perjantai 11. helmikuuta 2022

Absurdiutta koulumaailmassa - ja mielenkiintoisen taideprojektin esittely


Osa Varpu Erosen teoksesta
Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä, 2022



Kylläpä alkoikin koulumuistot ja pännimiset palautua mieleen, kun kirjoitin jokin aika sitten kouluelämän väkivallasta. Listaan tähän nyt joitain koulukokemuksiani absurdeimmasta päästä. 


1 Opetusharjoittelussa sattunutta

Opetusmetodeissa putkahtaa aina silloin tällöin muotivirtauksia, joista on hyvä poimia omaan opetustyyliin sopivaa. Harjoittelukoulut kulkevat metodien kokeilussa eturintamassa. 
Aineopettajat pätevöityvät opettajiksi harjoittelukouluissa, joita on kutsuttu myös normaalikouluiksi. Itse opiskelin Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa, pohjoismaista filologiaa, yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa sekä lopuksi suuntani valittuani kasvatustiedettä. Opetusharjoittelun suoritin Joensuun yliopistossa (nyk. Itä-Suomen yliopisto), kun lähdimme opiskeluelämästä  "oikeaan elämään", töihin juuri aloittaneeseen peruskouluun. Helsingissä oli silloin vielä oppikoulu, uudistus eteni pohjoisesta alaspäin. 

Kielten opetuksen eräs trendi, josta kuulin harjoittelukoulussa, oli ns havainto-opetus, jonka metodeihin kuului sanojen opettaminen kolmen esimerkin avulla, kolmas havainnollisin. Esimerkki ruotsin opetuksesta: det här är ett äpple (näyttää omenan kuvaa), det där är ett äpple (näyttää erilaista omenan kuvaa) och det här är också ett äpple (ojentelee kädessään oikeaa omenaa). Kuulin, että joku harjoittelija oli tuonut pyöränsä (en cykel) luokkaan ja joku harkinnut tosissaan koiran (en hund) tuomista. Hah hah, eikös symbolifunktio tapahdu puheen oppimisen yhteydessä, miksi ei säästetä aikaa ja todeta vain että omena = ett äpple?
Nykyään on taas liikkeellä hyvin omituisia oppimiskäsityksiä, esim. se että omatoimista opiskelua pitäisi olla jo ennen kuin on edes opetettu perusasioita ja että oppilaat olisivat valmiita kokoamaan isoja kokonaisuuksia materaalien merestä, kun opettaja voisi ne vain yksinkertaisesti kertoa - ja taas päästäisiin eteenpäin opin tiellä. Keinot edellä ei kannata mennä. 

Kerran sain ohjaavalta opettajalta tunnin suunnitteluun ohjeen, joka sai minut vaikeroimaan ylivoimaisen edessä. Jaa ryhmä kolmeen osaan ja valmista kullekin ryhmälle kolme eritasoista tehtäväkokonaisuutta, jotka kaikki kootaan tunnin lopussa. Siinä häntä kuunnellessani jo laskin monisteiden määrää ja sopersinkin jotain kolmestasadasta monistepaperista. Bussimatkalla kotiin mietin, miten ehdin syöksyillä neuvomassa yhdeksää ryhmää ja vielä tarkistaa kaikki tehtävät 45 minuutin sisällä ohjaavan opettajani ja muiden mahdollisten tunnin seuraajien todistaessa katastrofiani luokan takaosassa. Kotiin päästyä olin jo hysterian partaalla, mutta mieheni, jolla auskultointi edessä seuraavana vuonna, rauhoitti minua ja sanoi, että teet vain yhden kolmen tasoisen suunnitelman. Niin tein ja näytti, että ohjaava opettaja ei muistanut aiempaa tehtävän antoaan, vaan kiitteli hyvästä tunnista. 
Minä rakastin opetusharjoittelua. Siinä mentiin eteenpäin vakaasti toisin kuin silloin oli tyyli aineopinnoissa ja oli ihanaa valmistua ammattiin, jossa sai sitten tehdä paljolti oman mielen mukaan. Opettajan vapaus onkin ollut yksi suomalaisen koulun vahvuuksia. Sitä ei saisi noin vain antaa pois. 
Helsingin Sanomissa haastateltiin muutama päivä sitten opettajaa joka oli vaihtanut opettajan työnsä raitiovaunukuskin työhön. Hän oli kyllästynyt turhaan palaveeraamiseen ja kaikkeen sälään, mitä on kasautunut varsinaisen opettamisen ympärille. Painava puheenvuoro.
Olen huomannut, että esim. opetussuunnitelmia uusitaan liian taajaan, ja siinä työssähän opettajien pitää laatia valtakunnallisen suunnitelman lisäksi paikallisesti sovellettu versio, mikä on mielestäni - anteeksi vain - turha. Opetussuunnitelmista ja niiden nyansseista ei tarvitse muutoinkaan niin stressata, sen kun opettaa vain hyvin kuten ennenkin ja huolehtii oppilaistaan. 
Ilmeisesti koulujen pitää nykyään tehdä kaiken maailman raportteja ja kartoituksia. Se on tärkeimmästä eli oppilastyöstä pois.    


