Joonatan Tola, Punainen planeetta

 
En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni. 

Joonatan Tola on kirjoittanut oman elämänsä aineksista, niitä mielikuvituksensa läpi suodattaen, romaanin Punainen planeetta, jota takakannen tekstissä kuvataan kaunokirjallisena sähköiskuna suoraan aivoihin.
Kirjaa vähän matkaa luettuani saatoin jo todeta, että tällä kertaa mainoslause ei ole liioitteleva. 
Olin jo jonkin aikaa kaivannut kaunokirjallista kirjaa, joka tempaisisi kunnolla mukaansa ja josta olisi aivan pakko kirjoittaa tänne blogiinkin. Tässä se on! 

Punainen planeetta kertoo tuhoisista sukulaisuussuhteista karnevalistisella tavalla leiskuen. Kirjassa keskitytään isään Mikko J. Tolaan. Kaiken alta kuultaa lapsen suru ja pettymys omaan lapsuuden ympäristöönsä. Mielestäni Joonatan Tola on valinnut juuri oikean tavan lähestyä itse koettua pahaa. 

Joonatan saa puhelun kotiinsa Pohjois-Karjalaan. Isoäiti, Töölössä asuva hienostorouva, on vakavasti sairaana. Joonatan lähtee Helsinkiin saadakseen viimeinkin vastauksen kysymykseen isästään, millainen tämä oli pienenä ja miksi sairastui jo teini-iässä ja joutui mielisairaalaan. No, haudan partaalla oleva mummihan ei muista mitään, luulee pojanpoikaa pojakseen Mikoksi ja toteaa, ettei kannata puhua ikävistä asioista. 

Katsoin netistä Punaisen planeetan julkkaritilaisuuden, joka pidettiin pandemia-ajan tyyliin pienen yleisön läsnäollessa, mutta suurelle yleisölle välittäen. Kirjailija kertoi, että hänellä oli kolme Ikean kassillista isänsä lippuja ja lappuja käytössään ja että hän on pyöritellyt kirjansa teemoja 12 - 15 vuotta ja kirjoittanut niistä paljon, jopa yhden julkaisemattoman romaanin, mutta Punainen planeetta on kuitenkin aivan uusi teos. 
Haastattelija Tommi Tihtarisen kysyessä tyylistä Tola vastasi, että se on kehittynyt lukemalla paljon ja kirjoittamalla paljon. Hän on suomen kielen tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Loppukiitoksissa hän kiitti myös psykoterapeuttiaan.

Äärimmäiset lapsuuden kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ne ovat aiheuttaneet ahdistusta, mutta ne ovat myös tuottaneet tällaisen kirjan, joka jatko-osineen paitsi että antaa lukijalle suuren elämyksen ja ajateltavaa, niin varmaan osaltaan  rakentaa kirjailijalle itselleen jotain ehjää kaikesta siitä materiaalista, mitä isästä ja perheen elämästä on tallella niin muistoissa kuin lehtileikkeinä, erinäisinä kirjeinä, kirjoina ja tauluinakin. Perheestä oli myös tekeillä dokumenttielokuva, joka jäi isän mielialojen heilahtelun vuoksi kesken. 

Kirjoittajan isoisä, Mikko J. Tolan isä, oli kuuluisa aivokirurgi, Suomen ensimmäinen TV-arvostelija, kääntäjä, Eeva-lehden lääkäripalstan pitäjä... yleisnero, joka hallitsi sairastuttuaan pyörätuolista ja hengityskoneesta käsin perhettään yksinvaltiaana.
Kun tällaisen kaikkivoipaisen, monesti kuoleman päihittäneen miehen poika osoittaa heikkoutta ja sairastuu skitsofreniaan, niin kyseessähän on vain käytännön asia, helposti hoidettava, kunhan oikeat keinot valitaan. Laajennettuissa perhekokouksissa kiistellään, mitä tehdä "kahjoksi heittäytyneen" lukiolaisen kanssa, mutta sairaus ei tottele rahaa eikä käskyjä, vaan kulkee omaa rataansa. Seuraa vainoharhoja, masennusta, maniaa, megalomaniaa, itsemurhayrityksiä ja taiteilijaelämän opettelua. Kun nuori mies löytää elämänsä rakkauden, Omenankukan, hänen järkkynyt mielensä tyyntyy joksikin aikaa. 
Morsian on lastensairaanhoitaja, jonkun sukulaisen mielestä "radikaali hippi" ja erikoinen, mutta silti on vaikea ymmärtää, miksi hän haluaa naimisiin itseään taiteilijaksi kutsuvan epävakaan tyhjäntoimittajan kanssa. 

