän avaruusaluksen näköinen himmeli: jotta ne pystyvät tulemaan kaukaa ja jättämään tänne osan rahoistaan.


Kun komea, kovaääninen etelän mies samppanjanvärisessä untuvatakissaan laskeutuu polvilleen kosimaan täydellisen kaunista hohtavakasvoista naistaan koko baarin läsnäollessa, Neelan mitta on täysi. Pian baari on täynnä kevyttä untuvaa. 

En saa tätä baarikohtausta pois mielestäni. Siihen kiteytyy paljon kirjan tragediasta.
Entä jos sanavalmis Neela olisi syntynyt vakaampaan perheeseen ja saanut paremman itsetunnon?
Entä jos Ala-Hamaran isä olisi paljastanut salaisuutensa muiden tarinoitten joukossa vaikenemisen sijaan, pelkuri. 


Kirja on taitavasti rakennettu. I osa Poika jättää lukijalle paljon kysymyksiä, joihin II osa Neela antaa vastauksen, polveillen ja välillä sivupoluille harhautuen, mutta vääjäämättömästi kohti totuutta edeten.   
    
Kesän alku oli kaiken loppu.
     Numero oli valmiina ja sormi vihreän luurinkuvan päällä kun näin pihalla liikettä. Poika oli tullut Ala-Hamarasta laitumen poikki ja käveli Silokiven päälle niin kuin kymmenen vuotta ei olisi mitään. 


Tekee mieli lukea nyt myös nuo Pirttimaan aiemmat kirjat. Ne kertovat rujosta  elämästä kuten tämä uusinkin, joka siitä huolimatta on haikean kaunis rakkausromaani - mielestäni. 

Kirjan tyyli on vähillä sanoilla vahvoja tunnelmia rakentavaa ja psykologisesti uskottavaa. Nautin dialogista, joka toistaa puhutun kielen niin hyvin kuin sitä on mahdollista toistaa.

"Ei ne taho tarttua", sanoin Jumiskolle.
"Mikkä?"
"Uuet nimet?"
"Nii."
Koetin vielä tiristää pannusta, mutta tuli vain pöönävelliä. 
"Tiiäkkö sinä", Jumisko kysyi, "Vittupää-Rämiälle sen nimen anto oma äiti?"
"Kaikkihan sen tietää."
Mietittiin sitä.
"On se vähä kovaa", minä sanoin.


Tuomo Pirttimaa on minulle tuttu Kuhmosta. Hän oli lyhyen aikaa töissä paikallislehti Kuhmolaisessa ja oli myös tärkeässä inspiroijan roolissa, kun perustimme Romuvaara-liikkeen. Tämä kansanliike
 vastusti ydinjätteen kuljettamista Etelä-Suomesta Kuhmon Romuvaaraan. Mieletön ajatus kuljettaa rekoilla viisisataa kilometriä vaarallista ainetta paikasta toiseen. Ja miksi Kuhmoon, kun kallioperän vakuuteltiiin olevan vakaata kaikkialla Suomessa? Asiahan ratkesi niin, että Onkalo rakennettiin sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, Eurajoelle. Kun myös voimaloista tulee joskus jätettä, niin näinhän se on järkevintä. 

Kiitän kirjan kanssa kuvaamallani ruusulla Tuomo Pirttimaata hyvästä kirjasta ja ajasta Kuhmossa.  

- - - - - - -

PS, seuraavana aamuna
Enpä huomannutkaan, että kirjoitin näin pian edellisen juttuni jälkeen. Saa käydä edelleen kommentoimassa sielläkin.
Näitä kahta kirjoitustani yhdistää yksi tärkeä sana: myötätunto.
Tuomo Pirttimaa kirjoittaa myötätuntoisesti ja lämpimällä huumorilla rosoisista, eri tavoin haavoittuneista ihmisistä, ja opettajan työhän ei onnistu ilman myötätuntoa, myötätuntoa oppilaita kohtaan, koska he ovat vasta kasvamassa eivätkä aina hallitse itseään ja myös myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan, koska kukaan ei tee kasvattajan työtä täydellisesti ja erehtymättä. 
  


