Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huokui jotain hiljaista ja intensiivistä. Melkein kuin tahtoa, jotain taipumatonta jonka mieli saattoi ottaa sisäänsä, muttei muuttaa tai jättää siihen jälkeä.
Tunne että joku katseli meitä.
Karl Ove Knausgårdin uusin teos Aamutähti on kahden päivän romaani. Kirja on jaettu osiin Ensimmäinen päivä ja Toinen päivä ja molemmat osat koostuvat luvuista, jotka on otsikoitu minäkertojan mukaan. Kertojia on kahdeksan, monella on useampia pitkiä puheenvuoroja, yhdellä vain yksi parinkymmenen sivun osuus. Tarkastelen näitä lukuja miettien, onko niillä jokin myyttinen merkitys. Onko kirjan sivujen määrä tarkoituksella 666?
Alkuperäisessä norjankielisessä teoksessa Morgenstjernen sivuja on 666 ja suomennoksessa tämä on säilytetty toisin kuin englanninnoksessa ja ruotsinnoksessa, joissa määrä vaihtelee parin sivun verran.
Kirjalle on tulossa jatko-osia. Jatkuvatko myös päivät, niin että niitä on lopussa luomiskertomuksen määrä, seitsemän?
Eletään oudoksuttavan helteistä kesää Etelä-Norjassa. Keskellä kesää taivaalle nousee iso uusi tähti. Kukin monikertojatarinan henkilö ihmettelee näkyä ja sitä pohtivat asiantuntijatkin pääsemättä selvyyteen.
Tarinan aloittaa Arne, joka on lähdössä nelihenkisine perheineen mökiltä kesänvietosta takaisin kaupunkiin. Kesken kiireisten loppujärjestelyjen vaimo näyttää olevan putoamassa skitsofreniaan.
Monella muullakin ote lipsuu joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Eläimet alkavat käyttäytyä oudosti - nehän yleensäkin vaistoavat vaaran ihmistä herkemmin.
Mitä on tapahtumassa?
Knausgårdilla on erinomainen kyky kuvata arkea niin elävästi että lukija on kuin siinä mukana kertojan vieressä. Dialogi on luonnollista ja tämän hetken kielellä puhuttua.
Ja miten mainiosti suomentaja Jonna Joskitt Pöyry onkaan välittänyt nämä arkitunnelmat.
Kirjan alku, Arnen perheen elämä, tuo mieleen Knausgårdin aiemmat viipyilevät perhekuvaukset, joissa kaikki on normaalia ja hyvin, mutta kaiken yllä on kuitenkin jotain painostavaa.
Oudot asiat tuntuvat sitäkin oudommilta, kun ihmisten elinpiiri on kuvattu niin eläväksi ja tavanomaiseksi. Linnulla näyttää olevan vauvan kasvot. Ravut parveilevat tiellä ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ihmiset vuoroin ravistelevat pois epänormaaliuden tuntemuksia itsestään vuoroin säpsähtelevät muutoksia. Kaikilla on tekemistä ihmissuhteissaan.
Raamatussa sekä Jeesusta että Luciferia on kutsuttu aamutähdeksi, Kointähdeksi.
En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään.
Hörppäsin limonaatia. Se maistui laimealta, koska jääpalat olivat jo sulaneet.
Varsinkin yksi kirjan henkilöistä; Egil Stray, pohtii paljon kuolemaa uskonnon ja filosofian kautta. Tällä erakkoelämää viettävällä rikkaan perhetaustan omaavalla miehellä, on kirjan lopussa jopa pitkä essee 'Kuolemasta ja kuolleista'.
Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?
Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus.
Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."
Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?
Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus.
Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."
Knausgård kirjoittaa uljaasti ja pakottomasti, vaikka kaikki lähteekin siitä, että hän kirjoittaa, koska kokee pakonomaista tarvetta kirjoittamiseen, tai oikeastaan teksti varmaan kulkeekin niin jouhevasti juuri sanomisen pakon vuoksi. Knausgårdillahan on periaatteenaan, että tekstin pitää tulla ikään kuin tahattomasti. Tätä hän selitti vuoden 2017 Why I Write -luennossaan, joka julkaistiin myöhemmin myös kirjana.
