 |
| Tuupalan koulun piha, Kuhmo, kuva Ume |
Kuvitan tätä tekstiäni oman entisen työpaikkani kuvilla 8o-luvun alusta.
Tuupalan koulu oli siellä aloittaessani 70-luvun puolivälissä yli tuhannen oppilaan kahdessa rakennuksessa toimiva yläkoulu (silloin peruskoulun yläaste), johon oppilaita tuotiin koulukyydeillä laajalta alueelta, osa asui asuntolassakin. Kun lähdin Kuhmosta vuonna 2000 oppilasmäärä oli puolittunut. Iso koulu silloinkin.
Iida Rauma on kirjoittanut omiin koulukokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Hävitys, jossa käsittelee vakavasti sekä lasten keskinäistä väkivaltaa että joidenkin opettajien julmaa suhtautumista lapsiin. Hän sanoo kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin artikkelissa (HS Kulttuuri, 30.1.) näin:"Jos aikuiset omalla toiminnallaan näyttävät, että lapsiin - toisin kuin aikuisiin - saa kohdistaa aggressioita. Että lapsia saa kyykyttää, kevyesti vähän nöyryyttää ja naureskella, niin ei ole mikään ihme, että lapset oppivat tekemään täsmälleen sitä samaa toisilleen."
Pelkoni toteutui, kohta ilmestyi mielipidesivulle opettajan vastaus, jossa puolustaudutaan ja kielletään koko ongelma. Koulu on tässä puheenvuorossa "selkeiden, turvallisuutta takaavien sopimusten paikka, jossa muun muassa aktiivisen oppilaskuntatyön kautta jokainen lapsi tulee kuulluksi" ja paikka jossa "neuvottelu pelisäännöistä on oleellinen osa kouluyhteisön toimintaa". Siis että kun me mekaanisesti teemme nämä ja nämä toimenpiteet (ryhmäyttämiset, iloiset kohtaamiset jne) niin lapset ovat sellaisia kuin me haluamme! Olispa helppoa, sekä kouluelämä että myös aikuisten elämä erinäisissä laitoksissa ja yhteisöissä, jos kaikki sujuisi näin. Lainaukset ovat Tuire Harjolan mielipidekirjoituksesta, joka on otsikoitu 'Koulussa ei sallita väkivaltaa'.
 |
| Tuupalan koulu, kielistudio, kuva Ume |
Oikeasti kun oppilaat äänestävät toisiaan luokissa oppilaskuntaan, tukioppilaaksi tai vaikka tällä hetkellä surullisenkuuluisan Hymy-patsaan saajaksi, niin he pelaavat siinä usein julmaa peliä. Sovitaan, että äänestetään luokan edustajaksi tai Hymy-patsaan saajaksi kiusalla "epäsopivin", se jonka ei tiedetä haluavan huomiota, syrjitty, hiljainen ja arka tai aggresiivinen, väkivallalla ryhmää dominoiva oppilas. Se on porukan (valitettavasti joskus jonkun opettajankin) mielestä harmitonta hauskanpitoa, mutta entä sen mielestä, johon henkinen väkivalta kohdistuu? Näissä tilanteissa opettajalla on iso vastuu.
Vastuu? Jos opettaja tyytyy siihen, että k o u l u s s a ei ole väkivaltaa, rajaten koulun ajallisesti klo 8 - 15 ja paikkana koulupihan alueelle, niin entä pysäkillä tapahtuvat ivalliset kommentit ja silmäykset. Entä koulukyydit? Entä some?
Ja jos vaikka tarkastelisimme vain koulua, niin oppitunneilla puhumattakaan välitunneista tapahtuu paljon vaikeasti havaittavaa väkivaltaa. Jonkun oppilaan kulkiessa ohi nyrpistetään nenää - haisee - jotakuta saatetaan katsoa merkitsevästi, asianosainen tietää mistä on kyse ja mihin hänen on valmistauduttava. Ilmehditään ja näytetään merkkejä.
Termi 'koulukiusaaminen' antaa kuvan keppostelusta - ja onhan sitäkin - mutta se on aivan eri asia kuin fyysinen ja psyykkinen väkivalta, kiristäminen ja pelottelu, jolla jotkut oppilaat hallitsevat toisia.
On vaarallista julistaa, että väkivaltaa ei ole, koska sitä ei sallita.
