Teneriffalla koettua 5: Adiós Tenerife, kuvakertomus matkan aarteista

Blogiystäväni Takkutukka kommentoi johonkin edellisistä matkaraporteistani, että Teneriffalla aarteet aukeavat yksi kerrallaan. 
Näinhän se on, täällä ja muuallakin, yksi kerrallaan ja ajan kanssa. Siksipä tuntuukin surulliselta lähteä, niin paljon on vielä mielessä, vaikka kyllä kotia ja läheisiäkin on jo ikävä.  
Olin lähtiessä aivan hermostunut Putinin hyökkäyssodan vuoksi. Täälläkin olen tietenkin katsonut uutisia ja käynyt myös netissä keskustelua ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme hieman eri mieltä siitä, miten Suomen pitäisi toimia.
Olen saanut kuitenkin niin paljon etäisyyttä ja valohoitoa, että olen elpynyt ja tunnen jaksavani taas myös kaiken pahan - jotenkuten (eihän sitä toisaalta saakaan "jaksaa").  

Alkukuva on loma-asuntomme läheltä.

Keräilen nyt läksiäisiksi kuvia sieltä täältä, koska tiedän, että kotona se voi jäädä tekemättä. Siellä on taas omat hommansa, kertynyttä postia ja sovittuja menoja.

 

Ihmisen silmä, ainakin minun, pitää vaihtelevista muodoista enemmän kuin aina samoista suorista viivoista. Kuvassa kerrostalon parvekkeita Icod de los Vinosissa.

Pidän myös näistä Puerto de la Cruzin vaatimattomista pienistä kirkoista. 

Alla museotalon sisäpihalle vievät portaat La Lagunassa. Vanhassa on usein kaunis patina. 

Laavakivi ei ole noenharmaana tai mustana niin kovin kaunista rannalla, mutta muualla se on komean näköistä. Jylhän hallintorakennuksen seinää on koristeltu luonnosta mallia otetuilla laavaveistoksilla. 

Mieheni erikoistui henkilökuvauksiin. Alla pari otosta äijäsarjaksi nimeämistämme kuvista.

Santa Cruzin kalastajia, Kuva: Ume

Nyrkkeilyharjoitus Santa Cruzissa García Sanabrian puistossa
Kuva: Ume

Alemmassa kuvassa minun pinkki selkäni näkyy tuolla taustalla. Tutkin kukkia, vaikka olisin voinut katsella miehistä voimaa ja kauneutta. 

Tämä riippuva kukka on hyvin toksinen ja huumaava, saattaa jopa tappaa, kerrottiin Jardín Botánicon infossa.  Kuitenkin luulen nähneeni sitä myös villinä, ellei sitten ollut eri laji. 
Kasvikuvani ovat sieltä täältä eri paikoista.

Yksi hauskimpia näkemiäni kasveja Kanarialla on "pulloharjapuu". Virallinen nimi on jotain muuta. 

Lomani loppupäivien parhaita muistoja on perjantai-illan gambaviulukonsertti, jossa tämän vanhan soittimen taitaja Yurena Darias Sánchez soiti barokkiajan musiikkia. Muistelimme kaunista ranskalaista musiikkielokuvaa Kaikki elämän aamut, Tout les matins du monde. 

Kuva: Ume

PS Kuvista saa isompia klikkaamalla.

Teneriffalla koettua 4: KIRJAT

Kanariansaarten espanjalaisvalloittajien historia 1630-luvulta,
Museo de la Historia de Tenerife, La Laguna

Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa, Mieko Kawakamin romaanin Breasts and Eggs ja Abdulrazak Gurnahin Dottien.
Kawakamin luin jo pitkälle lentokoneessa ja Gurnahin päätin säästää paluulennolle. Miehelläni on e-kirjoja, mutta hän ei ottanut mukaansa lukulaitetta vaan tabletin, koska hän voi käyttää sitä muutenkin, katsoa urheilua ym. No, tabletilta teksti ei näy auringossa ja minä haluan nimenomaan lukea altaalla ollessa, siispä en ole voinut turvautua hänen kirjoihinsa, jotka muutoin kävisivät hyvin minun makuuni. No, onneksi täällä huoneistohotellissa on joka kerroksessa kirjahylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. Kävin tietenkin tutkimassa ne kaikki. Saksankielisiä oli eniten, mutta löytyi myös ruotsin-, tanskan- ja suomenkielisiä. Kelpuutin luettavakseni kolme kirjaa.   

