Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

.