Väkivaltaa on ja me emme aina voi sille mitään. Silti pitää tehdä kaikkensa, että saisi väkivaltaisen käyttäytymisen loppumaan. Koko yhteisö saattaa kärsiä jonkun henkilön sabotaasista, eikä hän voi pahantekijänä itsekään hyvin.
Opettajan ammatti on kokoaikaista keskeneräisyyden sietämistä. Se kysyy joustavuutta ja eläytymistä. On tasapainottelemista siinä, että toisaalta kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla, mutta toisaalta se ei ole läheskään aina oikeudenmukaisin valinta.
 |
| Tuupalan koulu, M luokanvalvojan tehtävissä, kuva Ume |
Luonnonvalinta on suosinut yhteisöllisiä piirteitä, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta (lähes unohdettu sana nykyään) mutta valintaprosessihan on pahasti kesken.
Idealistinen opettaja joutuu tunnustamaan rajansa ennen pitkää. Lapsi voi olla paha, vaikka häntä ei olisi kohdeltu kaltoin ja hänen lähiaikuisensa olisivat hyviä. Hän on saattanut saada syntymälahjakseen geeniyhdistelmän, jonka kanssa on vaikea elää. Jotkut kasvatusalan gurut ovat sitä mieltä, että kaikista lapsista voidaan leipoa täydellisen hyviä kansalaisia ja että "kevineitä" (Lionel Shriver, Poikani Kevin) ei ole olemassakaan. Rehellisyyttä! Jos ihmisiä syntyy pahasti vammaisina keholtaan niin miksi ei psyykeltään?
Toiset lapset tarvitsevat kasvamiseensa apua enemmän kuin toiset, ja siltikään aina ei onnistuta.
Hymy-patsas! Voi voi, eniten toivon sitä, että tällainen epämääräinen palkinto jätettäisiin historiaan. Jos säilytetään, niin tehtäköön neutraali patsas, kukka tai nalle tai kaksi nallea käsi olalla. Patsas on ennen annettu reilulle ja ystävälliselle oppilaalle ja sillä on kerätty varoja vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseksi. Nykyään koulu on kaikille ilmainen, joten alkuperäistä tarkoitusta sillä ei enää ole. Perinteiset Hymytyttö ja Hymypoika -veistokset kuvaavat kauniita, siroja kasvoja, jotka eivät ole mitenkään erityisen sukupuolittuneita. Uusi patsas on mielestäni ruma ja omituinen ja sen kahtia jaetuilla kasvoilla nyt ainakin korostetaan sukupuolta. Poikapuoli on jämäkkä, tyttö palmikkoineen lempeä. Tällaisen patsaan vastaanottaminen on helposti syy kiusamiseen.
 |
| HS Uutiset, 30.01.2022 |
Olin Kuhmon jälkeen töissä Anjalankoskella (nykyään osa Kouvolaa) kymmenen vuotta. Viimeisessä koulussa otetussa kuvassa kyynelehdin läksiäistilaisuudessa oppilaan laulaessa minulle laulun 'My Favorite things' musikaalista 'Sound of Music'.
Koin työni opettajana niin, että kun vedin kellon 24-vuotiaana niin se kävi 60-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen minun olisi ollut mahdotonta jatkaa. Jotkut toimivat eläkkeelle jäätyään sijaisina, minä en olisi pystynyt. Nykyään ihmettelen, miten koskaan jaksoin niin haasteellista työtä. Miten jaksoin olla valppaana kaiken aikaa ja vastuussa toisten onnesta? Vuosien mittaan työ oli yhä enemmän muuta kuin kielten opettamista.
Joskus olen ajatellut kirjoittaa tuosta ajasta, mutta jokin minussa panee vastaan enkä haluakaan muistella. Iida Rauma sanoo, että häntä esti pitkään kirjoittamasta se, että hänen kokemalleen ei ollut kieltä. Minulla on sama juttu. Koulu on muistoissani kuin vieras planeetta.
Tiedän sekä onnistuneeni että epäonnistuneeni väkivaltaisten tilanteiden selvittämisessä ja vainottujen oppilaiden auttamisessa.