Ensin otan käsittelyyn kotoa mukaan ottamani Kawakamin. Kirjan kansi on mielestäni puistattava. Se on ruskeampi kuin minulla kuvassa, ällö.

Breast and Eggs, rintoja ja munasoluja. Kannessa The new York Timesin kriitikko kehuu Mieko Kawakamin tarkkuutta kehon ja sen kaipausten kuvaamisessa.
Päähenkilö Natsuko Natsume on Tokiossa elävä nainen, joka elää kirjoitustöillä ja herää 38-vuotiaana ajatukseen, että häneltä saattaa sittenkin puuttua elämästään jotain. Pitäisikö hänen hankkia lapsi keinohedelmöityksellä? Miestä hän ei halua, varsinkaan koska ei tunne mitään seksuaalista halua. Ajatus ei jätä Natsukoa rauhaan. Hän haluaa kipeästi kohdata oman lapsensa.
 
Is this my life?
I'm glad that I can write

I'm thankful for this life
And all the good it's given me
but can I live like this forever?

Alone
Can I really be alone like this? Forever?
I can't take it - actually, that's not true, that's a lie. 
I'm fine on my own

It's fine, but what about you 
Am I really okay
Not knowing you? What if I regret it?
My child, unlike any other.
Can I really say I'm okay
Never knowing you?

Ongelma tulee pohdituksi kunnolla (kirjassa on sivuja 430), monelta kantilta ja monen henkilön kanssa keskustellen. 
Tiedän, että Japanissa aihe on ajankohtainen. Syntyvyys on alhainen. Yhä useampi nainen valitsee uran, koska yhteiskunta on sellainen, että naisen on vaikea saada molempia, uraa ja perhettä.
 
"Everyone says the same thing", Yuriko said. "And I'm not just talking about artificial insemination... Everyone. They think babies are adorable. They want to try being parents: they want to see how their children will turn out. As women they want to make full use of their bodies. They want their partners' genes to live on. Or maybe they're lonely and they want someone to look after them when they're old.

Yuriko, lapsena kaltoin kohdeltu nuori nainen, on yksi niitä joiden mielipiteitä Natsuko pyörittelee. Yuriko pitää lasten synnyttämistä itsekkäänä, koska siinä pelataan arpapeliä toisen ihmisen elämällä. Lapsi saattaa syntyä mielihyvään tai tuskaan. Me emme voi tietää.
But here it is, the only way to actually keep your child from ever knowing pain. Don't have them in the first place."

Kiitos Elegialle (Kartanon kruunaamaton lukija), sait minut lukemaan Mieko Kawakamin kirjoja. Koitan linkittää, mutta verkko on niin huono, ettei onnistu. Palaan asiaan myöhemmin.  - No niin, nyt onnistuu (tästä klik).

Ja sitten hotellista lainattuja. 

Vanha tuttu konstaapeli Harjunpää, pitkästä aikaa. Harjunpää Onervan ja muiden ryhmänsä jäsenten kanssa rikosta selvittämässä ja illalla rivitalon takapihan terassilla rauhoittumassa vaimonsa Elisan seurassa.
Nuorena luin paljon Matti Yrjänä Joensuun dekkareita. Harjunpää ja rautahuone (2010), hänen viimeinen kirjansa, oli jäänyt minulla lukematta. 

Harjunpään kuvaukset mätänemistilassa olevien ruumiiden käsittelystä ja oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksista ovat vaikuttavia asiantuntevuudessaan. 