2. Omituisuutta valtakunnallisessa OPS:ssa

Viimeinen opetusuunnitelma, jonka paikallista versiota olin laatimassa antoi aika erikoisen kuvan opettajille tarjoillusta englannin kielen osaamisen arvostelusta. Arvosanan määräävien tasojen määrittely kuulosti kaiken kaikkiaan erittäin keinotekoiselta, mutta kaiken huippu oli ylin taso. Kiitettävään arvosanaan yltävän oppilaan pitää kielen kuullun ymmärtämisessä pystyä ymmärtämään hänelle puhuttu asia melkoisessakin metelissä ja huomion ollessa kiinnittyneenä muualle. Jotenkin näin se meni, heh. Eikös tämä mittaa jotain muuta kuin englannin kielen taitoa? Tarkkaa kuuloa ja multitaskaamiskykyjä  - ovat arvelleet että sellaista tarvitaan tulevaisuuden yhteiskunnassa. Miten tämä muotoillaan oman koulun ympäristöön sopivaksi? Jos paikkakunnalla olisi lentokenttä, niin voisi ottaa esimerkiksi huonot lentoaseman kuulutukset, tosin nekin on jo pitkään korvattu sähköisillä infotauluilla, ja eikö päinvastoin pidä poistaa meteli eikä sopeuttaa ihmislasta siihen?


3. Koulutilan järjestäminen, opettajan rooli ja oppikirjojen käyttö

Jo minun aikanani kuului sellaisia ääniä, että kankea pulpettirivi on kuin autio erämaa. No, itselläni oli vaikka mitä järjestelyjä luokassa, pöytäryhmiä ja kaarimuodostelmia, jopa säkkituolinurkka, johon pääsi palkintona kunnostautumisesta. Mutta joillekin ryhmille paras ratkaisu oli (huomasin kun levottomuus hiipi oppilaisiin millenniumin vaiheilla) muuttumaton oma paikka ja erillään toisista istuminen omassa pulpetissa eli pulpettirivit.
Mitä turvattomampi ja levottomampi oppilas sitä enemmän opettajan on oltava hänelle johtaja eikä mikään kanssaoppija ja ohjailija, mitä omituisia termejä olen kuullut. Oppilaan tilalle on samoissa termien uusinnoissa yritetty lanseerata tylsää termiä oppija. 
Nykyään on menty hukkateille siinä, että joissain uusissa moderneissa kouluissa ei ole edes omia luokkatiloja puhumattakaan omasta pulpetista, vain tilaa jota käytetään eri tavoin ja epämukavia istuimia. Ennen kiinnitettiin huomiota ergonomiaan, nyt annetaan arkkitehtien suunnitella näyttäviä kokonaisuuksia, joissa ei ole hyvä olla.        
Toinen vainottu asia oli jo minun opettajan työni aikana (lopetin 2010) oppikirjat. Oli muka hienompaa oppia muista materiaaleista kuin kirjoista. Oppikirjat on valmistanut työryhmä OPS:n huomioonottaen. Niissä on ydin, jonka päälle on helppo lisätä muuta oman maun ja oppilasryhmän innon mukaan. Ei tietääkseni koskaan ole ajateltu, että kirjoissa olisi kaikki. Jo oma englannin opettajani toi 60-luvulla oppimateriaaliksi englantilaisia lehtiä. Nyt kehitys on kehittynyt niin pitkälle, että kaikissa kouluissa ei ole kirjoja ollenkaan. 
Digimateriaali ei ikinä korvaa kirjaa, mutta on lyhyellä tähtäimellä halvempaa ja talous edellä mennään, vaikka asia muuksi selitettäisiin. Jos olisin vielä opettajana taistelisin painettujen kirjojen puolesta. 


