tiistai 24. tammikuuta 2023

Vesa Haapala, Alexis



Alexis luvun alla junassa Turun reissulla
22.1.22


Ei ole köyhälle isänmaata, vaan miten on kirjailijan laita? Mitäpä muuta hän on kuin heiluva oksa siinä virrassa, jossa maamme asioista mittelee päävirta ja monta kostetta ja akanvirtaa. Toivoisi hän ehkä olevansa suuri puu, joka ryskyy läpi puutteen ja kiihkon ja kerran päätyy virrankierrosten myötä onnelliseen rantaan, josta hänet löydetään ja kuiville kiskotaan ja lopulta sahataan oveksi suureen taloon, oveksi, joka kaikkien päät kääntää.

Me tunnemme kaikki kirjailija Aleksis Kiven hänen klassikostaan Seitsemän veljestä, mutta tiedämmekö muuta tästä kirjailijasta, Alexis Stenvallista, joka käytti kirjailijanimessään sukunimensä osasuomennosta Kivi? Tämä mies oli jo nuorena niin lahjakas kirjoittaja, että hänen opettajansa ja tukijansa Uno Cygnaeus vertasi hänen runokieltään Shakespearen kieleen. 
 
Alexis halusi kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, joka oli vasta nousemassa ruotsin rinnalle sivistyneenä kielenä ja kaiken lisäksi hän kirjoitti tyylillä, jota suomen kielen nostajien, fennomaanien, kiihkeä ja valtaa pitävä siipi, ei arvostanut. Osa heistä oli hänen kilpailijoitaan.
Kivi halusi kirjoittaa realismia,"tosioloista", ei ylevää paatosta. Hän piti tärkeänä myös ronskia huumoria, jonka avulla oli nähnyt köyhien ihmisten selviävän koettelemuksistaan.
Hän toivoi nostavansa suomen kielen kunniaan runoelmillaan, osotelmillaan (näytelmiä) ja varsinkin elämänkertomuksellaan "seittemästä miehestä", mutta sai kokea edelläkävijän kohtalon. Häntä ei ymmärretty, mutta hänestä tuli todellakin suuri päät kääntävä ovi, kuolemansa jälkeen.

Tämä tragediahan on näkynyt kirjallisuudessa monesti Kiven jälkeenkin.
Ajan virtaukset ja nokkahenkilöt määräävät, mikä on hyvää ja mikä peräti tuomittavaa. Joskus lyttääminen tapahtuu juuri siksi, että uuden arvo aavistetaan ja se koetaan uhaksi. Jotkut näkivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa saman puutteen kuin Kiven Veljeksissä, miehet kuvattu liian todellisiksi ylevyyden kustannuksella. 

Vesa Haapalan
kertomana Kiven elämä saa taustan ja herää vahvasti eloon.  
Alexis. Elämänkertomus on niin sisällöltään, kieleltään kuin rakenteeltaankin erittäin onnistunut romaani. Paitsi kaunokirjallinen teos tämä kirja on myös tietoteos Aleksis Kiven ajan Suomesta ja Kiven tuotannosta sekä suomalaisen kirjallisuuden alkuaskeleista.
Lauserytmi kirjassa on hienosti Kiven tyylistä ja suomen kieli sen ajan kieltä, jossa on vielä osittain suomentamattomia termejä, kuten följetång, jatkokertomus ja dröppel, tippuri. Luontokuvat ovat lyyrisen kauniita, kuten ne myös Kiven tuotannossa ovat. Kivihän hoiti kirjoitustyössä ja huolissa kuumenneita aivojaan metsässä samoilemalla ja metsästämällä pikkuriistaa.

Haapalan tosioloinen kuva Kivestä tuo mieleen Jari Halosen elokuvan Aleksis Kiven elämä vuodelta 2002. 
Haapala kuvaa arvostaen miehen, joka tiesi mitä haluaa, mutta jolle haluamansa elämä oli äärimmäisen vaikea toteuttaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät aikaan tammikuusta 1866 kesään 1870.
Kirja koostuu fiktiivisistä päiväkirjan sivuista, joilla Kivi sekä kirjoittaa arkisista sattumuksista että pohtii kirjoittamistaan ja mitä pitää siinä tärkeänä. 