Preparaattori viilsi ensin päänahan auki korvasta korvaan ja veti sen etuosan vainajan kasvojen ylle niin että niiden peittyessä kuollut menetti viimeisetkin inhimilliset piirteensä. Häijyintä oli kalotin kannen irrottaminen. Preparaattorin käyttämä, huikeaa nopeutta pyörivä sähkösaha teki sen kyllä nopeasti, mutta ilmoille nousi makeankarvas kitkan polttaman luun haju, ja se oli Harjunpäästä aina yhtä outo ja vastenmielinen, sillä vastaavaan ei missään muualla törmännyt. Lisäksi terä saattoi sinkauttaa kattoon tai ikkunoihin asti ihonkappaleita tai lihasssuikaleita, joista preparaattorit totesivat vain ohimennen: "Lepakoita näemmä lentelee."

Juoni vetää, dialogi on jouhevaa, henkilöiden ja miljöön kuvaus vankkaa ja oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin sijoitettua. Mitä muuta voisi hyvältä dekkarilta toivoa!

Anne Tyler on hyvä arjen kuvaaja, lempeän satiirin keinoin henkilöitään ja heidän suhteitaan tarkasteleva amerikkalaiskirjailija. Kirjan alkuperäinen nimi Saint Maybe (1991)on  hauskempi kuin suomennoksen. Pyhimys sattuman oikusta, (1992) tulee myös paljastaneeksi liikaa.

Suomennoksessa on johdantoessee, jonka on kirjoittanut Maria Alstedt. Hän tiivistää kirjan aiheet seuraavasti: "Anne Tyler nostaa esiin monia ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä: vastuun, syyllisyyden ja sovituksen, elämän sattumanvaraisuuden, uskon voiman arjen sankaruuden."
Suomennos on Raija Mattilan. Hitsi miten hän onkaan tavoittanut 60-luvun lopun puhekielen! "Heissulivei" ja "no, olkoon sitten, jos kansa kerran vaatii". 

Päähenkilö on kirjan alussa vasta 17-vuotias lukiolaispoika Ian, jonka huoleton elämä muuttuu odottamatta täysin yllättävän tilanteen seurauksena. 
Myös muut perheen henkilöt ja koko kortteli tulevat kuvatuksi monitahoisesti. 

Yksi taloista on saanut nimen Ulkomaalaisten talo, koska siinä asuu Lähi-idästä tulleita opiskelijoita, joiden amerikkalaistumisesta on hauskoja tilannekuvauksia. 
Kun ulkomaalaiset Mannyksi ja Buckiksi nimetyt kaverit tuovat vastasyntyneelle vauvalle lahjaksi potan varmisteltuaan moneen kertaan, että lahja on sopiva, he joutuvat kuitenkin kiipeliin.
Ian sanoi:"Totta kai se on sopiva. Oikein paljon kiitoksia teille."
   "Amerikassa jokainen mitä tekee on sopiva", huomautti Manny Buckille. He näyttivät jatkavan jotakin aiempaa kiistaansa. "Mitä sinä niin aina pelotut?"
   "Väärin", Buck sanoi. "He sanovat se on sopiva. Sitten huomaavat sinun tekemän virheen. Haa!" hän karjaisi niin että Ian säpsähti. "Pinkki nauha. Pojille pitää olla sininen."

Se mitä tässä kirjassa erityisesti ihailen on hyvä lapsikuvaus, lasten ymmärtäminen ja kolmen erilaisen lapsen persoonien kuvaus, niin että lukija näkee nämä lapset edessään ja tuntee heidän tunteitaan.
Eivätkö aikuisten  painajaiset olleetkin usein juuri  lapsuuden kauhujen heijastusta - painajaiset joissa sinä juokset pääsemättä mihinkään,  joissa olet kokeessa jota varten et ole lukenut tai näytelmässä jota et ole harjoitellut. Voimattomana, ulkopuolisena. Toisten kuiskiessa pääsi yli asioita, jotka ovat kaikille muille tuttuja paitsi sinulle. 

Carl Hiaasen säkenöivä, nopeatempoinen rikosromaani Strip Tease (alkuteos 1993, suomennos 1996) osoittautui hurjan hauskaksi kirjaksi. Olin aluksi epäluuloinen ja luulenpa, että kotona olisin jättänyt kirjan kesken. Mutta kun altaalle ei tullut muuta mukaan, painoin menemään ja ihastuin.
 