Aamutähti ei ole täydellinen romaani. Itse asiassa siinä on paljon puutteita.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut.
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.
Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?
Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut.
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.
Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?
Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"
Olen aina sivuuttanut Knausgårdin, mutta tämä kirja on alkanut vähän kiinnostavaa. Toisaalta en tiedä, haluanko lukea monen kirjan verran selvitystä aamutähdestä. :D
VastaaPoistaHeh, Anki ymmärrän epäröintisi. Jos Knausgårdille antaa pikkusormen niin... no, osa ihmisiä koukuttuu, mutta se on miellyttävää koukuttumista. Epäilen, että jatko-osat ovat Aamutähteä massiivisemmat. Oliskin yllätys, jos eivät olisi.
PoistaJos kuitenkin haluat tutustua, niin aloita pikkuromaanista Kevät. Siinä on kaikki Knausgårdin tyylin plussat ja se on, toisin kuin monet hänen kirjansa, ehjä kokonaisuus.
Takakannessa on sitaatti Norjan suurimman sanomalehden Verdens Gangin arvostelusta:"Aamutähti ei ole romaani, jonka voisi selittää. Se pitää kokea herkin aistein ja avoimin mielin."
Ja Dagbladet kehuu:"Pirullisen hyvä."
Odotin kirjoitustasi Aamutähdestä kiinnostuneena ja toit esiin montakin juttua, joita jäin miettimään. Solmimattomat langat vaivasivat minuakin. Itse en eräässä kohtaa kirjaa enää ollut lumoutunut. Noin kirjan puolivälin paikkeilla nousi vahvoja epäilyksiä: what is this shit? Kirja alkoi muistuttaa hetkittäin kuin jotakin kauhukirjaa (tai stereotypiaani sellaisesta) ja ajattelin jopa, että K on saanut kunnon miljoonaennakot ja jotain on pitänyt tehdä. Mutta alkuhan oli kunnossa? Kaikki ne henkilöt niin taitavasti tehty? Mutta sitten siirtyminen hirviölintu-osastolle!!??
VastaaPoistaLukeminen pidemmälle muutti tilannetta ja aloin kokea, että teoshan lähes saarnasi hahmojensa kautta minulle, ja päin näköä. Ja henkilökohtaisella tasolla nimenomaan. Ihmiset paljastuvat kirjassa yksi toisensa jälkeen ja löysin omia osiani yhdestä jos toisesta. Valitettavasti. Koko tekstimassa olikin nyt peili, joka heijasti omaa hirviötäni, itseäni, ja kaiken yllä vielä se tähti, joka saattoi olla pelkkä tähti tai sitten valo taivaasta tai vaikka helvetistä. Kuten sinäkin näit.
Uskovaisethan käyttävät, kuten tiedätte, usein perusilmaisuja armo ja laki. Laki/totuus itsestä ajaa armon luokse jne. Aamutähdestä tulikin jonkinlainen Lain kirja. Usean henkilöhahmon kautta (ja niitähän riitti) sain osoituksen, ettei kaikki ole minussa kunnossa. Toki ihmisen paskamaisuus, oma varsinkin, on ollut selvää aina, niin kuin varmaan suurimmalle osalle ihmisistä omansa, tai niin ainakin luulen. En minä ainakaan osaa pitää itseäni ”aika hyvänä ihmiseksi.”
Kirjan hirviölinnut ja rituaalijutut muuttuivat viihteellisestä materiaalista todeksi. This ”shit” was just for me! Ja se tähden häiritsevä olemassaolo. Tuli mieleen ensimmäinen koronakevät, kun taivaalla loisti todella kirkkaasti planeetta, muistaakseni Venus. Se oli takaraivossa koko ajan, kun kävelin illalla rannalla. Ihan niin kuin tässä tuo tähti.