Kiitetty ja jo moneen kertaan palkittu Kivi on lopettanut yliopisto-opiskelunsa puutteen ja puuttuvan kiinnostuksen vuoksi ja päässyt asumaan hyväntahtoisen tukijan, pitokokki Charlotta Lönnqvistin täysihoitolaiseksi ja ystäväksi Fanjunkarsin torppaan Siuntioon, jossa hänen asemansa herättää juoruja. Lönnqvistillä on ajoittain muitakin täysihoitolaisia ja palvelusväkeä, mutta Kiven asema on toinen, koska hän ei pysty maksamaan asumisestaan eikä paljon tekemään töitäkään. Hän sairastaa lavantaudin kahdesti ja on muutoinkin tuen tarpeessa. Toisaalta hän on myös itse valmis auttamaan Charlottaa taloudellisesti heti kun voi ja tuntee koko ajan ärtymystä rahattomuudestaan. Lönnqvist on Kiveä parikymmentä vuotta vanhempi, mikä noihin aikoihin oli paljon.
Ehkä Kivellä oli jokin romanttisempikin suhde, varmaan jotain, mikä sai hänet haaveksimaan ja ehkä metsämökissä joku, jonka nälkävuodet veivät. Aivan aiheesta kuolema näkyy hänen runoissaan, se oli noina vuosina kutsumaton vieras monessa perheessä.  
Palkkiot kirjoista ovat niukkoja, apurahajärjestelmää ei ole ja olot ovat huonot koko maassa katovuosien vuoksi. 
Kun jostain kirjoituksesta tulee palkkio, se menee velkojen lyhentämiseen ystäville ja kuitenkin velkaa kertyy yhä lisää. Jatkuvaa huolta ja syyllisyyttä kirjailijalle kasaavat paitsi raha-asiat ja asuminen Charlottan luona myös vanhempien pettymys, kun pojasta ei tullutkaan pappia.

Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä - ei valtaa, asemaa, rahaa - kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuni torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...

Näin kirjoittaa Kivi 34-vuotispäivänään 10. lokakuuta 1868. Hän on kirjoittamassa tarinaa seitsemästä miehestä, joista on jo päättänyt tehdä veljeksiä, mutta hän ei vielä tiedä, miten kehossa kytevät sairaudet, mieli joka vaatii rentoutuakseen rankkoja humalatiloja ja hänen isoimman työnsä lyttäys tulevat murtamaan hänet muutaman vuoden päästä. 
Sinne asti ei Haapalan kirjassa päästä vaan keskitytään luomisvoimaisimpiin vuosiin. Kivi on ahkera ja kuluttaa voimiaan äärirajoille. Hän kirjoittaa kuumeisesti niin tilaustöitä, joista niistäkin haluaa laadukkaita, omannäköisiään teoksia kuin suurta suomenkielistä romaania, jollaista maassa ei vielä ole. Hän haaveilee suomenkielisestä sanomalehdestä ja käy ystäviensä luona Helsingissä keskustelemassa suomen kielen asemasta ja yrittämässä saada töitään kaupaksi. Ystävyyssuhteita häiritsee Kiven heikko sosiaalinen asema ja vipit, joita hän ei pysty maksamaan. Syyllisyys ja paineet saavat hänet retkahtamaan juopotteluun ja näytelmän ensi-ilta saattaa muuttua paoksi Fanjunkarsiin.
Välillä hän miettii suuntautuisiko kokonaan teatteriin vai hankkiutuisiko rahatilanteensa ratkaistakseen lääninagronomina toimivan ystävän luo opiskelemaan maanviljelystä ja ehkä pehtooriksi. Suunnitelmaan kuuluu se, että muutaman vuoden päästä hän olisi ostanut itsensä vapaaksi ja pääsisi taas tekemään sitä yhtä ja ainoaa tärkeää, "kirjailemista ja kuvittelemista". 

Kastan kynän mustetolppoon ja kirjoitan kuin kävelisin maantietä, asiat ilmestyvät päähäni yhä uudestaan, maisemat ja ihmiset, talot ja rattaat, kaikki vierii esiin, hieman eri järjestyksessä ainoastaan, ja kun tuumaan, on tässä kyse vain siitä, että tämän minä osaan, tässä kelpaan. 

Rytmi on Kivelle tärkeää, siksi hän lyhentää sanoja ja rikkoo sääntöjä, mitä kirjanoppineet eivät tajua. Kiven kieli soi sydämen sykkeen ja kävelyn tahdissa. 

Kun olen runossa,  sen sisällä, huomaan: Minä lasken säkeitä vasta jälkikäteen, ensimmäisen kappaleen menen aina huoneessa kävellen ja loput teen samaan malliin. Välillä annan tavun jatkua niin pitkänä kuin suinkin, väliin saa se olla supussa,  ja sanoja lyhennän ja katkon niin kuin puhuessa tapahtuu. Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele,  koska runo on virta. Ei se niin hankalaa ole, menen rytmin mukana, näkemisen ja liikkeen ja sisälläni soivan. 
 