Nuoren Paulin kaverit järjestävät hänelle polttarit stripparibaarissa, jossa hän illan lopuksi ryömii lavalle ja ripustautuu yhteen esiintyjistä. Pahaksi onneksi paikalla sattuu olemaan myös naisia addiktiivisesti rakastava kongressiedustaja, joka hyppää kärppänä lavalle mätkimään Paulia samppanjapullolla päähän. Avustaja, joka on hetkeksi jättänyt kaitsettavansa yksin, yrittää pelastaa tilanteen ja vetää tämän pois ennen kuin kukaan tunnistaa, vaalitkin tulossa, mutta kanta-asiakas Rillipää on jo tunnistanut poliitikon. Seuraa monenlaista hämäräpuuhaa rikoksen peittämiseksi, sivujuonia, petoksia ja niiden yrityksiä, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtuvia tilanteita.

Epilogissa kerrotaan, miten tarinan keskeisten henkilöiden elämä lutviutui siitä mihin kirjassa jäätiin. Kukin selvitys on oma herkullinen tarinansa, "cherry on top of the cake". 

On vaikea erottaa yhtään yksittäistä sitaattia, joka kuvaisi tekstin ilotulitusmaista vyöryntää. Iloinen kirja vakavista teemoista.

Kiitän suomentajaa, Osmo Saarista. Mahtavasti suomennettu!

Loppuun vielä kuva itsestäni kirjakaupassa. Kirja, jota selailen, on ylähyllyltä  oikealta: Julio Albi de la Cuesta, España Contra los Piratas Musulmanes de Filipinas (1574 - 1896).

 

PS. Tämän kirjoittaminen oli tuskaisaa, koska yhteys katkeilee kaiken aikaa, huono verkko. 
En uskalla enää tarkistaa mitään. 

Teneriffalla koettua 3: kenkiä, ruokaa, ja nyt ymmärrän myös kulkueet

Listasin aiemmissa kirjoituksissani lomareissun ilonaiheitani ja unohdin yhden muun ohessa saamani: kuntokuurin ja fyysisen hyvinvoinnin. 
Me emme ole vuokranneet autoa, vaan liikumme jalan ja busseilla. Lähes joka päivä tulee kävellyksi 8 - 9 kilometriä, josta osa ylämäki- ja porraskävelyä.
Oli tarkoitus lähteä myös patikkapoluille, mutta se saattaa jäädä. On sittenkin hauskempi liikkua kaupungeissa ihmisten joukossa kuin vuoren rinteiden autiudessa.
Vedessä uiskentelu (vaikkakin altaassa eikä meressä tällä kertaa) ja ulkona olo, aurinko... kaikki tämä saa minut niin onnelliseksi.
Kun olen ollut viikon verran jossain lämpimässä maassa ja meri-ilmastossa niin alan voida monella tavalla hyvin, jopa kynteni vahvistuvat. Pidän myös pimeistä öistä. Suomen valoisat kesäyöt ovat minulle vain harmi. Pimentävät verhot ovat paljon rumempia kuin muut, mutta niitä hankin makuuhuoneisiin, koska minusta on luonnotonta nukkua valossa.

Kuva: Ume

Kirjoitin edellä, etten oikein ymmärrä katolisia pääsiäiskulkueita. No, nyt ymmärrän, kun olen katsonut niitä lisää. Nehän ovat sama kuin meidän vanhojen kirkkojen seinäkuvat Raamatun kertomuksista. Lukutaidottomille ihmisille on esitetty pääsiäisviikon tarina pyhimyshahmojen avulla. Joka päivä tarinaan tulee lisää sisältöä. Ensin kulkueen lähtö kesti puoli tuntia, parin päivän päästä jo tunnin, kun hahmoja oli lisätty. Jeesuksen jälkeen kannetaan aina surevan Marian hahmoa.

Kulkueet ovat ihanaa ylellisyyttä, jonka soisin säilyvän kuten uudenvuoden ilotulitusten. Ei kaikkea kaunista saa lopettaa, koska se maksaa eikä ole välttämätöntä.  
Ryhmä lapsia kulkueessa puettuina vaaleaan syreeninlilaan, pojilla pienet herrasmiehen puvut ja tytöillä sifonkimekot, jopa maskit samaa sävyä, valtava määrä tuoreita kukkia, orkesterilla eri päivinä erilaiset asut...   