4. Opettajan lisääntyneet ja yhä lisääntyvät tehtävät

Esimerkki tästä: Ennen opettaja opetti tunnilla ja jos joku oli sieltä poissa hänen piti kysellä kavereilta tehtävistä, jossain vaiheessa opettaja sitten velvoitettiin huolehtimaan myös sairaana ja lomailemassa olevien opetuksesta. Oppilaat kävivät kyselemässä lomamatkalle lähtiessään mukaansa tarkkoja ohjeita ja monisteita - mistä sitä luovempi opettajatyyppi tietää, mitä kaikkea kolmenkin viikon aikana tehdään (riippuu tilanteista, oppilaiden vastaanottokyvystä ym). Jotkut tunnolliset huolehtivat, että varmasti tehdään sitä, minkä poissa olevalle on selvittänyt, ettei tule vanhemmilta sanomista. 
Etäkouluaikana on otettu käyttöön tekniikat, joilla opetus voidaan välittää myös sairasvuoteelle. Mutta minusta kyllä etäopetukseksi sopiva on ihan muuta kuin paikan päällä tapahtuva opetus, joten tämä on taas uusi stressi.
Tässä olisi vaikka kuinka paljon listattavaa. Numeroarvostelun lisäksi suullinen palautehetki jokaiselle oppilaalle (aineenopettajalla satoja oppilaita), yksilölliset vanhempien tapaamiset, viralliset kehityskeskustelut koulunjohtajan kanssa (turhia pienessä koulussa, jossa reksin kanssa voi keskustella milloin tahansa), poissaolojen reaaliaikainen seuraaminen ja selvittäminen (kun ennen oppilas toi kouluun palattuaan poissaoloselvityksen nyt asia on jopa päinvastoin, opettajan pitää joissain tapauksissa raportoida vanhemmille oliko lapsi koulussa), ne Wilma-viestit nykyään (miksi vanhempien pitäisi tietää kaikki koulupäivästä, eikö lapsella saa olla mitään yksityistä?), digimateriaalien valmistaminen jne jne...
Neuvoni opettajille: älkää ottako vastaan kaikkea! Muutoin raitiovaununkuljettajan työ alkaa houkutella yhä useampaa.