Vesa Haapalan kuvaaman Aleksis Kiven omaa kirjoittamistaan analysoivat tekstit ovat äärimmäisen kiinnostavia. Näiden tekstien ansiosta näen kirjassa myös esseemäisyyttä.
Mietin, miten upeaa Haapalalle, kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle, onkaan mahtanut olla syventyä kaukaisen kollegan ajatuksiin kirjoittamisesta ja ehkä löytää sieltä hengenheimolaisuutta.

Seitsemää veljestä ei julkaistu yhtenä kappaleena Kiven eläessä vaan neljänä vihkona, jotka saivat murskaavan tuomion ja murskasivat myös Alexiksen itsetunnon. Siinä tilanteessa oli vaikea nähdä itseään suurena puuna, joka päätyy kaikkien päät kääntäväksi oveksi.
Tuskin olivat kertomukseni vihoot jaossa, kun Ahlqvist hyökkäsi.
Kaataa sinä riivattu osaat. (- -) Ankara on ollut pääni särkö jälleen, päivä toisensa jälkeen.

Kiitän Vesa Haapalaa Aleksis Kiven elävöittämisestä!
Minulle tuli tämän kirjan luettuani kova tarve lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Myös Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni sai aikaan saman innostuksen, mutta silloin lukeminen unohtui. Nyt nappasin oman Seitsemän veljestäni  hyllystä. Olen näemmä ostanut sen 16-vuotiaana, varmaan koulua varten. Kirja on kovakantinen, viininpunainen, ja siinä on V. A. Koskenniemen alkusanat. Pidin kirjasta jo lukiolaisena ja uskon, että pidän siitä nyt enemmän.  
Kiven runotkin, ne Shakespeare-vaikutteiset, alkoivat kiehtoa. 


Lisäys iltasella
Ai niin, unohdin tämän: viimeinen Alexis-romaanin sivu, sivu ennen lähdeluetteloa ja kiitoksia? 
Te jotka olette lukeneet kirjan, miten te ymmärrätte tämän Lake Superiorille sijoitetun tilannekuvauksen? Minusta tämä tuokiokuva on kuin eri romaanista. Mietin, voisiko se olla Alexiksen houre, mutta ei se oikein sellaiseksikaan istu. Jään pohdiskelemaan. 

34 kommenttia:

  1. Minä luin Seitsemän veljestä vasta joskus 2-3 vuotta sitten ja tykkäsin kyllä kovasti. En varmasti olisi osannut arvostaa ennen kaikkea sen kaunokirjallista arvoa yhtään nuorempana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin varmaan "pikkuvanha" nuori, kun tykkäsin tästäkin. Tykkäsin lapsena ja nuorena muutoinkin vanhoista kirjoista, esim. Juhani ahon romaaneista, mikä saattoi johtua siitä, että en saanut aluksi paljon muita käsiini.
      Muistan kyllä yhden nuortenromaanin, Merja Otavan Priskan. Eläydyin siihen täysin ja toivoin olevani samanlainen virkamiesperheen kaupunkilaistyttö kuin Priska.

      Poista
    2. No tosiaan nyt kun sanoit, niin tulihan sitä luettua kieltämättä suurin osa (kaikki?) Brontën siskosten kirjoista alle 18-vuotiaana :D Että eipä nekään kovin uusia olleet. Mutta niissä ei ainakaan muistaakseni ollut erityisen konstikasta kieltä.

      Poista
    3. Ai, minä olen muistaakseni lukenut vain romaanin Wuthering Heights ja nähnyt sen sekä Jane Eyren elokuvina, ainakin nämä. En kyllä ole varma, koska nuorempana en ollut niin tietoinen kirjailijasta, vain kirjoista.

      Poista
  2. Minä puolestani menetin kiinnostukseni Kiveen Kotkan lyseossa kirkon vieressä mäen päällä 60-luvun alkuvuosina eikä se ole juuri palannut eikä todennäköisesti palaakaan. Eikä syyllinen ole pelkästään lyseo.

    Mutta sinänsä nämä tämmöiset biofiktiot ovat kiinnostava ilmiö eivätkä minun mielestäni välttämättä positiivisessa mielessä, mutta jokainenhan lukee sitä mitä haluaa lukea.

    Uudessa Kanava-lehdessä on Maijaliisa Mattilan kiinnostava artikkeli "Kaunokirjallisuuden menetetty maine". Siinä todetaan mm. etteivät Linnan romaanit tai Kilven Alastalon salissa juurikaan sisällä kovia faktoja, ja siten, Mattila jatkaa: "Aurofiktio ja biofiktio ja ties mikä metafiktio tai faktio tai dokumentitkin ovat viime aikoina rönsynneet runsaina, samon true crime. Mutta onko niiden totuudellisuus se kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"

    Vastaukseen menen ylihuomenna blogissani, toivon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, Marjatta Korpela taas on kirjoittanut koukeroisin kirjaimin nimensä ja vuosiluvun 1966 Seitsemän veljeksen sisälehdelle sekä viivaillut ja lisäillyt ajatuksiaan kirjan sivuille.
      Voisin ajatella, että tässä oli koulutyttöjen ja -poikien mieltymysten ero, mutta kun et vieläkään pidä Kivestä, niin on siinä sitten sinulla muutakin.