Kirjassa toistuu muistaakseni kaksi kertaa virke Olet tuomittu, kahdelle eri ihmiselle. Jos pateettisesti nyt ilmaisen, niin kaiken tematiikan, kuolema-aiheen hienon käsittelyn, knausgårdilaisen tarkan arjen kuvauksen, mielisairauden kuvauksen, Bergenin seudun kuvauksen, vanhemmuuden kuvauksen (jne.) rinnalla, tämä kirja asettikin nyt henkilökohtaisen kysymyksen: Olenko itse peruuttamattomasti tuomittu?
Aamutähti siis todella häiritsi minua ja sitä mitä olen!
Ja se oli yllätys. Nykykirjalta ei todellakaan tuollaista suoraa henkilökohtaisuutta odota. Sellainen ylittää tietenkin kaikki odotukset.
Ei kelattu yhteiskunnan vääriä ”rakenteita” tms. vaan ihmisen omaa sisäistä (väärää) rakennetta.
Vieläkin tuo jälkitunne jatkuu.
Taisteluni-sarjassa tuli ajateltua paljon teossarjan henkilöitä, mutta tämä tuli ihan omille silmille. Kirjan rakenne oli hieno ja lopun fiktiivinen essee, joka sitten muuttuu kerronnaksi minusta mestarinäyte. Kirja jäi auki niin moneen suuntaan ollen täynnä avoimia loppuja, että se tähti jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan taivaalle, sinne takaraivoon ja teos on luettava jonkin ajan kuluttua toisen kerran. Kirjan tuottama tausta-ahdistus jatkuu sekin, ja se on hyvä. Kirjassa oli selvä moraliteetti. En tiedä oliko se tekijän tarkoitus, mutta niin minä sen luin. Varmaan oli jo sekä hirviö että tähti sisälläni valmiina.
Mukava jakaa Knausgård-fanius kanssasi. Ehkä olemme myös persoonan lumoissa jossakin määrin? Itselläni jostakin tullut tunne, että Knausgårdia lukiessa olen tekemisessä (myös) kuin vanhan, kauan sitten kirjoitetun kirjallisuuden kanssa. Jonkinlainen vanhan tuntu hänen kirjoissaan. En osaa asiaa selittää.
Kuin vanhaa, kauan sitten kirjoitettua kirjallisuutta - totta!
PoistaKnausgård ei kirjoita minimalistisesti eikä maksimalistisesti eikä harrasta mitään kokeellista. Hänen tekstinsä on kuin Tohtori Živagoa tai kuin Tuulen viemää. Tarinoihin ja henkilöhahmoihin uppoaa ja haluaa kulkea heidän mukanaan.
Se perhe-elämä, jota Knausgård on kuvannut Taisteluissa ja Keväässä on myös tässä kirjassa Arnen tarinassa ja johdattaa lukijan tapahtumapaikkaan ja muiden henkilöiden pariin.
Hyvän ja pahan pohdinta on minullekin jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Kirjan henkilöillä on kriisinsä ja paheensa, omat katumuksensa ja demoninsa. Usein se on kohtaamattomuus, yhdellä suhteessa aviopuolisoonsa, joillain tosilla lapseensa.
Tämä pimeän ja valon taistelu ihmisen mielessä sai minun mieleeni tuon laulun keijusta ja peikosta... "miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa".
Mutta toisi kuin sinä, minä näen kyllä itseni "aika hyvänä ihmisenä". En tarkoita tällä, että olisin sellainen, vaan sitä, että olen oppinut olemaan armollinen ja katsomaan kaikkea mistä itseäni olen nuorempana syyttänyt (isosti ja paljon!) kuin ulkopuolisen silmin todeten, että olisinko muka voinut koskaan toimia paremmin kuin toimin, silloin, niissä olosuhteissa.
Niin, ja vielä fanituksesta.
PoistaKun Taisteluni-sarjan ensimmäiset osat oli julkaistu ja Knausgård oli paljon haastatteluissa, synkkä ja komea viikinki, ihastuttavan lurjuksen näköinen, niin kävin lukemassa keskusteluja joissa epäiltiin, että naislukijat lukevat hänen kirjojaan vain miehen itsensä takia. Heh, Knausgård on vanhentunut, liehutukka lyhentynyt ja edelleen fanit fanittavat ja heissä on myös miehiä.