5. Henkilökohtainen arviointi? 

Ruotsin kouluissa on tietääkseni jokaiselle oppilaalle oma arvosteluasteikko, eli voi olla kahdenlaisia kymppejä, sellaisia joissa oppilas osaa kaiken vaadittavan ja vähän ekstraa harrastuneisuuden ansiosta ja sellaisia, joissa oppilas entisiin surkeisiin suorituksiinsa nähden on kunnostautunut niin, että on nyt kympin arvoinen. Tietääkseni Suomessakin on halukkuutta ottaa tämä arviointitapa käyttöön ja se saattaa jo ollakin todellisuutta jossain. 
Jos tällaista arvostelumenettelyä käytetään oppilasjoukossa, niin arvosteluhan vesittyy täysin. Mitä merkitystä silloin on noilla OPS:n taulukoilla, joilla määritellään eri arvosanojen perustat? Maijan on kiitettävän arvosanan saadakseen ymmärrettävä englanninkielinen puhuttu ohje, vaikka on keskittynyt metelissä ihailemaan omakuvaansa Instassa, mutta Liisan kymppiin riittää, että kuuntelee tarkasti ilman mitään huomiota vievää ja ymmärtää enemmän kuin aiemmin, jolloin ei ymmärtänyt mitään. 
Stipendikin myönnetään tämän ajattelumallin mukaan, ei hyvästä käyttäytymisestä, vaan parantuneesta käyttäytymisestä. Muistelen eräiden alakoululaisten hämmästelyn, kun luokan stipendin sai oppilas siitä syystä, ettei ollut enää purrut opettajaa.     

Vielä jäi tärkeitä asioita puimatta, mutta toisella kerralla lisää.    

Alkukuva on Varpu Erosen näyttelystä Vieras maa Kouvolan taidemuseon Kouta-galleriassa. Näyttely on ensimmäinen osa Erosen projektia Käytännöllisen historian museo. Hän tutkii projektissa sukunsa naisille kuuluneen matkalaukun sisältöä. Laukussa on kuitteja, reseptejä, valokuvia ja almanakkoja.
Teosten materiaalit ovat kaikki luonnosta ja mitä moninaisimpia. Eronen on opetellut keittämään värejä mm. maissista, jäkälästä ja ruosteesta. Teoksessa Sopas med vinge -  Pyyhkäise siivellä materiaaleina on seuraavaa: lyijykynä, avokado, pioni ja muste paperille, juolavehnäpionipaperi, museoneulat ja Kot-kot muna -kanan kuivatut siivet.
Olen aiemmin nähnyt Eroselta ihanan työn Kehto (klik), joka on tässäkin näyttelyssä. Se on omistettu kaikille suvun menehtyneille lapsille. 

Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä,
Varpu Eronen 2022

13 kommenttia:

  1. Hyviä huomioita!
    Minusta taas opetusharjoittelut olivat ihan kamalia ja oikeissa töissä on ollut paljon hauskempaa, kun ei kukaan kyttää tekemisiä. Olisi painajaismaista olla ilman oppikirjaa, se teettää ihan valtavan työn ainakin näin alkuvaiheessa olevalle opettajalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin opetusharjoittelusta siksi, että siinä oli hyvä pieni ryhmä, paljon yhteisöllisyyttä ja vertaistukea, hyviä ohjaajia (vain tämä esimerkkini ohjaava opettaja hieman passiivinen ja hajamielinen). Lisäksi se jakso sattui minulle niin muutoinkin upeaan aikaan, aloin odottaa vauvaa, mikä teki minut itsevarmaksi ja halusin näyttää sen kaikille (heti alkuvaiheessa äitiysmekko päälle).
      Töissä oli alkuun pari vuotta melkoista opettelua, mutta sitten innostuin. Kävin paljon lisäkoulutuksissa, mistä sai vaihtelua ja ideoita. Olin kiinnostunut koulun ilmapiirin kehittämisestä. Hyvän ystäväni ja kollegani kanssa osallistuimme Kutsuva koulu -seminaariin, jonka ideoista osan pystyimme viemään eteenpäin. Pääsin myös Manchesteriin monikulttuurisuus-aiheiseen koulutukseen, minkä muistan huippukokemuksena. (Ikävä kokemus oli minun intoni joissain henkilöissä synnyttämä pahansuopuus, mikä vieläkin sattuu. Opettajainhuoneen klikit ja kollegiaalisuus olisi oma aiheensa. Siitä vaikenen.)