Olen opettanut ryhmiä, joissa oppilaita on vainottu puhevian, ulkomaalaisuuden, ulkonäön ja huonon sekä hyvän koulumenestyksen vuoksi. Opettajan ja koulun keinot eivät ole aina pystyneet tilannetta korjaamaan. Jotkut vanhemmat toivovat näiden tilanteiden ratkaisijaksi "kovaa kuria". Kysyn, mitä se on. Kurittaminen on lailla kielletty ja koulusta erottaminen pitkä prosessi. Koulun vaihto auttaa joskus.
Ymmärrän senkin, että jotkut opettajat kieltäytyvät näkemästä mitä tapahtuu. "Ei mun tunnillani" -asennetta esiintyy. Näin tilanne on itselle helpompi kestää. Mutta jos ajattelemme oppilasta, jota kieltäydymme näkemästä, niin väkivaltaakin pahempaa lapselle voi olla se, että hän on aikuisten silmille näkymätön. Epätoivoista lasta auttaa, jos löytyy yksikin hyvä aikuinen, joka tukee häntä.
En ole vielä lukenut Iida Rauman romaania. Kriitikko Suvi Ahola sanoo kirjan arvostelussaan, että se on poikkeuksellinen romaani, joka nostaa lukijan adrenaliinitason, hengästyttää ja huimaa.
Kuulostaa ihan siltä, että Rauma on löytänyt etsimänsä kielen.
 |
| Tuupalan koulu, yleisurheilukilpailut, kuva Ume |
Tärkeästä asiasta kirjoitat - monia puolia valottaen.
VastaaPoistaKiitos Inna! Tämä oli yksi niitä asioita, joista en vain voinut olla kirjoittamatta.
PoistaEn ole lukenut kirjaa, mutta katsoin TV:stä Rauman haastattelun aiheesta. Itkimme molemmat mieheni kanssa. Koulu on aina ollut julma paikka lapsille. Ihmeellistä, että joku opettaja voi sanoa, että hänen tunneilla ei ole kiusaamista. Sitä on koko ajan. Sen näkee lapsista, jotka piiloutuvat ja yrittävät olla näkymättömiä. Syy kiusaamiseen voi olla todella esim. kauniit tummat pitkät hiukset, kuten ystävälläni oli. Niistä kävi joka päivä joku tyttö ilkkumassa päin naamaa.
VastaaPoistaOman CP-vammaisen poikani päätä oli hakattu seinään ja huudettu että hänen iso pää on tyhjää täynnä. Opettajan keinot eivät auttaneet, joten puhuin suoraan hänen äidilleen poikien ja muiden lasten ja vanhempien kuunnellessa vieressä. Eräs poika oli sanonut äidilleen, että häneenkin oli kohdistunut kiusaaminen ja siitä olisi pitänyt puhua. Lopultanämä typerät kiusaajat vaativat rehtorilta jopa yhden pojan erottamista koulusta tekaisemalla valheita pojasta. Saivat sitten lopulta itse jälki-istuntoa. Mutta auttaako jälki-istunto siihen, että tuota poikaa oli ahdisteltu viikkoja. Hän pelasi Suomen mestaritasolla sählyä jo tuohon aikaan ja se oli syy kiusata häntä. Syy voi olla siis mikä tahansa tai sitä ei edes tarvita. Yksi on aina johtamassa ja muut tottelevat. Loput katsovat muualle.
Asia erikseen on erityislapset, joilla ei ole pidäkkeitä, eikä kykyä ymmärtää sosiaalista hierarkiaa. He hakkaavat valikoimatta, käyvät päälle, tönivät, häiritsevät, eräs jopa kuristi kurkusta, he ovat nopeita, aggressiivisia, vihaisia. Kohdetta ei valita, vaan se tapahtuu siinä turhautumisen ja kiukun ym. tunteiden aallokossa. Erityislapset ovat myös herkästi kiusaamisen kohteita. Koko opetustunti saadaan sekaisin, kun kiusaajat härnäävät erityislapsen raivon valtaan.
Kiitos avautumisesta Marjatta. Tämä aihe on tärkeä, sillä kiusaaminen satuttaa.
Kiitos Mai paljon asiaa ja hyviä esimerkkejä sisältävästä kommentistasi.
