keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

 



Maikki Harjanne on tunnettu lastenkirjailija ja kuvittaja. Moni tuntee hänet Minttu-kirjoista, mutta häneltä on julkaistu myös mm sarjakuvakirjoja, novellikirja ja elämäkerta Ilmaiset monot.
 
Maikki Harjanne kuoli 3. maaliskuuta tänä vuonna. Hänen kuolinilmoituksessaan oli kuva Mintusta ja teksti, joka on Ilmaiset monot -kirjan alkusanoina. 

Halusin... olla sukeltava lintu, joka näkee merenpohjan kivet, levät, kalat,
   aarteet, tuntea raskaan veden ja taivaan keveyden, auringon häikäisyn
         veden pinnan halkaisemana. Eikä mikään olisi minulle outoa,
                               liian vaarallista syöksyä mukaan. 


Ilmaiset monot on viehättävä, kompakti muistelmakirja, joka koostuu tuokioista kirjoittajan elämän ensimmäisestä aamusta erääseen aamuun, jolloin hän on saanut valmiiksi 80. kirjansa Vanttu kiusaa ja huomaa sitä Otavaan viedessään, että koko matkalle Siuntiosta Helsinkiin on pystytetty punakeltaiset 80-kyltit. Kotiin päästyä hän soittaa Tielaitokselle kiitokset huomaavaisuudesta.
Sellainen oli Maikki Harjanne, kirkkaiden värien ja iloisten asioiden ihminen. Hän kirjoitti muistelmateoksensa 30-vuotisen taiteilijauransa kunniaksi vuonna 2008.
 

Pidän pienistä asioista: runo, lyhyt lause, novelli vetoavat minuun, saavat iloiseksi. 

Elämä on hauskaa kirjojen, elokuvien ja ystävien parissa. Keväällä on aina suuri ihme, kun parsat nousevat maasta. Nehän kasvavat itsestään iloksemme. Samoin vuoden pavut, yrtit. Siinä samassa syntyvät lapset, kirjat ja kaikki on yksinkertaista ja helppoa.

Kaikki ei ollut alusta asti helppoa.
Maija-Liisa Saksman syntyi vuonna 1944 sotaorvoksi Sippolaan. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin.
Äiti sairastui viikon kuluttua synnytyksestä ja vietti Lapinlahden sairaalassa puolitoista vuotta saaden avun sähköshokeista. Maikki sai kuulla totuuden äitinsä sairaudesta vasta aikuisena. Vauva jäi paperitehtaalla vuorotyötä tekevän isoisänsä hoidettavaksi. Pappa hommasi hoitajan kotiin, Anistu-tädin, ja puolitoistavuotiaana tyttö jo pääsikin lastentarhaan. 


Seuraavat kuusi kuukautta istun puhumattomana lastentarhan sorsakeinutuolissa. Kokoan aamuisin vähäiset lelut tuolin ympärille, keinuttelen itseäni ja mumisen. Kasvava sänki pistelee mustan baskerin alla. Minulla on rauhallinen olo.


Pappa oli ajellut tärisevin käsin lapsukaisen ohuet hiukset partaveitsellä, jotta ne vahvistuisivat, laittanut  haavoihin tervaa ja oman mustan baskerinsa peittämään kaljua. Hän oli tehnyt parhaansa.
Ja kyllä ne hiukset sieltä kasvavat. Ne kasvavat hauskaksi polkkakampaukseksi, jollaista Maikki Harjanne persoonallisessa, lapsenomaisen hassuttelevassa tyylissään suosi läpi elämänsä.

Harjanteella on viehättävä tapa kertoa muisto lapsuudesta ja perään jotain siihen liittyvää aikuisuudesta. Kun hän kävi kertomassa kirjoistaan entisessä lastentarhassaan, nykyisessä päiväkodissa, hän löysi sorsakeinutuolin romulavalta nokka irronneena ja sai sen omakseen. Aviomies korjasi vammautunen sorsan.