      Oppikirjoista luopuminen on ihan hullua varsinkin kun digimateriaalien rakentaminen on pahasti kesken. Jo kokeiden laatiminen ja korjaaminen vie opettajalta paljon aikaa. Jos joka oppitunti pitää koota sekalaisista materiaaleista ja itse näin rakentaa oppikirjaa, niin onhan se säästöä kunnalle - opettajien jaksamisen kustannuksella.

      Poista
  2. Niin totta kaikki!
    Minä,sarjavalmistettu, allekirjoitan. Jyväskylän yliopisto kouluttaa nykyään OKL:ssä eli opettajien koulutuslaitoksessa. Minut valmensi alalle OVL eli opettajainvalmistuslaitos. Meitä ei valmennettu yhdysluokkien opetukseen, joka oli maaseudulla yleisintä. Työssäoppimista siis.
    Pääsin raportointi- ym. ruleteista eläke-elämään vuonna 2005. Tosin tiivis tuntuma ammattiin on säilynyt: kotini naapurustossa, äänienkantaman päässä on koulukeskus ja päiväkoti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä se työssäoppimista oli paljolti. Aineenopettajillahan ei ole ollut (mikä lie tilanne nykyään) opetusharjoittelussa mitään valmennusta oppilaan kohtaamiseen, luokanvalvojan työhön yms, vain sen oman aineen opettamiseen. Kaikki muu oli ainakin silloin minun aikanani karsittu jopa niin paljon, että harjoittelijalle sanottiin, ettei tarvitse puuttua järjestysaioihin, vaan viedä vain se tuntisuuunnitelma läpi. No, kun minun tunnillani joku oppilas veti kilpailevaa ohjelmaa niin pakkohan siihen oli puuttua, ja ohjaava aopettaja totesi palautekeskustelussa, että saan plussaa siitä, että hoidin niin hyvin häiriötilanteen. Oikeassa työssähän tuli/tulee vähän väliä tilanteita, joissa työ ei suju ennen kuin on selvitetty mikä ryhmää kuohuttaa ja aiheuttaa levottomuutta.
      Iikkoo, kiva että saat seurata kuulotuntumalla lapsia. Meillä oli pitkään pihan toisella puolen pieni ympärivuorokautinen päiväkoti, nyt niissä tiloissa on fysikaalinen hoitola. Oli mahtavaa seurata taaperoiden touhuja.

      Poista
  3. Minulla on ollut onni saada kouluissa hyvää opetusta miinus eräs ala-aste/alakoulu Espoossa, jossa jouduin hetken viettämään muuton takia. Eli tässä oppilasnäkemys.

    Vaikka peruskouluajat noin muuten olivat perseestä kiusaamisen takia, koen että opetuksen taso oli kyllä hyvä ja pidin opetustyylistä ja luokkien järjestyksestä (meillä pulpetit pääasiassa riveissä). Omatoimiselle introvertille, joka oppii kuuntelemalla ja saamalla olla rauhassa tällainen oli erittäin sopivaa. Muutamia poikkeuksia opettajissakin oli, mutta siis pääsääntöisesti opettajat olivat mukavia.

    Tosin mieleeni on jäänyt englannin opettajani (jonka nimen muistan vieläkin), joka oli mielestäni hyvä opettaja, mutta joka oli ehkä turhan ankara. Eräs ujo (itsehän en ole ujo, vaikka introvertti olenkin) oppilas ei halunnut ääntää enkkunimeään (meille annettiin enkkunimet, kun kieltä alettiin opettaa kolmannella luokalla), vaan pysyi vaiti vaikka opettaja pyysi toistamaan nimen. Tämä oppilas ei rohjennut nimeä sanoa, koska se oli kai hänen mielestään vaikea, joten opettaja rankaisi häntä käskemällä poistua luokasta käytävään määrittelemättömäksi ajaksi.