Nykyään kulkueet ovat tietenkin perinnettä, eräänlaisia näytelmiä. Hartautta en ole itse kokenut enkä huomannut kenenkään kasvoilla, en kulkueeseen osallistuvien enkä sitä seuraavien. 
Menimme kulkueen jälkeen kirkkoon. Joku rukoili siellä pää painuksissa samalla kun turistit kulkivat kuvaamassa yksityiskohtia ja istuivat kirkon penkeissä tutkimassa kuvasaalistaan.
Matkailu on Kanariansaarille tärkeä elinkeino ja pyhän sekä maallisen sekoitus ei ole näyttänyt häiritsevän ketään.
Minua kyllä suututti muutamien turistien itsekäs käytös. Yksi japanilainen ukkeli seisoi sivuttain kulkueen laidalla, osittain jopa esteenä, peittäen näkymän kaikilta takanaan ja sivullaan seisovilta, kädet koko ajan leveällä ylhäällä videoimassa. Toinen röyhkimys sähläsi kulkueen joukossa kuvatakseen lapsia läheltä. Lapsilla oli tarkat askelmerkit, eihän sinne nyt olisi saanut mennä juoksentelemaan.  

Kävimme Pisaverden kenkäkaupassa La Lagunan kaupungissa. Tehdas on pohjoisempana pikku kaupungissa, jonka nimen unohdin. Kengät ovat käsin tehtyjä, osa banaanikuidusta. Hyllyillä oli käyttökenkiä ja esiintymiskenkiä - vai mitä sanotte kengistä, joissa on joka taholle sojottavat pitkät piikit tai joiden perässä kulkee pörheä pinkki pallo, eivät ihan arkitallaamiseen tarkoitettuja. Kaupassa oli myös kivoja aamutossuja, sööttejä kenkiä vauvoille ja mitä mielikuvituksellisimpia laukkuja.

(San Cristóbal de) La lagunan kaupunkia ei turhaan kuvata Teneriffan kauneimmaksi kaupungiksi. Katuja reunustavat mitä komeimmat talot viehättävine pationeen. Ne ovat aikoinaan olleet yksityiskoteja ja ovat nyt museoita ja virastoja.

Kuva: Ume
Punaiset parvekkeilta riippuvat kankaat liittyvät pääsiäiseen.

Kävimme syömässä ravintolassa Bodegón Viana, jonka tiesimme olevan paikallisten suosiossa. Olimme paikan hiljaisimmat tyypit. Kaikki muut puhua pulputtivat todella kovaa. Suomessa ei ole sellaista äänitasoa ikinä missään, paitsi urheilukatsomoissa. Perheet ruokailivat yhdessä ja kävivät kesken syönnin tuttavien pöydissä maistamassa millaista siellä oli tilattu. Annokset olivat jättikokoisia.Tarjoilu tapahtui melkein juosten. Tykkäsin. Löysin tämän ravintolan Lonely Planetin taskuoppaasta, jossa sanottiin, että vuonna 1976 perustetussa ravintolassa ei ole tapahtunut paljon muutoksia sisustuksessa eikä ruuassa. Siltä se tuntuikin, ihan kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin.
Tässä ravintolassa oli vielä oikeat ruokalistatkin. Monessa paikassa ne on korvattu korona-aikana QR-koodeilla, joilla toimivat myös opastukset museoissa ja muissa nähtävyyksissä. Oma puhelin toimii kätevästi kaikessa. 

Atlantin aallot lyövät rantaan raikkaan turkooseina ja puhtaina.
Viivymme täällä vielä viikon. 
 

 

Kuva: Ume

Kuva: Ume

18.4.
Lisäsin vielä katukuvan La Lagunan retkeltämme ja pari surffarikuvaa, jotka mieheni otti patikointireissullaan kalastusmuseoon päivällä, kun ei jaksanut olla koko päivää altaalla lukemassa kuten minä. No, tietty pidin lounastauon ja joimme kahvit siinä allasravintolassa, mies piipahteli, mutta meikä viihtyi muutoin siinä altaan reunalla klo 11 - 19. Ah ihanaa!