      Minä mietin tuota biofiktio-termiä, mutta en sitten laittanut sitä edes hakusanaksi, koska petyin niin erään kirjan kohdalla siihen, että siinä vääristeltiin kuvattavien henkilöiden elämää biofiktion nimissä ja turvin.
      Onhan tällaisia tunnettujen henkilöiden elämää kuvittavia kirjoja tehty ennenkin, hyviä kirjoja.
      Tässä on ongelmana sama kuin autofiktiossa: kun näitä termejä alettiin käyttää, niin sen jälkeen tuli niiden "väärinkäyttöä" ja paljon huonoja kirjoja. Luen noissa Mattilan sanoissa tätä kyllästymistä runsaaseen rönsyämiseen.

      MUTTA - tämä kirja ei edusta tuota muoti-ilmiötä, ei vääristele asioita eikä käytä Kiven persoonaa muunneltuna minkään nykyilmiön alleviivaamiseen.
      Tämä kirja on hyvää kirjallisuutta ja erittäin kiinnostava! Tätä lukiessa en jäänyt ärsyyntyneenä miettimään totuudellisuutta, kuten Jari Järvelän Ainoa lukiessani.
      Tämä ei kuulu niihin kirjoihin, joita myydään ihmisten uteliaisuuteen vedoten, kuten esim. prinssi Harryn kirjoittama Varamies.

      Minusta totuudellisuus tulee yhtä hyvin esiin olkoon genre mikä vain, kunhan kirja vain on hyvin kirjoitettu.

      Jään odottamaan blogikirjoitustasi.

      Poista
    2. Mietin vielä noita käsitteitä. Elämäkerrallinen romaani on minusta aivan hyvä termi. Kuvaako biofiktio-termi sitten erityisesti sellaista kirjaa, joka lähtee enemmän omille teilleen ja vain käyttää oikeaa henkilöä pohjana? Antaa luvan revittelylle, jossa henkiöstä voidaan tehdä vaikka vastakohtainen sille mitä hän on/on ollut?
      Alexis olisi tässä jaottelussa elämäkerrallinen romaani.

      Poista
  3. Kiitos, Marjatta, paneutuneesta ja innostuneesta arviosta. Lämmitti kovasti! Itselleni Kivi alkoi elää uudelleen 2016, kun kirjoitin pari artikkelia hänen Kanervalastaan. On jokseenkin vaikea käsittää, millaisen palveluksen Kivi teki tuotannollaan suomalaiselle kirjallisuudelle 1860-luvulla. Kannattaa lukea rinnalla suomalaisia aikalaisteoksia. Tajusin asian runouden kautta.

    Omalla kohdalla suhde Kiveen ylittää kaiken mitä voi kutsua tykkäämiseksi tai kiinnostukseksi. Samaan hengenvetoon on sanottava, että kyllä minustakin jotkin Kiven teokset - etenkin draamat paikoin - ovat melkein lukukelvottomia, ellei niihin löydä sitten tutkimisen kautta jotain näkökulmaa. Mutta kielen tasolla Kivi väläyttää joka teoksessaan jollakin tavalla.

    Fiktiota voi luoda niin monin tavoin, että on vaikea oikopäätä tuomita mitään lajia sinänsä, olipa se biofiktiota, faktiota, autofiktiota, farssia tai mitä hyvänsä. Kielen on toimittava, ja usein se tarkoittaa jonkinlaista kykyä herättää todentuntu tai jokin muu läsnäolon vaikutelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesa, sana farssi tuo nyt mieleeni toissavikonlopulla Kajaanissa näkemäni Juha Hurmeen kirjoittaman näytelmän Making of Lea, jota mainostettiin farssina. Komiikka ei minusta toteutunut tuossa ohjauksessa, vaan tuntui että kaikkien näytelmän henkilöiden, myös Kiven, kustannuksella vain ilveiltiin. Tämä näytelmä jo herätti kuitenkin kiinostukseni tuon ajan kulttuuriin. Tämä sinun kirjasi selventää asioita ja nostaa esiin Kiven merkityksen suomen kielen tinkimättömänä kehittäjänä.

      Uskon, että suhteesi Kiven kieleen on erityinen. Se kuuluu tässä kirjassa.