    Mielestäni opettajien harteille yritetään tunkea asioita, jotka eivät sinne ainakaan pelkästään kuulu. Myös vanhemmilla on kasvatusvastuu lapsistaan - myös kiusaamistapauksissa. Ei se ole vain koulun asia.

    Oli kiinnostava lukea sinun mietteistäsi ja kokemuksistasi opettajana. Uskon, että olit hyvä opettaja! Ja siis siitä, miten nykyään peruskouluissa opetetaan, ei minulla ole mitään hajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin ja puhevian takia kävin puheopetuksessa. Siihen aikaan puheopetuksessa tuntui olevan suuriakin eroja, koska esim. Helsingissä puheopetus oli ihan asiallista yksilöopetusta, mutta muutettuamme jouduin puheopetukseen muualle ja se oli aivan kaameaa enkä tänä päivänäkään tajua, miten sellaista voi edes kutsua puheopetukseksi.

      Poista
    2. Kiitos oppilasnäkemyksestä, Elegia!

      Puheopetusta ei ole ollut kouluissa enää pitkään aikaan. Perheet joutuvat etsimään yksityisiä puheopettajia ja kustantamaan puheterapian omasta pussistaan.
      Oma lapsi kävi ekaluokalla puheopettajalla, joka heti huomasi, että ongelmana on liian lyhyt kielijänne ja asia korjaantui helpolla leikkauksella.
      Lapsenlapsista kaksi kävi muutaman kerran yksityisellä puheterapeutilla, joka antoi tehtäviä, mutta eniten taisi auttaa mieheni pojille järjestämä treeni ja oikeaoppisen ärrän oppimisesta luvattu palkkio.
      Puheterapeutit ovat Suomessa ylityöllistettyjä. Siinä on ala, jolle nuorten kannattaisi hakeutua.

      On kauheaa, jos ujoudesta rangaistaan. Ujous lienee vähentynyt, mikä on varmaan laadukkaan varhaiskasvatuksen ansiota. Minulla oli joitain mykistyneitä oppilaita. Jokin tilanne oli aiheuttanut sen, ettei pystynyt puhumaan toisten oppilaiden kuullen, hiljaa kyllä opettajalle, kun meni lähelle.

      Itse tykkäsin lapsena koulusta hurjasti, olin kunnianhimoinen pinko jo alakoulussa. Teininä koin koulun pelastuksena ahtaasta elämästä ja avaimena parempaan elämään. Siksi varmaan halusin opettajaksikin. Suomentajan työ oli toinen minua opiskeluaikana kiehtova ammatti.

      Poista
    3. Minulla kävi tosiaan silloin puheterapeutti koululla ja hänen luonaan sitten vietin yleensä tunnin (ollen siten poissa koulutunnilta). Silloin puhuttiin ihan reteesti vioista, minulla oli S-vika enkä edes puheterapioiden myötä siitä koskaan päässyt. Vasta joskus parikymppisenä yhtäkkiä ässän ääntäminen ”suomalaisesti” koheni, mutta hankaluuksia se tuotti ja tuottaa edelleen. Ei ole minun ässäni suomalaisten standardien mukainen kai vieläkään, mutta se sopii hyvin englannin puhumiseen. Näin jälkikäteen ajatellen puheterapiat olivat kohdallani sinänsä turhia, koska oikeaoppimisen ääntämisen sijaan opin, että minussa on vikaa.

      Poista
    4. Juu, kyllä vieläkin puhutaan ärrävioista ja ässävioista, mutta ehkä niitä ei pidetä niin isoina asioina kuin ennen. Itse olen huomannut, että treeni kannattaa aloittaa ajoissa ennen kuin lapsi on tottunut liiaksi väärään ääntämiseen. Jännä, että sinulla ässän ääntäminen parani niinkin myöhään.

