Luin Johanna Venhon kirjoittaman elämäkertakirjan Martti Suosalon tähänastinen elämä, joka on hyvin rakennettu elämäkertakirja, kunnon tietokirja. Venho kirjoittaa paitsi näyttelijä Martti Suosalon elämästä niin myös suomalaisen teatterin historiasta pitkältä aikaa. Hän on sisällyttänyt kirjaan myös monien ohjaajien, kanssanäyttelijöiden ja vaimon, Virpi Suutarin, kirjoitukset Suosalosta.
Kirjasta jää kiitollinen tunne siitä, että sai olla mukana tässä monipuolisessa teatterielämän tarkastelussa ja suurenmoisen, rakastetun näyttelijän elämässä.
Suosalon kirjan jälkeen luin dekkaristi Ninni Schulmanin kirjan Tyttölapsi nro 291, jonka kannessa lukee näkyvästi "Tositarina". Olin niin iloinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä mitä sanaa käytän kirjan kertojasta, kuten usein autofiktioromaaneista kirjoittaessa käy, "minäkertoja", "kirjailijaa muistuttava hahmo" jne. Tässä kirjassa Ninni Schulman kertoo oman vaikean selkäsairautensa tarinan alkaen vauva-ajan kipsikaukalosta ja päätyen urheaan Vasaloppetin hiihtoon.
Kun mietin näistä kahdesta kirjasta kirjoittamista, kuulin pienen lapsenlapsen huutelevan naapurihuoneeseen rakentamastaan majasta: "Valheen kautta, valheen kautta, totta kuin rotta, totta kuin rotta." Olivat jammailleet Vaarin kanssa M. A. Nummisen lastenlaulujen tahdissa.
Nummisella on laulu nimeltä "Totta valheen kautta". Eikös tämä kuvaakin hyvin autofiktiota, fiktiota itsestä? Siinä pyritään eräänlaiseen psyykkiseen totuuteen sellaisten epätotuuksien kautta, jotka tekevät tästä omaelämäkerran lajista tosielämää kiinnostavamman ja jopa eräällä tavalla todemman kuin täydessä totuudessa pysyttäessä.
Minä olen aivan kyllästynyt autofiktion suosioon. Sillä on taitajansa, mutta ei "kaikkien" kannattaisi valita tätä genreä. Suoraan sanoen, kaikkien autofiktiota kirjoittavien arkielämä ei ole niin kiinnostavaa luettavaa tai sitten siitä saisi ponnistaa pois ja rohkaistua menemään reilusti fiktion puolelle, jolloin kirjaa saisi myös lukea fiktiona ja suhtautua minäkertojaan keksittynä hahmona eikä silkkihansikkain kosketeltavana hauraana uskoutujana.
Mutta arvatkaapa mitä? Nyt kun tässä kirjoittaessa käännän Schulmanin kirjan ja luen takakannen esittelyn, niin mitä saankaan lukea: "Valtavaa huomiota herättänyt autofiktiivinen teos..." - Eikä ole! Tämähän on tositarina. Mitäs tuossa kannen punaisessa ympyrässä lukee?
Takakannella on myös Norra Skåne -lehden kehu:"Järisyttävä pajastustarina." - Eikä ole! Paljastus on liioittelua ja vähentää tämän vakavan, kauniin, mietteliään kirjan arvoa. Paljastuksia tehdään jossain sensaatiolehdissä ja törkyisillä somekanavilla.
Kirjoitan molemmista kirjoista jotain vielä myöhemmin. Tällä kertaa riittäköön tämä näkökulma kesken kiireiden - totta kuin rotta, lapsenlapsen balettiesitys illalla ja pakkaamista. Aamulla startataan Satakuntaan siskojani tapaamaan.
Pari muutakin kirjaa on luettuna, Suvi Ermilän tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittanut Vastaanottokeskus ja ruotsiniranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden erinomainen, kuolemaan valmistautuvan ihmisen kuvaus, romaani Olimme kerran.
Tuo Ninni Schulmanin teos kiinnostaisi minua. Toivottavasti löydän sen, kunhan taas jossain vaiheessa pääsen kirjastossa käymään.
VastaaPoistaSuosittelen. Kirja kertoo hyvin, miten lapsuuden eristäminen ja rankat kokemukset saattavat meihin myöhemmin vaikuttaa. "Ensimmäinen muistoni on se, että minua kutittaa ja että en voi liikkua. Aika on pysähtynyt."
PoistaTaidan tilata tuon Schulmanin kirjan. Elämäkerrat ovat monesti puuduttavia, sillä usein niihin on päädytty kirjaamaan kaikki mahdollinen henkilön elämästä. Kaikkien pitäisi tosiaan kirjoittaa autofiktiota tai dekkari. Minulle suositettiin cosy crime -dekkarin kirjoittamista. Ehkä vielä teen sen. Voi kyllä olla etten onnistu.
VastaaPoistaSchulmanin kirja on koskettava, ja suomennos on aivan huippuhyvä, tottakai kun suomentajana on Katriina Huttunen.
