Niin. Sanni oli normaali ja normaali jaksoi. Aamulla lapset päiväkotiin, sitten tehokkaana töissä päivän, illalla lapset kotiin, ruoka, leikkiä ja kotitöitä, iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna sama. Ei mitään maailmaa mullistavaa, kyllähän normaali jaksoi.
Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan.
Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan.
Kaiken keskellä Sannia painaa lohduton syyllisyys jaksamattomuudestaan. Huoli lapsista ei hellitä edes sairaalan psykiatrisella osastolla, jonne hän lopulta joutuu - tai pääsee, koska eihän tuohon pitkittyneeseen uupumuksen tilaan enää muu auta kuin kemiallisesti pakotettu lepo ja pysähtyminen.
Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?
Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?
- Mitä oikeasti edes on oma ääni? Ei se ole muuta kuin kaikkien niitten äänten sekamelska, joita me ollaan lapsena kuultu. Ja siihen vaikuttaa kaikki ne kokemukset, mitä me on lapsena koettu.
- Sun pitää rakentaa sinne pään sisälle toinen ääni, Harri jatkoi, - joka puhuu sen syyttäjän päälle ja muistuttaa, että sä olet hyvä ja riittävä sellaisenaan.
- Niin.
- Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.
- Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.
Lapsen syntymän jälkeinen aika on mullistus ihmisen elämässä, erityisesti naisen kaiken sen fyysisen muutoksen vuoksi, mitä hänessä tapahtuu.
Paitsi omat odotukset ja vaatimukset, niin myös ympäristön vaatimukset tuntuvat raskaina uudessa tilanteessa.
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla.
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.
Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin.
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla.
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.
Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin.
Jos olet kivellä keskellä järveä etkä uskalla säärikrampin vuoksi uida rantaan, niin aina voit huutaa. Äänenkantama on harvinaisen hyvin oivallettu nimi tälle kirjalle.
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti.
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti.
On kyllä vaikuttavan näköinen teos ja myös sisältö kuulostaa todella siltä. Luet kyllä hienosti eri aihepiirien teoksia!
VastaaPoistaAina mietin, miksi ihmisillä on niin kova tarve lynkata ja syyllistää toisiaan. Tietää muita paremmin, asianosaisia paremmin. Kukin voi toki arvioida tilanteita vain omasta perspektiivistään, mutta siihen soisi sisältyvän mahdollisuus myös muunlaisiin näkökulmiin. Koko totuus ei ole se oma eletty.
Suomessa perheenäidit jäävät usein todella yksin, myös edellä mainituista syistä. Myös sairaat jäävät yksin. Pitäisi jaksaa ja olla ns. täydellinen, jotta saisi riittävästi normaalia ymmärrystä ja myötätuntoa, jota jokainen ihminen ansaitsee. En ihmettele, että niin moni jättää nykyään lapset "hankkimatta". Surullista on, jos se tapahtuu sen pelon takia, että jäisi niin yksin, ei tulisi jaksamaan tai ettei saisi tarpeeksi tukea hädän keskellä. Samaan aikaan on kyllä kiva, että jotkut tuovat myös myönteisiä asioita esille lapsiperhearjesta, etteivät ne vähäiset uskaltajtkin peru aikeitaan!
Jokin aika sitten Juha Itkonen kirjoitti kolumnissaan, miten kivaa lasten kanssa on, ja eikös kohta tullut sapiskaa aikamme suuntukkijoilta: Itkonen ei olisi kuulemma saanut puhua tästä asiasta - eikä varmaan yhtään mistään, koska hän on hyväosainen keski-ikäinen heteromies. Mitäh! Itkonen on neljän lapsen isä, eikö se oikeuta puhumaan vanhemmuuden onnesta. Paremmintietävät motkottajat eivät ehkä tienneet, että Itkonen kirjoitti kolme vuotta sitten kirjan 'Ihmettä kaikki', jossa kertoi kaksoslastensa vaikeista ensikuukausista. No, ehkä heidän mielestään ei voi kirjoittaa myöskään vaikeuksista, jos "kuuluu väärään ryhmään".
PoistaMolemmat asiat ovat läsnä yhtä aikaa pienten lasten kanssa eläessä, onni ja huoli, elämän iloisimmat hetket ja pettymykset ja uupumiset, joissa pitää oppia itselleen armolliseksi.
Olispa kiva, jos joku kirjoittaisi kirjan perhe-elämän hauskuudesta. Itkonen? Ihmisillä on valtavasti videopätkiä lastensa kivoista puuhailuista ja juttuja pikkulapsiajan päiväkirjoissa. Materiaalia olisi.