PoistaKatsoin äsken Ylen aamun, jossa Iida Raumaa haastateltiin juuri ennen kirjan ilmestymistä ja luin haastatteluja ja kirja-arvioita. Blogeista löysin kirjoitukset Hävitys-romaanista Tuijalta Tuijata-blogista, Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista ja Luokanopettajan arki -nimisestä blogista. Hyviä kirjoituksia, ja lisää tulee varmaan pian.
Iida Rauma sanoo, että kouluissa on paljon turhaa rakenteellista väkivaltaa. Se on totta. Itse pyrin aikanaan vaikuttamaan välituntien kehittämiseen, niin että ne olisivat oppilaille miellyttäviä taukoja eikä jotain rangaistuksia joissa opettajat joutuvat ajamaan vastaan hangoittelevia lapsia/teinejä pakkaseen. Vainotuille lapsille välitunnit ovat kauhun paikka. Paljon voidaan tehdä ja on kyllä tehtykin, eri kouluissa eri mitassa.
Iida Raumalla on kirjassaan ja myös omassa elämässä opettaja joka masinoi luokan häntä vastaan. Tämä on kauhea tilanne, varsinkin alakoulussa, jossa oppilailla on pääsääntöisesti vain yksi opettaja. Tämän vuoksi on hyvä että nykyään opettajan työtä tehdään alakoulussa paljon parityönä.
Kiusaaminen on yhteisöllinen asia, on siinä sitten mukana tai sivusta katsojana. Jokainen oppilas joutuu miettimään, miten suhtautuu, kun joku on asetettu syntipukiksi tai kun jotakuta maalitetaan, kuten nykyään asia ilmaistaan. Tällainen tilanne on stressaava, varsinkin jos siihen ei puututa.
Tuosta poikasi pään hakkaamisesta tuli mieleen mieheni kertomus omasta koulustaan, jossa opettaja oli luokan edessä pyörittänyt kovaa vauhtia ympäri heikkolahjaista tyttöä selittäen, että näin Kertun pää selkenee. Tämä tapahtui siis 50-luvulla, jolloin opettajissa oli hyvin vähäisen koulutuksen saaneita ja sotatraumoista kärsiviä. Seula on nykyään tiukka, mutta aina joukkoon mahtuu monenlaisia persoonia.
Se on vaarallista, että samaa väkivaltaa, josta aikuisten elämässä joutuu oikeuteen (lyömistä, kuristamista jne) pidetään lasten elämässä jonain kisailuna ja jätetään lapset selviämään keskenään. Tästä Rauma näyttää puhuvan joka haasttelussa. Hyvä, että puhuu.
Koulu on kova maailma. Oli ennen ja on vieläkin.
VastaaPoistaOlin 70- luvulla koululainen, kouluajoista on monta ikävää muistoa.
Silloisella ala- asteella opettaja kuritti lapsia, nolasi ja kävi käsiksi. Monesta asiasta sain loppulausuman, et tule koskaan osaamaan mm. käsitöitä jne. Tukioppilaaksi tulin valituksi kiusanteko mielessä, olin se hiljainen huomaamaton, sitten kyseltiin montako oppilasta on käynyt luonani, no ei käynyt kukaan.
Kouluvuodet olivat pelkää selviytymistä ja sietämistä.
Näistä asioista pitää pitää ääntä.
Jos luokan henki ei ole terve, niin äänestysvalinnat eivät toimi olleenkaan. Nykyään tukioppilaiksi valitaankin monesti omalla ilmoituksella ja haastatteluin, mikä on parempi, mutta voi silti olla huono systeemi sekin, jos siinä pääsee syntymään omituisia klikkejä.
PoistaEnnen opettajat valitsivat enemmän, mm nuo Hymypatsaiden saajat, mutta siinä saattoi käydä niin, että varsinkin pojat joutuivat patsaan vuoksi hakatuiksi opettajan lellikkeinä.
Palkinnoissa ja stipendeissä minua on aina siepannut se, että hyvin ussin perusteena käytetään "sosiaalisuutta", mikä on vaikeasti määriteltävä ja saataa joskus olla vain suulasta dominoivuutta.
Seuraan nykyään koulua lastenlasten kautta. Iso muutos on älypuhelimet ja kaikki mitä se tuo mukanaan.
MM
VastaaPoista"Jotkut toimivat eläkkeelle jäätyään sijaisina, minä en olisi pystynyt."