      Paitsi puheopettajia niin terveydenhoitajiakaan ei ole enää kouluillla kuten ennen. Ennen joka koululla oli oma terveydenhoitaja, jonka luo oppilas voi pistäytyä ja käydä uskoutumassa myös mielipahoista koulupäivän aikana, nykyään on koulujen yhteisiä terbeydenhoitajia, joille on varattava aika. Myös rehtorilla on usein pari koulua hoidettavanaan, pari päivää viikosta tavattavissa yhdessä ja kolme toisessa.
      En ymmärrä, miten köyhempinä aikoina oli varaa enempään kuin nyt.

      Poista
  4. Olipas mielenkiintoinen kurkistus nykypäivän koulumaailmaan, kiitos.

    Kirjoista puheen ollen, huomisen postaukseni esittelee yhden hienon kirjan.....taidekirjan...kurkkaa huomisen vrk:n puolella, KliK!Sus' vie uusimpaan postaukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäpä kurkkaan, kiitos!
      Taidekirjat kiinnostavat aina.

      Poista
  5. Kiinnostavaa luettavaa jälleen! Sinä olet kyllä ollut opettajana monessa mukana. Olisi moneen kohtaan kommentoitavaa, mutta pizzataikina on odottanut vaivaamista jo tuntikausia. Paranee vain todennäköisesti kyllä.

    Olen samoilla linjoilla Elegian kanssa, että introvertti kyllä pitää noista perinteisestä pulpettiriveistä. Sain heti kroonisen ihottuman, kun kuulin sanaparin muunneltava luokkatila. Onneksi minun ei tarvinnut sitä koululaisena kokea, vaan pääsi aina haluamalleen omalle pulpetille. Yläkoulussa ei enää ollut vanhanaikaista pulpettia mustekynän paikalla, jonka kannen alle sai vieläpä henkilökohtaiset tavaransa. Ja sitä tuskaa, jos joku oli siellä käynyt!

    Minä en ole auskultoinut, otin tutkintoni ulos siinä kohtaa kun vain se olisi ollut jäljellä. Tämä oli jälkikäteen arvioituna tyhmää, mutta minua ahdisti todella paljon opetusharjoittelu. Sen sijaan lähdin suoraan opettamaan. Olisi syytä kasvaa sen suhteen, etten kokisi arviointitilaisuuksia ahdistavina vaan kehittävinä. Toki vielä jälkikäteen voisin hakea saamaan pätevyyden (lisärahan), mutten halua olla yksi leipäopettaja lisää tässä maassa. Sinä olet varmasti ollut tosi hyvä opettaja kutsumuksessasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ehkä joskus olin hyvä jossakin, joskus huono toisessa. Into ehti vaihdella, mutta onneksi ei lopahtanut koskaan. Aluksi olin kauhuissani ja mietin alanvaihtoa. Missään ei oltu valmennettu esim. järjestämään vanhempainiltaa ja olin vasta 25v lapseton nuori ihminen, vanhemmat kokeneita, mutta onneksi supermukavia. Kun itselle tuli ikää he tuntuivat ihan ystäviltä. Järjestimme diskoja ja myyjäisiä luokan retkirahaston kartuttamiseksi ja näin nuorille ja vanhemmille tuli kivaa, rentoa yhdessäoloa.

      Olen pohtinut, ovatko lapset ja nuoret nyt niin erilaisia kuin ennen, kun joissain kouluissa on niin paljon sitä, että koko luokka-aste jaetaan aina uudelleen erilaisiin ryhmiin ja eri tiloihin eri opettajien johdolla. Alaluokilla varsinkin on näitä kokeiluja.
      Minun oppilaani olivat turvallisuutta kaipaavia ja halusivat pitää kiinni omista paikoistaan, kun heillä muutoinkin tietysti luokkatilat vaihtuivat kunkin opettajan tunnilla ja myös ryhmät tasokurssien aikaan ja valinnaisainevalintojen mukaan. Ne olivat kyllä monille kivaa vaihtelua, jos perusluokassa oli joku vainoaja.

      Poista