Pirkko Saisiolla on kirja isovanhemman näkökulmasta 'Spuuki spaidermän ja raju nonna'. Luin sen tuoreeltaan kun oma pojanpoika oli samanikäinen pikkuviikari kuin Saision tyttärenpoika Remu. Samoja kivoja kokemuksia.
Joskus siinä, ettei osata asettua toisten asemaan saattaa olla pelkoa oman hauraan tasapainon hajoamisesta. Ei haluta nähdä ympärillä mitään vaikeaa. Mutta yleensä kai vähätteleminen on vain törppöyttä.
Kirjan esittelyn luettuani, mielestä nousi omakohtaisesti koettuja tuntemuksia ajalta, kun lapset olivat pieniä.
VastaaPoistaVieläkään en muista parista vuodesta mitään tuolta ajalta.
Perheenäidin arki ei aina ole niin auvoista, nämä syyllistäjät eivät ole itse sen ihmeellisempiä tai kaikkivoipia äitejä.
Aika kun lapset ovat pieniä on lyhyt, toivoisi, että tuosta ajasta jäisi mukavat muistot, kun itse on jo vanha.
Kyllä minäkin muistin lukiessa väsymyksen hetkiä. Meillä ei ollut isovanhempia eikä muita vanhempia ihmisiä tukena, kuten ei monella muullakaan, joten vanhemmuudesta ei saanut vapaata kuin joskus vuorotellen miehen kanssa.
PoistaMe olimme aina kotona ja hyvin paljon myös yhtä aikaa paikan päällä. Siitä pojille jäi varmaan turvallinen olo, joskin perhematkailuun ulkomailla ei ollut varaa kuin kerran koko perheellä.
Enimmäkseen kyllä muistan, että oli kivaa. lapset olivat vuorollaan eri ikävaiheissa ja heitä oli kiinnostavaa seurata.
marjatta
VastaaPoistatartun tuohon samaan kuin esmeraldakin, eli "miksi ihmisillä on niin kova tarve lynkata ja syyllistää toisiaan. tietää muita paremmin, asianosaisia paremmin."
katsoin aikoinaan skam-nimisttä norjalaissarjaa, koska se oli niin salasyvällinen. ja ne nuoret näyttelijät! yksi niistä oli noora amalie sætre. sillä oli opiskelijakämpän seinälle oli kiinnitetty lappu, jossa luki: everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. be kind. always.
sehän on variaatio vanhasta viisaudesta, joka kehottaa kulkemaan päivän toisen kengissä ennen kuin rupeaa päsmäröimään miten sen toisen pitäisi elää.
eilisessä radiokuunnelmassa elämässään hienosti porskuttava sinkkunainen ihmetteli sitä, miten yksinhuoltajat viitsivät aina tehdä joka tikusta tragedian. yksinhuoltajaäidin ankeiden päivien jono oli uranaiselle itselleen tuntematon konsepti.
kyllä se nooran lappu on oikeassa: kenenkään elämästä ei voi vetää itsevarmoja johtopäätöksiä. vasta kun kävelee toisen kengissä, ymmärtää hiukan paremmin, miksi jonkun askel on niin raskas.
meri
Minulla jäi Skam katsomatta. Sitä kehuttiin paljon.
PoistaOn kauhean vaarallista, että aletaan laittaa ihmisiä lokeroihin sen mukaan, miten heidän pitää joko tuntea kiitollisuutta tai hävetä osaansa, jota ei ole aina edes valinnut vaan jonka on saanut syntymässä tai johon on joutunut sattumalta.
Yksin elävä uranainen menettää jotain, mitä yksinhuoltajaäidillä on, sen pienen käden poskellaan ja pyyteettömän rakkauden tunteen ja yksinhuoltajaäiti taas menettää aikuisseuran ja mahdollisuuden keskittyä täysillä kiinnostavaan työhön. Kaikkea ei saa kerralla ja se voi synnyttää kalvavan tunteen jonkin tärkeän menettämisestä.
Toisaalta, Anni Sinnemäki sai lapsen teininä ja pääsi silti korkealle myös urallaan.
Molemmat voivat olla yksinäisiä, niin sinkkunainen kuin yksinhuoltaja, molemmilla voi olla myös vilkas sosiaalinen elämä.
Nooran lappu on hyvä. Toisilla eläytyminen tuottaa empatiaa, toisilla ei. Jälkimmäisillä riittää mielikuvitusta kyllä vinoiluun, ja voi olla niinkin, että jos alkaa suhtautua kaikkeen erilaiseen vähättelymoodilla ja vinolla huumorilla, niin se jää päälle normaalireagoinniksi. Jotkut jopa kutsuvat sitä suhtautumistapaa älykkääksi sarkasmiksi.