Noita kuvia katsoessa tulee mieleen, että kannattaisi minunkin ottaa opastus kuvaamisessa vastaan ja opetella paremmin kuvankäsittelytaitoja. Umen kuvat ovat niin paljon parempia, vaikka onkin käytössä vain läppäri heikompine mahdollisuuksineen. 

Teneriffalla koettua 2: bloggari alkaa voimaantua ja seuraa erilaisia tapahtumia

Reissu vähän yli puolen välin ja olen jo saanut kaikkea mitä tältä matkalta hain. 

Olen rentoutunut pois synkeistä ajatuksista, Toki katson uutisia päivittäin, Yle Areenaa läppäriltä ja lomakämpän telkkarista eri kanavien uutiskatsauksia ja keskusteluja, mutta en purskahtele itkuun, vaan pystyn ajattelemaan asioita järkevästi. 
Aurinko on saanut mieleni avarammaksi ja valoisammaksi.

Olen nähnyt kiinnostavia museoita ja taidegallerioita.

Olen makoillut altaalla lukien kirjoja, joista kirjoitan myöhemmin.
Olen juuri viimeisillä sivuilla Anne Tylerin romaania Pyhimys sattuman oikusta. Se on kirja, joka on toisaalta yksinkertainen, toisaalta syvä ja pulppuaa iloa ja valoa.

Olen istunut kahviloissa ja seuraillut ihmisiä ja heidän monimuotoisuuttaan, leppoisasti tarkkaillen.

Olen syönyt hyvää ruokaa kauniisti laitettuna. Erikseen pitää mainita Santa Cruzista ravintola Santo Pecado Gastrobar, jos joku lukijoista sattuisi matkustamaan tänne. Siinä paikassa osataan laittaa yksinkertainenkin ruoka kauniisti tarjolle ja tarjoilijoiden ammattitaito on huippuluokkaa. 

Peña de Francian kirkko,
Purerto de la Cruz
Kuva: Ume

Pääsiäisviikolla on katolisissa kirkoissa joka päivä kulkueita. En oikein ymmärrä niiden tarkoitusta. Nissä on paljolti samaa kuin karnevaalikulkueissa. Olemme käyneet katsomassa useita. Pyhiä patsaita kuljettavat ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta ympärillä kulkuetta seuraavat paikalliset ja turistit eivät. Kulkueen perässä tuleva orkesteri koostuu juhlavasti mustiin pukeutuneista eri ikäisistä muusikoista. 

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Viime sunnuntaina osuimme Santa Cruzissa Ukraina-tapahtumaan, jossa vietimme aikaa pitkään. Tapahtuma oli paikallisten ukrainalaistaustaisten järjestämä ja siinä oli mukana mm Amnestyn edustajia. Kuulimme puheita ja musiikkia. Jotkut lauluista olivat hyvin haikeita. Ihmisiä tuli tapahtumaan myös suoraan kirkosta palmunoksat käsissään. Eräs vanha mies aivan minun edessäni itki huojuen koko ajan niin että oli mahdotonta olla eläytymättä hänen murheeseensa. Lopuksi laulettiin yhdessä Ukrainan kansallislaulu. Pienet lapsetkin laittoivat käden sydämensä päälle laulun aikana. Lopuksi moneen kertaan jo tutuksi tulleet tervehdykset Slava Ukraini ja Heroyam slava.

Kun kävelimme eteenpäin tuntui olo jotenkin puhdistuneelta ja toiveikkaalta. 

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Toivotan hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni:
Felices Pascuas! 

Pääsiäinen ei täällä näy koristeina ja suklaamunina. Tänään näin muutaman suklaapupun isossa kaupassa kassojen luona. Kauppojen ja muiden paikkojen aukioloajat ovat epämääräiset.
Huomenna, pitkänäperjantaina, on tarkoitus olla altaalla ja lauantaina lähdemme tutustumaan La Lagunan kaupunkiin, jota pidetään Teneriffan kauneimpana kaupunkina. Olen kiinnostunut sen Teneriffan historian museosta ja yliopistosta. Siellä on myös kuuluisien Pisaverde-kenkien kauppa. Voisin katsella niitä taideteoksina. 

