tiistai 14. marraskuuta 2023

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

 



Tutustuin Michel del Castilloon koululaisena, kun keskikoulun kirjallisuuden opetuksessa hänen pienoisromaaninsa Kitara oli määrätty yhdeksi kirjallisuuden tunneilla käsiteltävistä kirjoista. Ostin sen paikallisesta kirjakaupasta muiden oppikirjojen ohessa. Silloinhan kirjat ja kaikki koulutarvikkeet hankittiin itse ja monella perheellä oli tili kirjakauppaan. Romaanin Tanguy, aikamme lapsi
(suom.1959, alkuteos Tanguy,1957) alkulehdelle olen kirjoittanut nimeni ja vuosiluvun -68, joka kertoo, että olin kirjan ostaessani lukion toisella tai kolmannella luokalla. En muista, että kirjaa olisi käsitelty koulussa. Olen kai halunnut ostaa sen, koska olin ollut niin ihastunut Kitaraan muutama vuosi aiemmin. 

Michel del Castillo syntyi Madridissa vuonna 1933 ja eli varhaislapsuuttaan sisällissodan järkyttämässä Espanjassa. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti varakasta granadalaista sukua. Äidin toiminta vastarintaliikkeessä pakotti hänet pakenemaan viisivuotiaan poikansa kanssa Francon joukkoja Ranskaan, jossa he molemmat kokivat erittäin vaikeita elämänvaiheita. Olojen rauhoituttua poika, nyt jo nuori mies palasi Espanjaan, mutta pettyi ja valitsi kotimaakseen Ranskan.
Michel del Castillo on kirjoittanut kaikki kolmekymmentä teostaan ranskaksi, viimeisimmän vuonna 2010. Viisi teosta on suomennettu. 

Heti ensimmäisellä sivulla lukiolainen M on merkkaillut sivuun huomautuksia huonosta suomentamisesta, "hänettelystä", joka kattaa koko kirjan. 
Iltaisin hän kuunteli äitinsä ääntä radiosta. Tämä sanoi, että "onni, joka riistää toiselta hänen onnensa, on väärää onnea",  ja Tanguy uskoi sen, sillä äiti ei milloinkaan valehdellut. Hän itki usein häntä kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä äiti puhui, mutta hän tiesi, että tämä oli oikeassa, olihan hän hänen äitinsä.
Ranskan kielessä on eri hän-sanat miehille ja naisille, Suomessa yhden hän-sanan kielenä käytämme muita keinoja tekijän ilmaisemiseksi. Esim. näin:Tanguy itki usein äitiään kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta tiesi äidin olevan oikeassa, koska tämä oli hänen äitinsä/koska äidithän ovat aina oikeassa. 
Ylimääräisiä hänen-sanoja genetiivien suomennoksissa on vaikka kuinka paljon: Ajoittain hän tunsi ahdistuksen puristavan hänen kurkkuaan ja tarttuvan hänen rintaansa. Ei voi olla totta, näin alkeellinen virhe! Näitä ylimääräisiä omistuspronimineja piti aina ruksia pois oppilaiden käännöksistä englannista suomeen. Kielikorva hoi! (Alleviivaukset sitaateissa ovat minun.)

No, paikoittain räikeän huonosta suomennoksesta huolimatta kirjan ansiot ovat niin suuret, että ne pystyy ohittamaan, kun pitemmälle lukee. Edes hieman melodramaattiset rakkaudentunnustukset eivät tunnu huonoilta aikaansa sijoitettuina. Yksinäinen lapsi on altis hakemaan turvaa ja kokemaan isoja tunteita kaikkiin, varsinkin isompiin poikiin, jotka osoittavat hänelle huolenpitoa.

Se kaikki kauheus mitä pieni poika Tanguy kokee äidistään eksyneenä ranskalaisella keskitysleirillä ja teini-ikäinen barcelonalaisessa kasvatuskeskuksessa, johon joutuu, koska suvun koti ja muu omaisuus on takavarikoitu, ei onnistu nujertamaan häntä. Pettymys ja raivo purkautuvat vasta, kun hän lopulta löytää Madridista isänsä ja huomaa, miten mitätön ja moraaliton ihminen tämä on, edelleen kiinni luokkajaoissa ja mittaamassa ihmisiä heidän vaatetuksensa ja perityn omaisuutensa mukaan, vaikka itse on päässyt uudelleen pinnalle vaikutusvaltaisen rakastajattaren avulla. 
Äidin tapaaminen on surullinen. Tanguysta on kasvanut kaiken kokemansa kypsyttämänä vahva ja suvaitsevainen ihminen, äiti on pysynyt entisellään.
 
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti.  Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa. 
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot. 

Tanguyn elämän vaiheissa del Castillo on käynyt läpi omia kärsimyksiään, Kitarassa myös, mutta peitetymmin. Kokemukset on kuvattu eleettömästi, vahva sisältö puhuu puolestaan. 
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja. 

Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.


PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.   



12 kommenttia:

  1. MM

    johan napsahti!
    Lukion äidinkielen tunneilla muinoin luetut kirjat ovat ihmeen hyvin syöpyneet ainakin niminä mieleen. Tanquykin kyttyrä-Kitaran ohella. Kuolleet sielut jne.

    Muuten:
    Katsoin äsken Katsomosta Mooseksen haastattelun. Haastattelija Puopolo ei selvästikään ollut lukenut Toiviokoskea eikä kyennyt kyselemään / käsittelemään kirjaa ollenkaan. Pahkeinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, oletko sinä lukenut samat koulussa? No, ettei tuo Tanguy olisi sitten ollut minullakin lukio-ohjelmassa. Muistan vain Kitaran, koska opettaja kehui minua kirjan symboliikan tajuamisesta. Olin kirjoittanut aineeseeni jotain tyyliin "joskus vielä minäkin löydän kitarani, olkoon se sitten kynä tai sivellin". Hih tajusin sen verran, että kitara se ei ole. Sitä en osannut ennustaa, että sehän on BLOGI!
      Unton lukiossa oli luettu mm Salaman Se tavallinen tarina ja Camus'n Rutto.