Mie oon sanonu, jotttei niin iso rahaa löydy, että päiväksikään lähtisin tuohon myllyyn uudelleen. Eli työvieterini säädetty samoin kuin Sinun.
Tuohon kertomaasi ja kokemaasi kun lisätään vielä koulunjohtajuus, niin vot: taistelu päättäjiä vastaan tuntiresursseista sun muista itsestään selvyyksistä, jotka eivät olekaan käytännössä itsestäänselvyyksiä, ja jopa koulun säilymisestä otaltaminen.
Onpa, onpa mukava olla eläkkeellä, elää elämänsä parasta huoletonta aikaa - niin kauan kuin henki pihisee, käsi kapsaa ja jalka liikkuu. :)
Just noin, Hikkaj! Urakka on ohi ja on lopulta levon ja loman aika.
PoistaJoskus kun vieterissä oli vielä vetoa jäljellä ja tuli kesäloman aika, sitä ei päässyt silloinkaan helposti irti, kun mielessä pyöri oppilasasiat. Rehtoreillahan ei niin paljon lomaa yhdessä pötkössä olekaan.
No, jottei menisi ihan valitukseksi, niin kyllä sain teini-ikäisten kanssa parhaat naurutkin, sydämelliset ja yhteisölliset. Aineopettajalla tilanteet vaihtelivat ja jokainen ryhmä oli uusi mahdollisuus. Toista se on oppilaalla, jolla on vain se oma ryhmänsä.
Koin että yläasteella parasta aikaa oli sen opetussunnitelman aika, jolloin oli paljon valinnaisaineita. Siinähän oppilaatkin pääsivät useammin eroon omasta luokastaan ryhmiin, joilla oli samat kiinnostuksen kohteet. Myös opettaja saattoi tehdä uusia aluevaltauksia ja tarjota valinnaisaineena jotain itselleen rakasta. Itsekin opetin lyhytkurssilla filosofian alkeita ja suuullista englantia, jossa keskityttiin hiomaan ääntämistä. ET oli myös minulle rakas oppiaine kymmenen vuoden ajan. Viimeiset kymmenen vuotta Inkeroisten yhteiskoulussa opetin vain englantia. Ihanaa - sain keskittyä.
Me kehittelimme kouluumme aineen MuKuLiAi, 2 tuntia viikossa yhteistunti kaikille ala-asteen oppilaille: kukin sai valita mihin noista halusi sillä viikolla mennä 'harrastamaan'. Valittavina siis musiikki, kuvaamataito, liikunta, äidinkieli.
PoistaIkäerot eivät haitanneet pahemmin, päinvastoin.
Kuulostaa hyvältä.
PoistaYläkoulussa oli monenlaisia uusia valinnaisaineita, en enää muista tarkkoja tuntimääriä, vaikka olin silloin valinnaisainetyöryhmässäkin. Lyhimmät kurssit olivat muistaakseni vain 13 tuntia. Kuhmossa lukuvuosi jaettiin kolmeen jaksoon, joissa oli sekä useamman tunnin että yhden tunnin valinnaisaineita. No, eihän sitä iloa saanut kauan jatkaa, kun jotkut tahot alkoivat murista, että me jäämme Suomessa jälkeen, jos oppilaiden annetaan osalla tunneista opetella mopon huoltoa ja lemmikkieläinten hoitoa ja valmistella sketsejä juhliin, että pitää olla ns kovia aineita ja niinpä valinnaisaineita karsittiin lukuaineiden kustannuksella. Joissakin kouluissa mentiin niin pitkälle, että valinnaisainevalikon sisälle keksittiin pakkovalinta: yksi valinnaisaine piti valita lukuaineista. Eipä minun Spoken English -kurssilleni Inkeroisissa tullutkaan enää innokkaita oppilaita vaan osa tuli siksi että englanti oli pienempi paha kuin matematiikka.
Ironista on se, että kun "kurinpalautus" pilipaliaineista ja valinnaisuudesta kaikille yhteisiin aineisiin oli toteutettu, tuli - hieman liian myöhään - tieto mahtavasta Pisa-tuloksesta. Rentouttavat harrastetunnit olivat auttaneeet oppilaita viihtymään ja parantamaan tuloksiaan myös lukuaineissa.
Lainausmerkit tietysti näin:...että kun kurinpalautus "pilipaliaineista" ja valinnaisuudesta...