Harjanne kuvaa opiskelut, työn Marimekossa, kuvismaikan homman, kahdeksan vuottaan lastenohjelman Noppa-tätinä, avioliitot ja lasten syntymät viehättävällä lyhyellä tyylillään, vaikeatkin asiat kevyinä. 

Lapsuuden maagisuus ja nuoren vaimon kömpelyys keittiöhommissa tuntuvat tutuilta asioilta. Tiedän itse kokeneeni samoja asioita ja tunteneeni samoja häpeän tunteita, vaikka huonot ruuanlaittotaitoni eivät johtuneetkaan samoista syistä kuin Maikki Harjanteella. 

Kun Maikin äiti pääsee tehtaan konttoritöihin, kotona ei enää tehdä ruokaa. Ei tarvitse. Äiti ei keitä edes aamupuuroa, vaan syö tyttärensä kanssa klubilla viiliä ja juo kaakaota. Oman perhe-elämän aloittanut boheemi Maikki huokaiseekin:"Missä on klubi?"
Luokkaero tehdasmiljöössä on selkeä. Se näkyy kaikessa.  

Liisan perhe ei syö klubilla. Liisan isä on löysityöläinen, kuten Pappa. Työläiset ei pääse klubille, niillä on haalarit ja likaiset kädet, siksi ne ei pääse. Siellä on pöydillä valkoiset liinat. 

Me muutimme vuonna 2000 vauraalle Anjalankoskelle. Olemme asuneet siitä asti nyt jo lakkautetun paperitehdasalueen läheisyydessä Myllykoskella, joka Harjanteen lapsuudessa oli osa Sippolan kuntaa ja nyt osa Kouvolaa.
Harjanteen kuvaama Stora Enson tehdas on naapuritaajamassa Inkeroisissa. Siellä on edelleen toimintaa, vaikka paljon vähemmän kuin tehtaan suuruuden päivinä. 
On hauska lukea Harjanteen kirjasta tutuista paikoista ja tutun nimisistä ihmisistä, Raanojista ja Sieverseistä, Mämmälän seisakkeesta, Ankkapurhasta, Alapäästä ja Yläpäästä.
Kävelen usein kotini lähellä tehdasalueella upean pääkonttorin, seuratalon, kerhotalon ja mestarien talojen ohi. Mietin, mitä toimintaa tyhjiin rakennuksiin voisi keksiä.
Inkeroisissa on iso Alvar Aallon suunnittelema tehdasalue työläisten asuntoineen ja kouluineen.

Luokkaerot tulivat puheeksi naisten kesken uimahallin saunassa. Jollakin oli kipeitä muistoja siitä, miten tehdasyhteisössä tytöt olivat poikia vähempiarvoisia. Eräs nainen kertoi, että hänen ystäväänsä oli kielletty tulemasta heille leikkimään, koska heidän yrittäjäperhettään pidettiin työläisiä hienompina, eikä haluttu mitään armopaloja. 
Tuoreet tutkimukset kertovat, että Kouvolan seudulla koulunkäyntiä ja oppimista vähätellään muuta Suomea enemmän ja että meillä päin on eniten erityisopetusta tarvitsevia. Olen tiennyt tämän.
Opetin yläkoululaisia Inkeroisissa kymmenkunta vuotta. Kouluun suhtautumisessa oli sekä lapsilla että heidän vanhemmillaan suuri ero verrattuna Kuhmoon, jossa olin opettanut edeltävät 23 vuotta. Kainuun lapset tiesivät, että heidän on lähdettävä kotiseudulta töiden perään, ja opettajia arvostettiin, koska he valmensivat lapsia selviämään elämässä eteenpäin. Inkeroisissa pojat selittelivät haluttomuuttaan niin, että eivät he tarvitse koulua, koska he menevät tehtaalle kuten isä ja ukkikin ovat menneet. Nykyään tällä seudulla on paljon vanhempia työttömänä, ja näköalattomuus tarttuu lapsiin. Muutos ei ole helppo kenellekään. 