      Itse luen usein kauniita tekstejä ääneen nauttien. Kiven runot ja jotkut lyyriset kohdat Veljeksistä kuuluvat tällaisiin ääneen luettaviin.

      Poista
    2. Olen joskus napannut Kiven romaanin jonkin kohdan ja analysoinut, mitä kaikkia kerroksia Kivi on siihen ladannut. Teksti on todella monitasoista, olipa kyse sitten huumorista tai vakavammasta asiasta.

      Monet runot ovat rytmiltään mestariteoksia (esim. Keinu) ja niistä näkee, että Kivi pohtii yhtä aikaa monia maailmanhahmotuksia (usein melko modernisti, vaikka onkin runoissaan romantikko, siis romanttisen runouskäsityksen omaksunut).

      Yksittäisistä runoista on mulle jäänyt mieleen erinäisiä katkelmia, varsinkin jos ne osuvat kohdikkain oman kokemuksen (usein luonnosta saadun) kanssa. Esim. Anjanpellon alku on mahtava:

      Läksin markkinoille Anjanpellon
      syyskuun päiväl armahal;
      ihanasti vaalea ja tyyni
      taivas päälläin kaarteli,
      kellastunut, äänetön kuin hauta
      oli Tapiolan kaupunki.

      Milloin seisoin mäel korkealla
      kaukarantaan katsahtain,
      milloin laaksois hymyvissä kuljin,
      huuhelivat paimenet;
      niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
      Hämeenmaitten kultasilla teil.

      Tai joku Karhunpyynti-runon säkeistö:

      Kontion kaupungis seisovat viimein
      tunturil korkealla,
      sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
      allasi väikkyy mailma,
      ja säteetön
      pyörä auringon
      käy reunalla taivaan ja maan;
      ja sinertää kaukaset metsät.

      Seuraavassa säkeistössä ollaan täydessä toiminnan kuvauksessa. Kivi taitaa runon ja proosan jännittämisen todella hienosti, ehkä sitä on edes tarpeetonta sanoa.

      No joo, tällaisia fiilistelyjä.

      Poista
    3. Se on muuten jännä juttu, että juuri Lea nousi Kiven elinaikana yhdeksi hänen isoimmista teoksistaan; se oli vastaanoton kannalta helppo tapaus, kun oli tarpeeksi vakavahenkinen. Siinä on kylläkin syvätasolla kyse samasta jutusta kuin Kiven monissa teoksissa: kaikki päättyy jonkinlaiseen sovintoon (tästä teemasta Kivellä on monia versioita).

      Tuntuu Kiven teoksen hengen kannalta hiukan erikoiselta tämä Hurmeen sovitus ja seikat joita hän painottaa. Ehkä siinä vaikuttaa sitten tällainen yritys ottaa kivimäinen vakavalla ilostelu haltuun nykykeinoin - joskus sellainen osuu maaliin, joskus ei.

      Se on selvää toki, että jokainen tulkinta Kivestä on nimenomaan tulkinta ja sisältää paljon tekijän omaa ajatusta ja pyrkimystä, silloinkin kun pitäydytään tiedetyissä faktoissa ja täydennetään ja painotetaan niitä tietyllä tavalla.

      Poista
    4. Tekisi mieli nähdä Kom-teatterin Lea, joka on mennyt 2019. Kunpa esittäisivät joskus uusintana. Luin Kajaanin esityksen jälkeen arvosteluja siitä ja huomasin, että toteutuksissa oli huomattavia eroja. Kajaanissa oli seksuaalisuus paljon esillä, oli miesten keskeistä rakkautta ja esim. piikatyttö Lissu oli mieheksi pukeutunut queer Elisabeth, mikä vei huomion. Monessa kohtaa tuntui siltä, että katsojaa ohjattiin nauramaan väärille asioille. Lopussa katsojalla olisi pitänyt olla pala kurkussa, mutta eipä ollut.

      Nuo runot ovat todella kauniita. Modernius minullekin tuli mieleen niistä runoista, joita sinulla on Alexiksessa.
      "Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele, koska runo on virta." Näin se juuri menee Kiven runoissa. Loppusoinnuttelu oli silloin yleistä, mutta Kivi hylkäsi sen ja kirjoitti lyyrisen sekaan proosaa. Pidän kovasti hänen säkeistöjensä lopuista, kuten tuo "ja sinertää kaukaset metsät". Sekin runo kirjassasi, joka alkaa "Mi onpi ihminen?" ja päättyy "Ja sielu vapisee ja kauhistuu." Loppu sitoo runon kuin naru pussin suun.