PoistaHienoa Marjatta, kun tartuit tähän aiheeseen! Minä ainakin odottaisin sormet syyhyten laajempaakin kirjallista antiasi koulu- ja opetusmuistostasi. Kuten muistatkin, tämä aihe on myös minulle todella tärkeä. Linkitän tähän nyt törkeästi oman tekstini, jos joku kommentin lukija sen löytää:
VastaaPoistahttps://esmeraldaneetos.blogspot.com/2020/01/tykitys-koulumaailmasta.html
Ihan hiljattain mietin taas väkivaltaa koulussa, niin fyysistä kuin psyykkistä. Mietin sitä, kuinka yleistä on, että pojat hakkaavat tyttöjä ja tytöt sivaltavat sanoillaan poikia. Ehkei yleistä kuin opettajien silmien sulkeminen todellisuudelta joko itsesuojeluvaistona tai kyynistymisen seurauksena. Onko se sama asia? Ajattele, että minä ihan tosissaan harkitsen hakevani taas syksyllä opettamaan, vaikka ensimmäinen kuvasi aiheutti minussa heti puistatuksen. Niin paljon se muistuttaa yhtä ankeinta laitosta elämässäni. Mutta sinä olet kyllä ollut itse hyvä hengetär sen sisällä, vaikket aina olisi kaikissa tavoitteissa onnistunutkaan. Tuo on hyvin sanottu: opettajan ammatti on kokoaikaista keskeneräisyyden sietämistä.
Iida Rauman teos pitää toki lukea, liittyhän se myös vahvasti Turkuun. Suomen Kuvalehdessä ylistettiin kahtasataa sivua mestarilliseksi, täytyyhän tämä kokea, mitä se tarkoittaa.
Mietin juuri vainojen uhrien muistopäivänä, miten paha ongelma tämä on koko Euroopan mittakaavassa, että koululaiset eivät enää kunnolla tiedä, mitä keskitysleireillä tapahtui. Minun piti kirjoittaa tästä blogiinkin, ehkä vielä kirjoitan. Ehkä se kaikki pahuus, jonka oppitunnilla kiellämme vaikenemisen kautta, purkautuu ulos tavalla tai toisella, aina jonkun toisen kustannuksella. Ihminen on paha, sen kieltäminen aikaansaa vain pahempaa. No, ehkä unohdan koulumaailman, kun en näköjään saa tätä kommenttia loppumaan :D
Hyvä, hyvä Esmeralda! Olet opettaja paikallaan, sinne vaan puuttumaan ja nostamaan esiin epäkohtia.
PoistaLuin uudelleen taannoisen kirjoituksesi, joka palautti silloin mieleeni kaikenlaista.
Olen kiitollinen viimeisen työpaikkani käytännölle selvittää heti koulupäivän aikana tapahtuneet asiat eikä siirtää niitä johonkin tulevaisuudessa kokoontuvaan oppilashuoltoryhmään. Jos nuori rettelöi, käyttäytyi väkivaltaisesti tms, niin tilanteen nähnyt opettaja vei hänet rehtorin huoneeseen, jonne tämä soitti vanhemmat kuulemaan, mitä on tapahtunut ja hakemaan lapsensa pois rauhoittumaan. Aina järjestyy opettajalle avustaja sijaiseksi tai naapuriluokan opettaja valvoo yksin jäänyttä ryhmää. Tärkeintä on, että epänormaalit tilanteet pysäytetään.
Outoa, jos kouluissa halutaan suosia historiattomuutta. No, mitäs, sitähän on muuallakin, ainakin kulttuurielämässä. Koulun juuri pitäisi antaa oppilaalle perspektiivi ja aikajana ihmisen historiaan sen kaikkine vaiheineen, muutoin nuoren maailmankuva jää hyvin kapeaksi.
Olen varmasti enemmän kuin kerran miettinyt ja keskustellut aiheesta, mikä saa lapsen tekemään toiselle pahaa ja nauttimaan siitä. Kiusantekijälläkään ei ole asiat hyvin. Tosin tämä toisen vahingoittaminen ei liity vain kouluelämään, sitä on kaikkialla.