Kyllä minua kiinnostaa myös Knausgård itse ja hänen elämänsä. varmaan siksi, että hän toi sen niin esiin Taisteluni-sarjassa ja osin sitä ennenkin romaanissa Poissa päiväjärjestyksestä ja sen jälkeen Keväässä. Jotkut ex-vaimon Linda Boström Knausgårdin kirjat käyvät vuoropuhelua Karl Oven kirjojen kanssa, mikä antaa niille myös lisäväriä. Olen kiinnostunut myös hänen, siis Lindan, tuotannosta ja elämästä.
Voi voi, miten Knausgårdilla siellä Lontoossa sujuu isossa uusperheessä? Miten lapset, jotka tulivat niin tutuiksi Taisteluiden alkuosissa - siis autofiktiivisesti?
Autofiktiivisestä tyylistä olen ajatellut, että ei sitä aivan kaikkien tarvitsisi käyttää, tulee verratuksi mestariin ja muut jäävät niin paljon jälkeen...
Kiinnostava Knausgård, ajattelin lukea sen taistelusarjan ensin, muistaakseni puolet on luettu. Kiitos tästä :)
VastaaPoistaMinulla puuttuu Taisteluista viimeinen osa. Kerran se oli jo meillä lainakirjana, mutta kirjan koko, tuhatkunta sivua, uuvutti ja kirja jäi lukematta. Nyt se alkoi taas houkuttaa. Luen sen varmaan ennen kuin Aamutähti saa jatkoa.
PoistaKnausgård on kyllä tuntemistani nykykirjailijoista kiinnostavimpia.
Harmi että Knausgård meni leikkaamaan tyylikkään lettinsä, joka hänelle erityisen hyvin sopi. Tämmöinen pinnallinen kommentti tästä, kirja odottaa tuolla varausjonossa. Suosittelen myös Taisteluni 6. osaa tietenkin. Hitler-essee siinä perustelee hyvin nimenkin.
VastaaPoistaTaidan mennä lainaamaan tuon kirjan huomenissa. Knausgårdia arvosteltiin nimen valinnasta jo varhaisessa vaiheessa, joten sisällytti sitten siihen loppuosaan Hitler-pohdintansa. Kirjoihin pääsi muutakin kirjoittamisen ja julkaisujen aikana tapahtunutta, mm. sukulaisten reagointia paljastettuihin asioihin. Kyllä Taisteluni-nimi sopii Knausgårdin minäkertojan ahdistuksien kuvaukseen kuin nenä päähän.
PoistaNiinpä, semmoinen komea leijonanharja! Ettei vain ulkonäköön kiinnitetty huomio olisi saanut ujon miehen luopumaan tuosta komeudesta. Se juuri onkin aina niin hienoa, jos kaunis käyttäytyy ujosti eikä näytä tietävän, että on silmiinpistävän hyvännäköinen.
Hyvä, rakastettu Karl Ove Knausgård, jos luet tämän, niin pyydän: Tillat håret ditt vokse, takk.
(Meniköhän tuo oikein?)
Hihii, tosi hauskaa. Toivottavasti joku välittää tämän fanitoiveen :)
PoistaYksi voimakkaimmista ja jää osin sekavaksi. Karl-Oven ulkonäön ihastelua en ole koskaan ymmärtänyt ja hän on kyllä yksi parhaista nykyajan kirjoittajista ja ajattelijoista.
VastaaPoistaOdotan paljon tältä trilogialta. Mihin se mahtaakaan kääntyä?
PoistaKnausgård on niin hyvä kirjoittaja, että kirjan hahmot jäivät elämään vahvasti mielessäni ja haluan kuulla, miten heille käy.
Etkö ymmärrä sitä, että ulkonäköön ylipäänsä kiinnitetään huomiota vai sitä, että juuri Knausgårdin ulkonäköä ihastellaan?
Minusta hänen viehätyksensä on siinä, että hän on karskilla maskuliinisella tavalla komea ja siitä niin tietämätön. Synkkä miehinen olemus saa naiset (monet) tuntemaan, että he voisivat silittää hellästi ne huolen rypyt pois.