      Mutta Vesa, käypä vielä lukemassa kirjoitukseni loppulisäys. Minua askarruttaa kirjasi viimeinen luku. Sekin on upeaa kieltä, mutta minä poloinen en ymmärrä sen tarkoitusta.

      Poista
    5. Marjatta, tuohon loppuun annan vain sen vihjeen, että hahmo, josta kirjoitetaan "prologissa", tulee Kiven elämään hetkeksi ja hänestä kirjoitetaan vuoden 1869 ja 1870 merkinnöissä parissa kolmessa kohdassa. Kannattaa kiinnittää huomiota myös yhteen paikannimeen. Jätin auki sen, kuka tämän prologin kirjoittaa tai ajattelee. Sen voi lukea monella tavalla.

      Poista
    6. Ahha! No niin, nyt alkaakin jo poltella. Palaan selvittämään, mutta en paljasta.
      Pidän siitäkin, että kirjassa on arvoituksellisuutta.
      Loppulause on lyyrisyydessään kaunis.

      Poista
    7. Piti tietenkin sanoa epilogissa... Teoksen alussa on eräänlainen "prologi", jota ei ole ajallisesti määritetty tarkasti, sama käytäntö on lopussa - aika ja kertoja eivät tarkalleen täsmenny.

      Poista
    8. Joo, huomasin kyllä tuon. Prologi oli selvä, mutta selvisihän se epilogikin. Kolmessa kohtaa kohtasin hänet, epilogin henkilön (minullakin sanajärjestys menee Kiven malliseksi...) - ja päällimäiseksi jäi toivo, kuten Kivelläkin usein.

      Poista
  4. Voi hurja mikä tunne minut sai valtaansa alun lainausta lukiessani... ihmetys tuttuudesta mutta kuitenkin tunsin että en ole sitä aikaisemmin nähnyt!

    Aleksis Kiveä ei voi kyllin kiittää ja kehua. Sääli että hän itse ei saanut kokea arvostusta. Me luimme koulussa Seitsemän veljestä. Opettaja selitti ja opetti mutta hiukan taisi mennä ohi koululaisten ymmärryksen. Vasta varttuneemmalla iällä osaa arvostaa.

    Kivi on yksi himolukija-isäni suosikkikirjailijoista. Isä on lukenut Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit monet kerrat 🙂

    Alexis - niin tenhoava x:llä 🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla Seitsemän veljestä on ollut luettavana lukion alussa, huomaan vuosiluvusta, jonka olen kirjaan merkinnyt. En yhtään kyllä muista miten käsiteltiin. Muistan vain sen mielihyvän, mitä koin tekstin lennosta.

      Tuo tekstin kohta, mitä lainasin, on minusta on hyvin hieno rytmiltään ja kivimäinen. Helsingin Sanomien artikkelin sivussa on myös hyviä katkelmia.

      Poista
  5. Tämä Haapalan kirja päätyy lukulistalleni, totta kai. Olenhan Kiven kestoihailija, lähes kaiken hänen kirjoittamansa lukenut. Samoin hänestä kirjoitetun. Innostavasti kirjoitit sinäkin. Kiitos👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, tiedän että tunnet Kiven tekstit jo ammattisikin vuoksi.
      Minä olen ohjautunut enemmän anglosaksiseen kirjallisuuteen.
      Kävin katsomassa kirjastomme sivuilta Kiven kirjoja ja mitä hänestä on kirjoitettu. Kirjoja, äänitteitä, äänitallenteita hänen runoihinsa sävelletyistä lauluista, runojen lausuntaa ym löytyy yli 500 kpl. Varasin pari kirjaa koottuja runoja.

      Poista
  6. Luen tätä kirjaa paraikaa ja ajattelin tulla vain kertomaan, että Alexis on parasta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Siinä on parasta historia, ajankuvat, kieli, teksti, uppoutuminen Kiven vaatteisiin ja ajatusmaailmaan. Samalla Kiven tuotanto tuli esille hienosti ja se elämäntuska, mikä ajoi Kiveä kirjoittamaan suomen kielellä, tuli esille väkevästi ja voimakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivestä on kirjoitettu aiemmin jotenkin turhan ylevästi ja se yleisin hahmoteltu piirroskuvakin hänestä on kärsivän sankarin kuva, olisko sitten piirretty muistista aivan viimeisiltä ajoilta. Valokuvaahan ei ole.
      Jari Halosen elokuvassa taas on vaikkakin todellinen niin ehkä myös liian veijarimainen Alexis.
      Tämä Vesa Haapalan kirja antaa todentuntuisen kuvan, jossa Kivi on innokas ja kunnianhimoinen työssään. Eihän noita töitä olisi syntynyt ilman isoa paneutumista.