VastaaPoistaOmat kouluvuoteni rajoittuivat vuosiin 1952-1965. Pienen koululaisen sormille tuli joskus karttakepistä, kun oli kynsienalustarkastus. Ei minun kynnen alukseni olleet aina puhtaat, kun oli jo erinäisiä askareita pitänyt tehdä enen kouluun menoa.
Vähän isompana sain vaatetuksestani virnuiluja, mutta ei sen enempää. Traumaksi asti ei sentään sattunut.
Hymypatsaan aika, ainakin tuon uudistetun olisi aika jäädä unholaan.
Kommenttisi sai minut muistelemaan erään oppilaan kirjettä minulle 70-luvun lopulla. Kyseessä oli poika, jolla jäi tehtävät toistuvasti tekemättä. Pyysin häntä selvittämään kirjoittaen, miksi.
PoistaHän kirjoitti kauniin kirjeen kunnon alkupuhutteluineen "Hyvä Marjatta" ja lopetuksineen "Oppilaasi X", kirjeen joka avasi silmäni ja sai ymmärtämään syrjäkylien lapsia ja sitä miten erilaisia tilanteita lapsilla voikaan olla. Poika kertoi miten kauan häneltä menee koulukyydissä ja mitä kaikkia kotitilan töitä hän joutuu illalla tekemään. "... siksi ymmärtänet, että en jaksanut tehdä englannin läksyjä." Y m m ä r s i n.
Tuolla kirjoituksessani sanoin, että samanlainen kohtelu kaikille ei ole oikeudenmukaista. En ole voinut olla puuttumatta esim. siihen, kun joku kollega on vaatinut, että myös jännittäjän ja siksi jo yhdeltä tunnilta pinnanneen on pidettävä esitelmänsä luokan edessä. Miksi hän ei voi esittää sitä opettajalle välitunnilla?
En voisi olla enemmän samaa mieltä niin henkilökohtaisella kuin yleisellä tasolla Marjatta. Opettaja on todellakin "vastuussa toisten onnesta", ei yksin, mutta omalta osaltaan. Ja sitä vastuuta on mahdotonta kantaa niin, että ihanteet toteutuvat. Koulu on yhtä väkivaltainen kuin muukin yhteiskunta, ja yhtä väkivaltainen kuin kodit. Joillakin lapsilla on kaikki kunnossa, joillakin ei juuri mikään. Itse olen nähnyt oikeastaan kaikki väkivallan muodot koulussa. Ja keinot joilla kuvitellaan asiat saatavan hallintaan, mutta niin ei käy.
VastaaPoistaTotta on kuitenkin myös se, että kouluissa on paljon aikoja ja koloja (joskus sellainen voi olla vaikka oppilaan oma luokka ainakin jonkin aikaa) joissa monet asiat ovat todella hyvin.
Luokassa voi olla vaikkapa terapeuttisen rauhallista ja kiireetöntä ja silti niin, että oppimista tapahtuu.
Itse työskentelen noin tuhannen oppilaan ja melkein sadan aikuisen opetuslaitoksessa. Sellaisessa paikassa suuressa pk-seudun lähiössä näkee ja kokee omin silmin kaikki ne ilmiöt, joista asiantuntijat (laitanko lainausmerkit?) ja politiikot keskustelevat a-studioissa yms. Yleensä henki noissa keskusteluissa on, että lisää kuraattoreja, lisää koulupsykologeja, "resursseja", ja niin ongelmat voidaan tavallaan ostaa pois. Omat kokemukseni eivät tätä kuitenkaan tue.
Mitä sitten pitäisi tehdä, en tiedä.
En oikeastaan muuta kuin sen, että väkivallasta kouluissa pitäisi puhua väkivaltana, ja sitä käsitellä myös niin.
Itse olen ollut mukana työryhmässä joka sai aikaan sen, että väkivalta päättää aina sen tekijän koulupäivän. Siitä ei selviä keskustelemalla, sen aika on toisaalla.
Mutta kun hyvää tarkoittavat aikuiset tätäkin soveltavat, lipsumista tapahtuu.
Hyvänä päivänä maikaksi ryhtyminen tuntuu melkein viimeiseltä vapaan ateenalaisen ammatilta. Oppilaat ja nuoret ovat parhaimmillaan myös mitä parhainta keskustelu- ja ajatteluseuraa verrattuna betonoituihin aikuisiin. Rauma on kuitenkin siinä oikeassa että opettajalla on paljon valtaa, mutta enpä usko että lähtökohtaisesti opettajat etsivät mahdollisuuksia käyttää valtaansa väärin. Työ on niin vaikeaa ihmissuhdetasolla, että tietenkin virheitä tapahtuu kuten kaikissa muissakin ammateissa.