      Joo, mutta ei se haitannut. Keskustelu oli otsikoitu 'Rehtori Mooses Mentula sotatraumojen ja toivon jäljillä' ja siinä kirjan ydinasiat onkin, Eikö kirja näkynyt kuitenkin kuvassa.
      Haastateltu on kuulostanut tyytyväiseltä.
      Minä luulin, että Katsomo on maksullinen, mutta yllätyksekseni huomasin, ettei olekaan. Niitä mainoksia on kuitenkin pakko sietää, mutta siinä ehtii aina vaikka lukea lehtiä.

      Poista
  2. Kieltämättä tuskastuttavaa kääntämistä. Ennen kääntämisen kenttä taisi meillä olla aika villi, melkein kuka vain olisi voinut ryhtyä kääntäjäksi kun nykyään on koulutus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, joku kustantamosta saattoi kääntää sivutöikseen ja joskus aiemmin kääntäjän nimeä ei edes mainittu.
      Sitä ihmettelen, että näissä del Castillon kirjoissa on suomentajana Katri Ingman-Palola (en halunnut tuolla moittivassa tekstissäni mainita), ja kun googlaan, niin löydän sellaista tietoa, että hän on suomentanut runsaasti ranskasta ja pohjoismaisista kielistä ja julkaissut parikymmentä kirjaa joita luonnehditaan sovinnaisiksi psykologisiksi romaaneiksi.

      Poista
    2. Oho, no onpas outoa. Olisivatko olleet varhaisia käännöstöitä sitten nämä del Castillon kirjat?

      Poista
  3. Muistan hatarasti kirjan. Luultavasti olen tarjonnut sitä jollekulle oppilaalle omaan lukuohjelmaan syystä, jota en enää muista. Sekin on unohtunut, mitä oppilas tuumasi.
    Sinun muistisi toimii minua paremmin ja löydät kotihyllystä apua muistamisen tueksi. Hyvä!
    Siksi toiseksi käännöshavaintosi herättivät.

    VastaaPoista
  4. Lissu kirjoitti äskeisen kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, ei se minunkaan muistini kovin hyvin toimi. On niin paljon muistettavaa, että vain jotkut tunteita herättäneet asiat ovat jääneet muistiin, muut karsiutuneet. Oikeastaan tämä onkin hyvin toimivaa muistia.

      Kun selailen Kitaraa, huomaan että siinä ei enää olekaan noita omituisia pronominivirheitä. Suomentaja on nyt taitavampi. Tanguy oli esikoinen ja Kitara kakkoskirja (olin kirjoittanut järjestyksen väärin, korjasin). Kitara on täydellinen epätoivon kirja. Kirjailija pohtiikin sen esipuheessa, oliko Tanguy liian optimistinen teos, koska hän ei siinä pystynyt myöntämään, että kaikilla ei ole toivoa.

      Poista
  5. Tuntematon kirjailija minulle. Kiitos esittelystä. En tee koskaan muistiinpanoja kirjoihin, mutta teen niitä kalentereihin. Vanhoja kirjoituksia on kiva lukea. Silloin, kun on ollut nuori. t. Mai/Kirjasähkökäyrä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen nuorena kirjoittanut kirjoihini nimeni ja ostovuoden sekä muistiinpanoja marginaaleihin, mikä on hyvä muistelun kannalta.
      Nimikirjoituksen pitkät konsonanttien ylä- ja alasilmukat kertovat nuoruuden ylettömästä haaveellisuudesta ja vuosiluku yhdistää lukemisen sen ajan muuhun elämään ja tapahtumiin.
      Marginaaleista on hauska tutkia, vieläkö samat asiat kiinnittävät huomioni - kyllä vaan, varsinkin kieleen liittyvät. Nyt on paljon enemmän luettua takana, silti samat aihepiirit ovat yhä lähellä sydäntäni. Miten monta romaania olenkaan lukenut ihmisistä historian käännekohdissa ja yhteiskunnan muutosten uhreina.

      Poista
  6. Muistan hyvin tämän kirjan, joskus keskikoulussa tai lukiossa ostin sen ja itkin lukiessani. Kuulostaa hyvältä, että kirja on pysynyt edelleen yhtä vahvana.
    Toisinaan pelkää tarttua nuoruuden suuriin lukuelämyksiin uudestaan. Ei haluaisi pettyä ja huomata, että on haltioitunut kirjasta, joka ei tässä iässä enää kosketa laisinkaan.
    Vaan niinhän se on, että eri kirjat kuuluvat eri ikään ja niillä kaikilla on tarkoituksensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuorena kyyneleet olivat todellakin lukiessa herkässä. Minä itkin Kitaran rumaa rakkautta kaipaavaa kääpiötä ja Angelikan rampaa kreivi de Peyracia, johon rakastuin.
      Itken silmäni märiksi yhä joskus elokuvateatterissa hyvän elokuvan lopussa niin, että on vaikea kompuroida ulos. Ehkä se eläytymisen harveneminen johtuu siitäkin, että sellaisia suuria elokuvia tulee harvoin.
      Kirjoissa on paljon sellaisia, joiden lumoihin voi langeta vahvasti vain nuorena vähemmän kokeneena. Teini-ikäinen tyttö ja Angelikat...

      Poista