      Poista
  7. Tämäkin kirja olisi taas mennyt ohi ilman sinun kiinnostavaa esittelyäsi, kiitos siitä! Seitsemät veljekset on hyllyssä ja luettu mutta pidän erityisesti Kiven runoista ja varsinkin jos sellainen löytyy sävelletyssä muodossa Sibeliuksen Sydämeni laulu saa aina kylmät väreet liikkeelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt lueskellut Kiven runokokoelmia. Siellä on joukossa oikeita helmiä.

      Luin myös juuri Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan kakkososan Hullut ihanat linnut. Ellet ole lukenut, niin suosittelen tätäkin alkaen ykkösosasta Punainen planeetta.
      Sulattelen ennen kuin kirjoitan. Tässä kohti vain huokaan, miten valloittava tyyli Tolalla onkaan. Kipeiden asioiden kuvaaminen huumorin kautta puhuttelee ja saa miettimään surua siellä hauskan ilmaisun alla.

      Poista
    2. Pistän kirjat listalle! Rankan aiheen vuoksi en ole niitä vielä lukenut, mutta nyt kiinnostuin :)

      Poista
  8. Terve Marjatta pitkästä aikaa.

    Olen Veljekset lukenut pariin kertaan. Suhteeni teokseen on ristiriitainen. Pidän paljon paikoitellen ja tietenkin Sydämeni laulu on yksi vaikuttavimpia suomalaisia runoja. Jotkut sanovat Veljeksiä hauskaksi teokseksi. Jaan Matti Pulkkisen mielipiteen, että huumori on vanhentunutta. Hän ei muuten arvostanut Seitsemää veljestä (Parnasson kirjoituksessaan Jalustassa sen salaisuus, joskus 80-luvulla ). Minulla on vaatinut totuttautumista Seitsemän veljeksen näytelmällisyys. Ikään kuin henkilöt puhuisivat kovaa ja korkealta katsomolle. Ymmärrän syyn. Romaanimuoto oli ikään kuin vasta syntymässä; Seitsemän veljestä on vielä hybridi. Ja tuosta oikeastaan Kiven merkityksen huomaakin. Jotakin uutta oli syntymässä.

    Mutta Vesan kirjasta... Se, mikä tässä on minua inspiroivaa, on Kiven "poissaolo"; se miten teksti pyrkiessään avaamaan "toista" Alexia, peittää vain uudella tavalla. Sipulilla ei ole ydintä. Mikä oli se Kivi, joka puhui meille tuntematonta kieltään? Vesa romaani kysyy implisiittisesti kiehtovan kysymyksen. Onneksi olkoon Vesa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, Juha en ymmärä, mitä tarkoitat tuolla peittämisellä. Minä koen, että Vesa teki myyttisestä Aleksis Kivestä elävän ihmisen, joka saattaa olla aikalailla se Alexis Stenvall, joka jää juhlapuheiden taakse. Hän on opiskelija, joka ei koe akateemista maailmaa omakseen, vaan kokee suomenkielisen kaunokirjallisuuden kirjoittamisen elämäntehtäväkseen ja koittaa sen jälkeen järjestää elämäänsä saadakseen kirjoittaa.

      Seitsemän veljeksen kieli ja tyyli tuntuvat minusta nyt kun aikaa on kulunut ikään kuin uudelta, tarkoituksella vanhahtavaksi kirjoitetulta, samoin kuin esim. Aino Kallaksen Sudenmorsiamen tyyli ja Marja Kyllösen Vainajaisten kalevalainen alkusoinnuttelu.
      Kiven aikaan kieli oli vasta muotoutumassa ja ruotsin kieli vaikutti paljon. Silloin ilmeisesti kriitikot pitivät vain karkeana ja rumana sitä, mikä kirjassa on kiehtovinta. Ajateltiin, että on tärkeää noudattaa kielisääntöjä ja kuvata ihmiset ihanteellisesti, mutta Kivi oli aikaansa edellä siinä, että loi omia sääntöjään ja hoksasi, että särö muotopuhtaudessa tekee runosta kiinnostavan ja ihmisten arkipuheen kirjaaminen sellaisenaan, tosioloisesti, tekee heistä moniulotteisia.

      Poista
    2. Pointtini ei ole negatiivinen. Kyse on kirjallisuuden ja kielen ikuisesta haasteesta. Minusta on inspiroivaa lukea Alexin/Vesan muistiinpanoja suhteessa Kiven kaunokieleen, mitä siitä on jälellä. Tämä luo ikään kuin näkymättömän Alexin kielten väliin. Miten Kivi puhuu niiden välissä...