PoistaElämäkerroissa on tosiaan noita runsautta pursuavia luettelomaisia teoksia, ja toisaalta nykyään tähän genreen lasketaan kuuluviksi myös kevyitä fanikirjoja.
Tämä Venhon kirja Suosalosta välttää molemmat virheet. Se on todella kiinnostavaa tarinointia Martin äänellä tärkeimpiin asioihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin painottuen.
Heidi, cosy crime!!!
Minun piti googlata tuo, mutta totta vieköön sinulla oli juuri tuota tunnelmaa viimeisimmässä kirjassasi Ei saa elvyttää.
Dekkarit myyvät, kuten myös autofiktio. Viime vuoden myydyin kaunokirjallinen teos oli Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -äänikirja. Ensimmäisen kerran äänikirjaa myytiin reilusti enemmän kuin painettua kirjaa Ilkka Remeksen Lohikäärmeen iskua.
Autofiktio minä-muodossaan sopii hyvin kuunneltavaksi.
Autofiktio-termiä käytetään minusta jotenkin turhaan ja turhan paljon, varmuuden vuoksi, jos kaikki ei vaikka ihan pitäisikään paikkaansa.
Niin, ja tietenkin siksi, että totuuden siemen kutkuttaa - sillä myydään - vaikka minusta on kyllä kiinnostavampaa kohdata kirjailija hänen fiktioissaan kuin yksittäisessä puolitotuuskirjassa.
PoistaMartti Suosalon elämästä kertova kirja on paras kuuntelemani kirja. Sen lisäksi, että se oli taiturimaisesti rakennettu, pidin myös siitä, että Martin osuus kulki kronologisesti. Elämänkulkuun oli helppo eläytyä. Kirjasta jäi myös hurjan hyvä jälkifiilis.
VastaaPoistaTämä on iso tunnustus - voisin yhtyä siihen, jos olisin kuunnellut kirjan, koska Suosalo itse lukee tekstin ja pidän hänen puhetyylistään. ( Minusta on kivampi lukea kuin kuunnella, jos sokeudun, niin sitten sopeudun kuuntelemaan.)
PoistaRakenne on tosiaan ehyt ja kikkailematon. Hieno loppu, jonka unelma sirkusteltasta, tai oikeastaan suunnitelma jo, innostaa myös lukijaa. Sinne - ehdottomasti sitten kun Suosalo ja kumppanit pystyttävät telttansa jonnekin lähiseudulle!
Kyllä - unelmien perässä, omien ja Sirkus Suosalon! 🥰
PoistaMinulla meni tosi pitkään tottua kuuntelemiseen ja nykyäänkin stoppaan kuuntelemisen heti, jos ääni tai lukutapa ei miellytä. Martilla on miellyttävä ääni. Lempimieslukijani on Toni Kamula.
Silti, edelleen, luen mieluummin kuin kuuntelen. Lukeminen antaa enemmän tilaa omille mielikuville.
Hassua on sekin, miten nuorista ihmisistä nykyään tehdään elämäkertoja. Ei jotenkin malteta odottaa varttuneempaan ikään.
VastaaPoistaAutofiktio on vaikea laji varmasti niin kirjailijoille kuin myös meille lukijoille. Itse jotenkin päädyn niissä lukemaan kaiken totena, vaikkei niin olekaan. Varsinkin, jos kirjailija kirjoittaa minäpersoonassa.
Totta, ei malteta. Pidetään myös hyvin tärkeänä vertaiskokemusta. Kun joku nuori ihminen kirjoittaa elämäkerrassaan epävarmuudestaan, niin siihen samaistutaan. Myöhemmin kirjoitetuissa muistelmissa näkyy kaari, on menty eteenpäin ja voidaan muistella usein huumorilla sävyttäen menneitä tuskia.
PoistaMinusta tässä Suosalon elämästä ja teatterista kertovassa elämäkerrassa on hienoa juuri pitkä perspektiivi. Paljon on tapahtunut "tähänastisessa elämässä", on jo hyvä aika tarkastella elettyä, mutta vielä on edessäpäin vaikka mitä, kuten paluu teatterin alkulähteille liikuteltavan teltan kanssa.
Samoin. Sehän vain haittaa lukemista, jos pitää kysellä, onkohan kaikki kuten kuvataan. Pahinta on sellainen tyyli, jossa kirjoittaja puhuttelee lukijaa ja kyselee, edettäisiinko niin vai näin. Siinä säretään eläytyminen.
Voisi kai sitä kirjoittaa omaa elämäänsä materiaalina käyttäen (kuten kirjailijat ovat aina tehneet) ilman että lukijalle tehdään tiliä hokemalla paljastuksista ja käytetään tuota termiä autofiktio lähes kaikesta.
Autofiktiota pahempi on biofiktio silloin kun siinä muutetaan tunnetun henkilön elämä tuntemattomaksi. Miksi käyttää jonkun nimeä ja persoonaakin osittain, kun voisi luoda täysin fiktiivisen hahmon? Kyse on myös siitä, mikä on oikeudenmukaista!