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli  - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.  Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Niin käy, että  Mikko J. Tola järjestää omaan kotiinsa samanlaisen tilanteen kuin hänellä oli lapsuudenkodissaan: isä keskipisteenä ja muut häärimässä ympärillä tämän tarpeita tyydyttämässä. Hän on isäänsä heikompi eikä tahdo löytää elämäntehtäväänsä, mutta hän on ehdottomasti perheen päähenkilö. Erona lapsuuden kotiin on myös se, että perhe on köyhä ja kaiken aikaa yhdessä, mitä nyt isä karkailee. Kumpikaan vanhemmista ei ole työssä kodin ulkopuolella eikä hulppean häämatkailun jälkeen käydä enää missään matkoilla. 
Muutetaan paikkakunnalta toiselle pitkin maaseutua, ja kun kylä saa tarpeekseen taiteilijastaan, tai tämä kyllästyy kyläläisiin, niin pakataan kimpsut ja muutetaan muualle. Lopuksi päädytään Joensuuhun kerrostaloon. Suhteet sukulaisiin on välillä poikki, välillä suhdetta isoäitiin, Hurttaan, yritetään korjata, ja avustukset kyllä kelpaavat. Välillä perhe näkee suoranaista nälkää.
Isä, jonka lapsuudenkodissa kaikki ruoka haettiin Stockmannin Herkusta, pitää ajoittaista nälkäkuuria taiteilijaelämään kuuluvana, mutta lapset kärsivät. Isä kasvattaa heitä anarkisteiksi ja pelottelee ulkopuolelta uhkaavilla vaaroilla. Hänellä on omien puheittensa mukaan itsemurhayritysten maailmanennätys. Omalta rullatuoli-isältä peritty suuruusharha näkyy eri tavoin. Rahaton freelance-kirjailija/taidemaalari Mikko saattaa allekirjoittaa uhkailukirjeensä ja rikossyytteensä sukulaisilleen nimikkeellä 'Tolan suvun johtaja'. 

Pekkalan sillalle oli matkaa ainakin kilometri joten isä oli tullut sinne taksilla ja seisoi nyt pilkkopimeässä yössä keskellä siltaa jäisen kaiteen päällä, hiljaa, musta tukka tuulessa viuhuen, taistelusaappaiden metalliosat katuvalojen loisteessa kimaltaen, kasvoilla omituinen hymy, hän näytti täysin rauhalliselta.
"Isä!" näkijäsiskoni huusi. "Älä hyppää, jooko?" Älä hyppää!"
"Varo ettet tipu jokeen!" eriparisilmäinen siskonikin huusi.
"Häh?" isä murjaisi. Pitkän suostuttelun jälkeen hänet saatiin kaiteelta alas ja taksiin ja kotiin nukkumaan itsensä selväksi. 

Lapset hakevat isäänsä milloin sillankaiteelta milloin kapakasta. Väärin muotoiltu lause lapsen suusta saattaa saada elämänsoturiksi itseään kutsuvan taiteilijan tekemään tenän ja oikaisemaan autotielle makaamaan. 
Äiti yrittää parhaansa, mutta hänellä on alkaneet jalat luhistua alta MS-taudin oireena ja onhan hänellä myös taas uusi vauva, "animesilmäinen pikkuveli" hoidettavana. 

Psykiatriassa tällaista perhetilannetta kuvataan usein niin, että lapsista on tullut perheen aikuisia. He kasvattavat tuntosarvet ja ovat joka hetki valppaina toimimaan.
Pienellä Joonatanilla on paperista rakentamiaan pistimiä patjan alla.
Kirjailija  kutsuu vakavaksi käynyttä perheen esikoista isän aseenkantajaksi ja näkijäsiskokseen, koska tämä osallistui isän noitasessioihin. Kun lapset kyytivät toisiaan äidille tuodulla pyörätuolilla, tämä vielä alle kouluikäinen tyttö komentaa ja huolehtii, ettei kärryä rikota, koska heillä ei ole rahaa hankkia uutta. Toinen isosisko kehittää omat keinonsa selvitä sairaassa ilmapiirissä.
Jos minä aloin elää huonekalujen kaltaisesti, niin siskoni valitsi päinvastaisen katoamistempun: hänestä tuli näyttelijä. 
Entä pienin?
Uusi animesilmäinen pikkuveljeni ei selvinnyt pelkillä pintanaarmuilla.
Mistään.

Olen iloinen, että Joonatan Tola ei jäänyt vaikean lapsuutensa vangiksi vaan nousi esiin ja kirjoitti näin puhuttelevan kirjan. 
Odotan trilogian kakkososaa, jossa on ilmeisesti äidin tarina. Joonatan oli "äidin poika", ja Punaisessa planeetassa äiti jää paljolti vaativan isän varjoon. Perhettä koossa pitänyt äiti kuoli muutama vuosi miehensä kuoleman jälkeen ja lapset kasvoivat sen jälkeen lastenkodissa ja perhekodissa.
Olisiko kolmannessa osassa sitten Joonatanin oma tarina?

Vaikka kirjassa on paljon ahdistavaa, niin valittu tyyli keventää. Tola ei myöskään jätä kuvaamatta hyviä hetkiä ja rakkautta, jota omituisesti elävässä perheessä kaikesta huolimatta on. 

Isä, joka uskoi olevansa punaiselta planeetalta, olisi varmaan kehittynyt niin kirjailijana kuin taidemaalarinakin, ellei hänellä olisi ollut esteenä liian suuri ahdistuksensa. Elämänsoturi kärsi koko ikänsä - hän oli kuollessaan 35-vuotias.
Toisille meistä käy näin.