Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa

Vanhat kirjan kannet olivat usein yksinkertaisia, vain kaunis pinta, ei tekstejä. Tähän on piirretty lisäksi taitettu kukka.
Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917 - 1976) kirjoitti esikoisromaaninsa Man gjorde et barn fortraed vuonna 1941 julkaistuaan sitä ennen kaksi runokokoelmaa. Kirjan suomalainen nimi noudattaa alkuperäistä, Lapselle on tehty pahaa, 1950. Suomentaja on Yrjö Korhonen.

Nimi kertoo mistä on kysymys. Kyllä, lapsen hyväksikäytöstä, ja osuvasti myös sen, että lapsena seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta tuntuu aikuisena, kun syy pahaan oloon on selvinnyt, että sen kauhun on kokenut joku toinen, vieras lapsi, jonka hän on kerran tuntenut.

Kirsten Worm on huolehtivien työväenluokkaisten vanhempien vielä kotonaan asuva nuori nainen. Päättelen, että eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kirsten  on kohdannut miehen, Jörgenin, josta pitää, mutta ei pysty tuomaan häntä kotiinsa, vaikka tietää, että aina huolissaan olevat vanhemmat iloitsisivat tietäessään, että hänellä on kunnollinen poikaystävä. Vanhempien ja Kirstenin välit ovat etäiset. He ovat kaikki avuttomia ja kykenemättömiä lähestymään toisiaan. 

Jokin oli hullusti, mutta hän ei tiennyt,  mikä se oli. Hän tiesi vain, että hänen ruumiissaan oli kuume, hän kaipasi elämää. Hän istui mielellään "Sisiliassa" Jörgenin ja Ninan ja Egonin kanssa juomassa porteria ja limonaadia. Hän tunsi mielihyvää tanssiessaan Jörgenin kanssa ja tuntiessaan hänen laihojen sormiensa liukuvan pitkin selkärankaansa. Hän tiesi, että oli olemassa jotain muuta, syvempää iloa, puhtaampaa, mutta hänen sydämensä oli niin levoton ja hänen yhdeksäntoistavuotiaan sielunsa yllä häilyi varjo, jonka syytä hän ei tiennyt. 

Varjo on se, että Kirsten kavahtaa seksuaalista lähestymistä. Jörgenin halua viestivä katse pelästyttää ja tuo muiston jostain kauhistuttavasta. Kuitenkin hän haluaa olla Jörgenin kanssa, vaikka tietää, että "se tärkein" puuttuu.
Hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Ei ollut yhtään miestä, jonka olkapäätä vasten olisi voinut painaa päänsä ja tuntea itsensä turvalliseksi. Ei ollut mitään turvaa miehen läheisyydessä. Oli vain himoa ja tuskaa.

Kirstenin ongelma alkaa selvitä, kun hänen työpaikalleen kirjapainoon tulee uusi työntekijä, vanhempi mies, jonka tapa lähestyä äänettömästi epävarmoin askelin saa hänet varuilleen ja nostaa alitajunnasta jotain unohtunutta. Vaaran tunne kulkee hänen lävitseen, mutta hän puistelee sen pois. Seuraavaksi hän säpsähtää miehen pitkiä valkoisia sormia ja kohottaa katseensa tämän kasvoihin, jotka ensin tuntuvat oudosti tutuilta ja sitten kohta vierailta. Vanhemmille miehen nimi ei sano mitään. Kirsten tuntee olonsa pettyneeksi, Miten hän olisikaan voinut lapsena tavata tätä miestä, ylihuolehtiva äitihän vahti hänen joka askeltaan.   

Muistot tilanteista, joissa Kirsten on lapsena kauhistunut kenen tahansa vieraan miehen kasvojen tullessa lähelle alkavat nousta pintaan ja painajaisunet johdattavat häntä eteenpäin.
Siis jo silloin, hän ajatteli, ja silloin olin seitsenvuotias. Olenko elänyt jo kerran aikaisemmin vai onko mahdollista, että seitsenvuotias lapsi -?  Tässä ajatukset vaikenivat, kuten aina. Tässä oli syvä, tiheä pimeys, läpitunkematon. 

Kirsten tietää, että hänen on pakko uskaltaa selvittää salaisuutensa oman elämänsä ja vierellään pysyneen Jörgenin elämän vuoksi. Mikä mies Emanuel Schultz oikein on? Miksi tämä tulee hänen painajaisiinsa? Kirsten järjestää tapaamisen.
Silloin revittiin pois se verho, jonka läpi hän oli jo puoliksi tunkeutunut. Silloin hän näki kaiken - ja huusi. Silloin hän eli kaiken uudelleen ja painoi rystyset suuhunsa tukahduttaakseen huudot, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa. 

Kirstenin huutaessa mies kääntyy kylmänä pois ja miettii, että jaahas tällaiset asiat jäävät muistiin. Hän oli pelännyt kolmivuotiaaseen kajotessaan, että seuraavana päivänä äiti ja poliisi tulisivat, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nuori luotettava pyhäkoulunopettaja jatkoi oheiskasvattajana.
Hän oli saanut saatella pienen rakkautensa kohteen kotiin ilman epäilyn häivää,  eikä tämä ollut valittanut asiasta. Hänen olisi pitänyt - silloin, ei nyt enää. 

Tämä on siis mahdollista, hän ajatteli. Vuosilla ei ole  mitään merkitystä. Lapsi ei kuole, sitä ei käännetä ylösalaisin kuin koteloa, josta täysikasvuinen ihminen astuu esiin. Se jatkaa elämäänsä eristettynä johonkin ihmisessä ja voi milloin tahansa sukeltautua esiin. Eloisana. Tuorein muistoin. Ne huudot tulivat kuusitoista vuotta liian myöhän. 
Lapsi ei ollut huutanut. 