Takaisin Harjanteen kirjaan...
Eräänä päivänä pieni alakoululainen Maikki lähtee innokkaana kouluun näyttämään opettajalle uusia sinisiä tallukkaitaan ja lentäjäsotilaan lammashaalarista ommeltua turkkia - ja mitä tapahtuu: opettajalla on yllätys sotaorvoille! Maikki yrittää hätääntyneenä selittää, että eihän hän ole sotaorpo, hänellä on äiti ja pappa. Ei auta, Maikki joutuu kahden luokkatoverinsa kanssa luokan eteen ottamaan niiaten vastaan ilmaiset monot. Hän yrittää vielä näyttää kukkavuorisia tallukoitaan opettajalle joka vain nauraa. 

Hänen valtavat hampaansa purevat vedensinisiin tallukoihini Kymijoen kokoisen reiän. 





7 kommenttia:

  1. Hersyvästi kirjoitettu! Hannu Mäkelän muistelot entisestä vaimostaan on toinen mainittava kertomus kokemuksista, jotka liittyvät Maikki Harjanteeseen, minulle tuntemattomaan persoonallisuuteen ja hänen tuotantoonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MInulla on nuo muistot Hannu Mäkelältä lukematta.
      Harjanne kertoo kiinnostavasti seitsemästä yhteisestä vuodestaan Mäkelän kanssa ja avuttomuudestaan vauvan hoidossa kivalla itsemyötätunnolla.
      Hänestä oli hienoa olla parrakkaan taiteijan vaimo, mutta hän oli kuvitelluit taiteilijaelämän hieman villimmäksi. "Kirjailijan elämä onkin kirjoittamista, kirjoittamista, lukemista."

      Poista
  2. Kiitos kirjavinkistä. Harjanne jäi muistiin persoonallisena taiteilijana. Mahtavan pinon kirjoja hän on saanut aikaiseksi. Minttuja on tullut luettua monet kerrat. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Persoonallinen ja monipuolinen. En tiennyt esim että hän on opetellut kangaspuilla kudonnan aivan alkeista ja tehnyt sitten kudontatekniikalla taidetta ja pitänyt kymmeniä näyttelyjä Suomessa ja ulkomailla

      Poista
  3. Muistan lapsuudestani nuo Minttu-kirjat, joista tykkäsin kovasti. Muistan ja tunnistan piirrostyylin noista laittamistasi kuvista. Minulle on mieleen jäänyt, kun luin Minttu-kirjaa ensiavussa, jonne jouduin kun putosin tarhassa puolapuilta (selvisin muutamalla tikillä otsaan) :D

    Tämä voisi olla kiinnostava muistelma lukea ihan ajankuvauksensa takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama tyyli. Minttu-hahmossa saattaa olla paljon Harjannetta itseään sekä ulkonäön että luonteen puolesta.

      Harjanteellakin oli lapsena tapaturmia, mm kaksi eri läheltäpiti hukkumista. Lapsia ei niin paljon valvottu ennen. :)

      Joo, tuo ajankuva piti laittaa kirjoitukseeni. Se nousee esiin erilaisissa arjen asioissa, esineissä ja tavoissa.

      Kiinnostuin nyt niin paljon Harjanteesta, että varasin kirjastosta hänen sarjakuvakirjojaan Mixi & mutsi ja novelllikirjan Torakkkauppias.

      Poista
    2. Juu, enemmän nykyään vahditaan ja kuljetellaan lapsia. Itse liikuin Stadissa sporalla jo kuusivuotiaana ja kävelin koulumatkat ekaluokasta lähtien itsenäisesti. Fillaroidessa juuri kenellekään ei tullut mieleen käyttää esim. pyöräilykypärää jne.

      Turvallisuusajattelu on lisääntynyt, mutta lapsille sattuu onnettomuuksia kyllä ihan ajasta riippumatta ja vaikka miten vahtisi. Jotkut lapset (ja ihmiset yleensä) ovat onnettomuusalttiimpia kuin toiset. :D

      Poista