Huonoina päivinä ammatinvalinta tuntuu kuitenkin yhdeltä elämän suurimmista virheistä. Miksi menen Laitokseen ja annan itseni ikään kuin sulkea sen ovien sisään ja otan valtavan hyvin haasteellisessa ympäristössä valtavan vastuun, joissa harva täydellisesti onnistuu? Miksi en ole pysytellyt kaukana näistä paikoista? Heitinkö elämäni hukkaan, kun en lähtökohtaisesti mikään kutsumusopettaja ollut alun alkaenkaan? Tiedoksi: suurin osa meistä ei ole. Me olemme ihmisiä, joilla on samat tarpeet ja toiveet kuin muillakin. Emme myöskään välttämättä romantisoi lapsia ja nuoria. Kirjoissakin yleensä harpon lapsuuskuvaukset nopeasti yli.
Mutta tämä ei tarkoita ettemme tekisi parastamme omien voimien puitteissa. Itselläni alkavat voimat vähetä.
Nuorempi polvi onkin ratkaissut asian: opettajaksi pyrkivien määrä onkin jyrkässä laskusuunnassa. Taakkoja on liikaa, korvaus on pieni, yhteiskunta sekä ongelmineen että lukemattomine subjektiivisine oikeuksineen on muodostunut koulujen tasolla yhtälöksi, joka voi olla aika mahdoton ratkaistavaksi.
Ja ehkä nuoret eivät halua tulla suljetuksi Laitoksiin joihin asetetaan vielä valtavasti osin mahdottomia vaatimuksia. Itse en esimerkiksi elä opetusministerin kiitoksista ja hymyistä enkä kaipaa "yhteiskunnallista arvostusta". Avoimia oppilaita, täydellisen kiireettömiä tilanteita, tiloja ja tunteja, ja lisää liksaa kylläkin.
Mutta kiusaaminen siis kokonaan käsitteenä pois. Tilalle samat laillisuusperiaatteet mitkä koskevat aikuistenkin maailmaa.
t. jope
Olen samaa mieltä tuosta pysähtymisestä väkivaltatilanteissa. Sellaisia tilanteita ei saa pitää yllä, vaan on näytettävä, että tilanne on vakava ja epänormaali. Vastauksessani Esmeraldalle edellä kerroinkin miten onnellinen ja yllättynyt olin siitä, miten ripeästi viimeisessä työpaikassani näihin tilanteisiin reagoitiin. Minua ihastutti sekin, että vanhemmat tulivat kiireesti saman tien paikalle, olivat tottuneet systeemiin.
PoistaMutta sitten on sellaista hiljaista nakertavaa vainoamista, ei räjähdyksiä, joihin voisi puuttua. Se on turhauttavaa. Miten saat ohittamisen ja syrjään jättämisen loppumaan? Jotkut oppilaat kokevat toisten taholta mykkäkoulua, jolla osoitetaan, että me emme halua sinua. Jos tällaiseen yrittää vaikuttaa, niin vastaus on sekä hyljeksijöiltä että heidän vanhemmiltaankin usein, ettei mitään ole tapahtunut, ei varmasti ole kiusattu, "ei me edes puhuta sille, mitä se nillittää". Julmaa.
Ehkä pitäisi ainakin pyrkiä pienempiin kouluihin, päinvastoin kuin mitä nykyään tehdään.
Luokanvalvojan rooli on tärkeä, ei sellaisia hallinnallisia luokanvalvojia, joilla ei edes ole tunteja oppilailleen.
Joskus opettajakin joutuu kokemaan vainoa, joko toisten opettajien tai oppilaiden taholta. Jälkimmäinen on helpompi ratkaista. Se saattaa laukaista tilanteen, että opettaja näyttää pahan mielensä ja häntä painostanut (häneen stressaantumisensa kohdistanut) ryhmä oivaltaa, että opettajakin on ihminen. Näin voi syntyä mitä parhainta luotttamusta. Ihan kuin puhuisin kokemuksesta...