Kristen kuuntelee miehen selittelyä siitä, miten aivan hyvin voi rakastua lapseen, koska lapsessa on jotain niin esteettistä.
Hän selittää itseään kuin varas, joka kaikesta huolimatta on ylpeä siitä mitä tekee ja pitää sitä mielenkiintoisena. Hän on pelännyt vain ilmiantoa eikä hän vieläkään välitä lapsesta, vain itsestään. 

Tahdoin vain vähän leikkiä kanssanne. 

Hänen äänensä sameni: - Te olitte niin pieni, ja teillä oli pieni, lyhyt, sininen hame. Teidän pienet kiinteät jalkanne - 

Emanuel selittää, miten lapsen viaton luottavaisuus voittaa hänen kaltaisellaan aikuisen naisen laskelmoivuuden ja miten ihme ja paratiisi toteutuu, kun pieni lapsi käsittää sellaista mitä ei saisi käsittää, kun saa aukaista kukannupun ja murskata terälehdet. Luonnonvastaista, no juu, mutta eihän sille mitään voi, kun on sellainen kuin on. 

Ditlevsen on kuvannut pedofiliatapauksen tarkkanäköisesti ja läheltä. Ei kai vain... Hänen oma elämänsä oli onneton ja päättyi itsemurhaan.
Ditlevsenin elämäkertatrilogian ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt suomeksi Katriina Huttusen suomentamana. Toivottavasti kaikki osat suomennetaan. 

Ajankuva ja yhteiskuntaluokkien kuvaus ovat Ditlevsenin vahvuuksia.
Kirstenin silmin hän arvostelee ja armahtaa, ei pedofiiliä, mutta muita, joita on katsonut arvostellen. Kirsten aikuistuu.
Hän löytää säälin tunteen vanhempiaan kohtaan, jotka ovat yhtä tietämättömiä ja lannistettuja kuin hän itsekin on. 

- Mikä isänne on? kysyy johtaja kohteliaasti. - Työläinen? Vai niin, jaahah, luulen, ettemme voi käyttää teitä mihinkään. Lisäksi: te olette ilmeisesti niitä, joiden pitää elää palkallaan, me etsimme hyvästä perheestä olevaa nuorta tyttöä, joka vain tahtoo ansaita vähän taskurahoja. 

Vanhempien vallasta lapsiinsa Kirsten toteaa, että nämä voivat vahingossa vaikka lyödä lapsensa kuoliaaksi eikä heitä voida siitä rangaista.
Että olisi tuomioistuin vanhempia varten oli ennenkuulumaton ajatus, aivan liian rohkea juolahtamaan heidän mieleensä. 

Köyhälistön lapset elävät ahtaasti ja saavat liiankin pieninä todistaa aikuisten intiimiasioita ja rankkoja riitoja. Elokuvissa ja viikkolehdissä he taas tapaavat täydellisen sliipatun sankarin ja sankarittaren joka naisellisesti pää taaksepäin taipuneena antautuu romanttiselle viettelijälleen. Näistä kahdesta he rakentavat itselleen mallin.
Kumppani on löydyttävä samasta yhteiskuntaluokasta tai kauniilla työläistytöllä joskus selkeästi ylempää. Luokkaerot määräävät elämän. 

Tanssiravintola on paheiden pesä, josta nuoria varoitellaan.   
Kaikki oli yhtä lainehtivaa ihmismerta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet sinne sattumalta ja tiheään toisiinsa  sulloutuneina hengittivät toistensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka muutamaa yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta olivat äärettömän tyhjiä ja välinpitämättömiä. Tyhmiä, nuoria ja hikisiä - siellä täällä katseessa häivähdys jostakin kerran olleesta, kadotetuista mahdollisuuksista, poistuhlatuista sielunkyvyistä, kallisarvoisista lahjoista, jotka oli murskattu ja tapettu jazzin idioottimaisessa neekerimölinässä ja viettien kohtalokkaassa sokeudessa. 

Ditlevsenin tyyli on melodramaattista, mutta ei liikaa. Aikanaan se ei ole vaikuttanut niin pateettiselta.
Asiaa on paljon ja sellaista asiaa, mikä nykylukijalle muistuttaa, miten paljon on menty eteenpäin ihmisten oikeuksissa ja tasa-arvossa.  

Olen katsonut YleTeemalla menevää italialaista Elena Ferranten romaaneihin perustuvaa tv-sarjaa Loistava ystäväni, jossa kuvataan napolilaisia työläisnuoria. Ajankohta on myöhäisempi kuin Ditlevsenin nuorilla, sarjan alussa ollaan 50-luvulla, mutta luokkajaot ovat yhtä jyrkät kuin Ditlevsenin kuvaamana aikana Tanskassa. 
Luin myös Simone de Beauvoirin elämäkerrallisen romaanin Erottamattomat, jossa porvaristytöt kärsivät ahtaasta katolisen uskonnon rajaamasta elämästään 1900-luvun alun Ranskassa. 
Ditlevsenin, Elena Ferranten ja Simone de Beauvoirin romaanit liittyvät yhteen sillä tavalla, että niissä kaikissa nuoret tytöt etsivät omaa rooliaan ja oikeuttaan mielekkääseen elämään. Kaikki he etsivät myös rakkautta kaivaten, pettyen, murtuen ja onnistuenkin.  
Ditlevsenin kirja päättyy kahteen tärkeään lauseeseen:
Vihan voimme unohtaa. Rakkautta emme koskaan.