Teneriffalla koettua 1: kasveja, käsitöitä ja pieniä kohtaamisia

 

1. Puerto de la Cruzin kasvitieteellinen puutarha Jardin Botánico. 

Ihmeellisiä kasveja, kuten tämä riippuva, kiharainen hopeanhohtoinen ”lanka” ja muutoin kaljuista oksista nousevat punaiset tupsut.  Ahmimme kaiken liian nopeasti ensimmäisellä kerralla. Toisella kertaa aion tutkia infotaulut paremmin. 

 

2. Rakennusten iloiset värit. 

 

3. La Orotavan käsityömuseon Museo de Artesania Iberoamericanan perinnekäsityöt, varsinkin pitsi. 

Näitä pitsejä ei ole tehty virkkuukoukulla eikä nypläyslaitteilla vaan pelkillä neuloilla ohuesta langasta ompelutyynyn päällä, kuin reikäompeluna. Viimeisen kuvan vanhalla naisella on kyhmyisissä sormissaan tällainen tyyny. 

4. Iloiset nuoret haastattelijat

 

Koululaiset pysäyttivät meidät ja pyysivät suostummeko heidän englannin projektinsa haastateltaviksi. Tietenkin suostuimme. Kysymykset liittyivät lomaamme ja siihen mitä pidämme Teneriffasta. Iloisia nuoria, puhuivat nopeasti kuten nuoret kaikkialla, kun tilanne vähän jännittää. Olimme juuri tulossa  arkeologisesta museosta, joten yllätimme heidät tietämällä paikallisen perinneruuan gofion. Kerroimme viihtyvämme.  

Kuten näette niin nuorilla on maskit ulkona, kuten monilla paikallisilla, vaikka sitä ei enää vaadita. Sisätilojen maskipakko poistuu 20.4., mutta uskon, että monet silti käyttävät maskia vanhasta tottumuksesta ja varovaisuuden vuoksi. Meidän on vaikea erottaa sisä- ja ulkotilaa, kun monen liikkeen ja ravintolan kadunpuoleinen seinä on avoin ja puolet toiminnoista on ulkona. Tänään topakka kahvilanpitäjä karjaisi miehelleni ”Mascarilla!”, kun tämä astui vahingossa sisään ilman maskia. Mieheni pahoitti mielensä ikävästä äänensävystä niin, ettei ottanut ensin mitään, mutta katseltuaan hetken minun herkutteluani haki itselleen espresson. 

5. Keskustelutuokio taiteilija Osmanin kanssa

Poikkesimme taidegalleriaan, jossa taiteilija itse maalasi täyttä päätä samalla kun myi taulujaan. Ihastuimme hänen paikallisia maisemia kuvaaviin maalauksiinsa ja ostimme kumpainenkin meitä eniten miellyttävät pienikokoiset taulut. M. Osman puhui sujuvaa englantia ja halusi keskustella maailman tilanteesta kanssamme. Hän sanoi, että koska Suomella on maailman paras hallitus ja koululaitos sekä rehellisimmät päättäjät, niin meidän on pysyttävä riippumattomina ja näytettävä muille maille mallia. Sanoimme että nyt on paha paikka, kun on pitkä raja Venäjän kanssa, joka vaatii naapurimaitaan uskollisiksi puskureiksi itselleen ja haluaa jopa valloittaa ne ja että ei se Natoon liittyminen varmaan meitä mitenkään epädemokraattisiksi muuttaisi, saisimme vain suojaa ja voisimme silti pitää yhä oman tyylimme ja oman demokratiamme. Olimme kaikki sitä mieltä, että USA:sta ei ole demokratiamalliksi. 

Osman sanoi, että sodan alusta asti sää on ollut tavanomaista huonompi, poikkeavan sateinen ja viileä, ja se johtuu siitä, että Jumala suree ihmisten pahuutta. 

Näkymä parvekkeeltamme illalla 4.4.