10 kommenttia:

  1. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Pitääpä katsoa jos BookBeatista löytyisi tämä. Kyllä löytyi, samoin mainitsemasi Hete ja Tirri. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa kiinnostavalta. Olen aina miettinyt, onko pohjoisen ihmisten mielenmaisema oikeasti niin kova kuin kirjoissa ja sarjoissa annetaan ymmärtää. Jotenkin mielikuvani pohjoisesta on sellaista "maa on syntinen laulu" -meininkiä, mutta onko mielikuva välttämättä oikeutettu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ei oikea Lappi todellisuudessa semmoinen myyttinen paikka ole, mitä juuri Timo K. Mukka, Rosa Liksom, Katja Kettu, Annikki Kariniemi, Jari Tervo ym. sekä maalaustaiteen puolella ainakin Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa ovat kuvanneet, mutta tietenkin niissä on lähtökohtana paljon todellista elämää. Karu ja vaativa luonto sekä harvassa asuminen vaikuttavat ihmisten mieleen. Tässä tulee mieleen monet Pohjanmaan lakeuksilla asuvien "minä ja minä itte" -kuvaukset.

      Poista
  3. Timo K. Mukka ja Quentin Tarantino yhteistyössä. Siinäpä ajattelemisen arvoinen ajatus 🍎 🎥 📗✏️😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin. Minulla tulee näiden miesten yhteistyöstä mieleen jotain samanlaista kuin hiljattain vuoden draamasarjanakin palkittu Poromafia. Siinä oli hauska, ronski ja liioittelevan kova meininki.
      Mukkaa ei enää ole, mutta Jari Tervo ja Quentin Tarantino voisivat vielä tänä päivänäkin antaa mielikuvituksensa lentää ja tehdä yhteisen ronskin komediallisen draaman noista Hete ja Tirri -romaaneista. Olen molempia selaillut.
      Kaksi kärpästä taas taipuisi näitä herkemmäksi nuorisodraamaksi.

      Poista
  4. Neelan tuntemuksia lukiessa mietin sitä, onko köyhyys tosiaan yhä 2020-luvulla niin merkittävä osa pohjoisen identiteettiä. Siis että Etelä-Suomesta tulevia turisteja katsellaan kuin olisivat eri planeetalta, eikä kulttuurisista syistä vaan tuon elintasoeron vuoksi.

    Muistelin sattumoisin vähän ennen tämän lukemista erästä työmatkaa Kuhmoon, johon valtion virasto oli siihen aikaan hajasijoittanut yksikön, joka aiemmin oli ollut Helsingissä. Ennen hajasijoittamista sitä oli kauheasti vastustettu, ihmisiä oli irtisanoutunutkin, kun Kuhmo uhkasi. Mutta käydessäni siellä, sinne hajasijoittuneet entiset helsinkiläiset vaikuttivat elävän ihan hyvin. Heillä oli varaa paljon enempään kuin Helsingissä - yksiön hinnalla sai ison omakotitalon. Ja elämä saattoi olla hyvääkin. Suurin ongelma kai kohtasi niitä, joiden olisi pitänyt löytää työpaikka myös puolisolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä ei, en usko. Tässä Neela oli osaton ja turvaton ihminen. Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa ja oli jotenkin hurja ja pidättelemätön. En näe häntä niinkään lappilaisena vaan poikkeusihmisenä, joka olisi tarvinnut enemmän turvaa kuin Jan pystyi tarjoamaan.

      En pysty nyt muistamaan, mikä virasto olisi siirtänyt yksikkönsä Kuhmoon. Muistan, että Kuopioon sijoitettiin jotain, mutta tämä on ollut sitten meidän lähdön jälkeen. Lähdimme Kuhmosta vuonna 2000.