      Tulee mieleen elokuva tai näytelmä... ehkä kuitenkin elokuva, jotta naturalismi tulisi enemmän syliin... joka tehtäisiin Vesan romaanista. Kivi kirjoittamassa muistiinpanojaan ja mitä tapahtuu kun hän nousee kirjoituspöytänsä äärestä ja tekee jotain muuta; yritys kuvata Kivi ilman kaunokieltä... Tätä tarkoitan.

      Poista
    3. Joo, kielessä on aina se haaste, miten paljon sillä pystytään ilmaisemaan todellisuutta. Sama kuvataiteessakin.
      En minäkään näe, että ajattelisit negatiivisesti.
      Itse vain uppoan helposti kirjailijan luomaan illuusioon, jos se on vakuuttavasti laadittu ja kuvittelen lisää. Vesan Kivi tuntuu todelliselta.

      Tämän kirjan pohjalta voisi kyllä tehdä hyvän elokuvakäsikirjoituksen. Jari Halosen elokuva "Aleksis Kiven elämä" on oman aikansa tuote ja turkkalaisvaikutteinen, mutta oikealla tiellä Kiven ajan haasteiden kuvaamisessa.
      Jos Vesan kirjasta tehtäisiin elokuva, niin siinä saisi mielestäni olla enemmän karua ajan kuvaa ja Kiven mielen haurautta elokuvan keinoin toteutettuna (houreita, haaveita, paniikkihäiriökohtauksia ja itsetuhoisuutta) sekä takaumia lapsuuteen.

      Poista
    4. Hyvät pointit elokuvaksi sulla. Joo. Halosen elokuva oli ihan kiva, mutta muistan sen välitekstin, missä mainittiin nälkävuosien uhrit. Minulle muu elokuva jotenkin sen jälkeen lässähti. Kiinnostuin ajatuksesta realistisesta Kivi-elokuvasta.

      Poista
    5. Minä olen Marjatan kanssa siitä samaa mieltä, että Kiven kieli tuntuu nyt tuoreelta ja uudelta monella tapaa. Jotkut sanoivat, että jo silloin kun Kivi kirjoitti teoksensa, sen kieli oli "vanhentunutta". Vaikea sanoa, onko todella noin. Nimittäin kun lukee ajan muuta suomalaista kirjallisuutta siinä rinnalla, niin mieleen tulee vaan, että Kivi on luomassa omaa kieltään, ja ihan omin ehtoinensa.

      On totta, että Kiven teos on jännä hybridi. Kivihän kirjoitti samaan aikaan draamojaan - oikeastaan kaikki pääteoksensa tuossa lajissa - eikä se ole voinut olla jättämättä jälkiä romaaniinkaan. Tai Kivi puhui kertomuksesta ja "ilostelevasta" kertomuksesta.

      Jos mun kirjasta tehtäisiin (en usko tätä) joskus elokuva, tahtoisin kyllä osallistua käsikirjoitusprosessiin. Tällä hetkellä Suomessa tehdään monin tavoin hienoja elokuvia (ja sarjoja), mutta käsikirjoittaminen on niiden heikoin kohta. Visuaalisessa näyttävyydessä ja näyttelijäsuorituksissa on menty monella tapaa eteenpäin, noin isossa kuvassa.

      Poista
    6. Ja Juhalle kiitokset onnitteluista. Oli jännä kuulostella Kiven kieltä ja miettiä hänen mieltään erinäisten kirjoitusten takana, vaikka on selvä, että Kivikin loi kirjailijana henkilöitä fiktiota tai siis itsenäisiä taideteoksia varten - hänellä on muuten yllättävän laaja henkilögalleria, jos otetaan mukaan runot, draamat ja romaani.

      Poista
    7. Ja mitä hahmoja Kivi olisi vielä kirjoittanutkaan, jos olisi saanut elää... ja miettikää, jos nyt annamme vallan mielikuvitukselle, saanut käyttöönsä ihmekoneen, jolla tekstiä voi korjata vaikka kuinka monesti ja siirrellä osia eri paikkoihin tekeillä olevassa teoksessa - meidän tietokoneemme!

      Poista
    8. Tosiaan - jos suhteuttaa esimerkiksi 1800-luvun kirjailijoiden tekstien valmiustason siihen, että he eivät ole kovinkaan helposti pystyneet muokata tekstejään kovin isossa mitassa (ja kirjoittamisvälineet olivat jo lähtökohtaisesti kalliita), niin parhaat kirjailijat ovat tehneet aivan uskomatonta jälkeä. Sanoisin suorilta, että harvalta nykykirjoittajalta onnistuisi. Kivi kirjoitti Veljesten kässärin läpi muistaakseni kolmesti, ainakin. Melkoinen työ tuon ajan mustekynällä.

      Poista