      Asuminen on ilman muuta tasokkaampaa Kuhmossa kuin etelässä. Meilläkin oli hulppea omakotitalo isoine pihoineen ja sen hinnalla saimme kerrostalohuoneiston (tilava kyllä tämäkin) vanhasta kerrostalosta Myllykoskelta Kouvolan "lähiöstä", silloin vielä Anjalankosken kaupunki, ja nykyinen Kouvolan alue on sekin halpaa asumisen suhteen jos vertaa esim Helsinkiin tai Turkuun. Etelän vieraat ihmettelivät aina meidän Kuhmon asunnon hintaa ja kokoa.
      On surullista, että varsinkin Kuhmon perukan taloilla ihanine pihoineen, huvimajoineen ja piha-aittoineen ei ole enää mitään arvoa. Niitä on ajateltu perintönä lapsille, mutta ovatkin ehkä riesa.

      Kuhmossa elämä on todella tasokasta niille, jotka harrastavat luontoa ja viihtyvät hiljaisemmassa elämässä. Kaikille se ei sovi.
      Kostamuksen rakentamisen aikaan Kuhmoon muutti joitain perheitä, joissa perheen isällä oli työ Kostamuksessa ja kyllähän se oli varmaan vaimolle vaikeaa aikaa.

      Poista
    2. Se oli silloinen Ulkomaalaisvirasto, nykyinen Migri, mutta vasta joskus 2000-luvulla eli lähtönne jälkeen. En tiedä, onko se yksikkö siellä vielä, koska olen jo melkein 20 vuotta tehnyt töitä toiselle organisaatiolle.

      Suomessa on tosiaan paljon pieniä paikkakuntia, joissa olisi hienoja puutaloja ja idyllistä, rauhallista ympäristöä, mutta ongelmana on, ettei ole työpaikkoja. Ja eläkeläisten, kuten vanhempieni, ongelmana oli, ettei terveyspalveluita enää saa. Siksi muuttivat pois unelmanaan olleesta talosta pohjalaiselta pikkupaikalta paikkakunnalle, josta terveyskeskus ja sairaala löytyivät.

      Koronaviruksen aikana ihmiset näyttävät kuitenkin oppineen, että töitä voi tehdä etänäkin. Luulisi, että tämä ilmiö voisi palauttaa elämän Kuhmon kaltaisille paikkakunnille, kun ihmiset huomaavat, että he voivatkin asua siellä, missä saa samalla rahalla paljon enemmän, vaikka työnantajiensa päämajat olisivatkin kasvukeskuksissa.

      Tunnen jo nyt esim. ATK-alan ihmisiä, jotka käyvät työpaikoillaan vain muutaman kerran vuodessa, koska kokoukset hoituvat videopalavereina, ja asuvat suuren osan vuottaan maaseudulla, Välimerellä, Thaimaassa ja kuka missäkin. Työt sujuvat, eikä kukaan enää kaipaa, että he istuisivat 8:sta 5:een jossain tietyssä kopissa töitään tekemässä.

      Poista
    3. Ai niin tosiaan, muistankin tuon nyt. Puhelinpalvelu ja oliko jotain muutakin toimintaa, mitä siirrettiin Kuhmon pisteeseen.

      Tietokoneilla tehtävää työtä voi tosiaan tehdä missä vain. Yhdellä omista pojista on käännösfirma ja hän on välillä vaihtelun vuoksi "toimisto" mukanaan Fuengirolassa ja Gdanskissa.
      Monet nuoret pitävät tärkeänä sitä että oma kaveripiiri on ympärillä, mutta voisihan sitä lähteä porukalla esim. jonnekin Kainuuseen ja tuoda uutta elämää paikkakunnalle.
      Minun aikanani me opettajat parveilimme. Kymmenkunnasta kieltenopettajasta taisi yksi olla paikkakuntalainen. Meitä vanhemmissa opettajissa oli ollut oikein pioneerihenkeä. Eräskin turkulaispariskunta oli tullut luokanopettajiksi kouluun, johon ei ollut silloin edes tietä, olivat kantaneet pitkospuita pitkin tavaransa ja ryhtyneet järjestämään kylään kuoroa, näytelmäkerhoa ja muuta toimintaa.

      Poista