Viivi Rintanen on nuori sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja. Hän on keskittynyt niin blogissaan kuin kirjoissaankin mielenterveysaiheisiin.
Mielisairaalan kesätyttö -teoksessa Rintanen kertoo anoreksiasta kärsivästä nuoresta naisesta, Vilmasta, joka on hakeutunut kesätöihin siivoojaksi sairaalaan. Hän ei raksinut hakusivuja täyttäessään pois mielenterveysosastoa. Hän on muutoinkin kaikessa täydellisyyten pyrkivä, miksei hän pärjäisi missä vain?
Kirjan piirrosjälki on tummaa, kovaa ja osin suttuista, mikä sopii hyvin kuvaamaan nuoren naisen tilannetta stressaavassa työssä, joka pahentaa hänen omaa ongelmaansa.
Vilma hoitaa tehtäviään tunnollisesti ja ahdistuneena. Hän tarkkailee sairaalan hierarkiaa, erehtyy luulemaan palaveriin kiirehtivää lääkäriä potilaaksi ja pohtii ohimennen kuulemiaan keskusteluja. Hän murehtii potilaiden kohtaloita yölläkin valvoessaan yksinäisessä opiskelija-asunnossaan.
Syömisessään oirehtivien tapaan hänen on vaikea päättää, onko hän sairas vai ei. Hänellä ei ole ollut fyysistä näläntunnetta vuosiin ja silti hän ajattelee ruokaa koko ajan.
Ehkä Vilma juuri tällä osastolla testaa itseään. Hänellä ja potilailla näyttää olevan paljon yhteistä. Kuka siis on "hullu" ja kuka normaali? Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää?
- En täytä diagnostisia kriteerejä.
- Kai minuakin voisi jotenkin auttaa.
- Pelkään, että apu olisi vain turruttavia lääkkeitä.
- Miksi minä pelkään ruokaa?
- Pelko kasvaa koko ajan. Se kasvaa samaa vauhtia kuin nääntymiseni.
Hän vertaa itseään pahimmin sairaisiin ja torjuu pontevasti ajatusta, että olisi itsekin sairas.
Vietämme kansallista mielenterveysviikkoa. Mielenterveyden keskusliitto on valinnut tänä vuonna viikon teemaksi Mistä tietää?. Tämä kirja on oikein sopiva valottamaan kysymystä. Mistä tietää, että ei voi hyvin, että vauhti on liian kova, että on masentunut, että syöminen tai päihteet eivät ole hallinnassa tai että läheisen mieli on sairastumassa. On ihmisiä, jotka kieltäytyvät huomaamasta fyysisen tilansa heikkoutta, mutta ehkä vielä enemmän on niitä, joita pelottaa tunnustaa, että mieli ei voi hyvin.
Jo se, että epäily nousee mieleen on syy hakea apua, ennen kuin oireet pahenevat ja toipuminen on vaikeampaa. Ennen kuin on liian myöhäistä. Teemaviikon alussa sunnuntaisin on vuosittain itsemurhaan menehtyneiden muistopäivä, jolloin järjestetään kynttilätapahtumia.
Tänä vuonna jäsenyhdistykset eri paikkakunnilla ovat järjestäneet hyvin vähän yleisötapahtumia johtuen poikkeustilanteesta, mutta sosiaalisessa mediassa ja lehtijutuissa on kyllä käsitelty tätä tärkeää aihetta.
Mielisairaalan kesätyttö puolustelee itseään niille, jotka neuvovat häntä hakemaan apua. Hän suostuttelee myös itseään uskomaan, että on terveiden puolella ymmärtämättä, että paraneminen alkaa vasta kun on luovuttanut ja tunnustanut tarvitsevansa apua.
- Tämä on mun ominaisuus, taipumus! EI VALINTA!
- MÄ EN OLE SAIRAS!
- Tää on pakko elää.
- Ei niin. En ole enää sama.
- Syömishäiriöpalstoilla puhutaan "peikosta", joka ei salli tai pakottaa syömään.
- Alkoholistitkin puhuvat viinapirusta.
- Minä en kuule ääniä. Syyttelevä, vähättelevä ja kohtuuton ääni on omani.
- Miksen sitten vain lopeta?
Eräs asia, mikä on hyvä muistaa kun puhutaan mielenterveyden sairauksista on se, että ihminen ei ole sairautensa, vaan hänellä on sairaus. Jos joku sairastaa esim. skitsofreniaa, se on osa hänen elämäänsä. Skitsofreenikko on leimaava sana, joka niputtaa erilaiset ja eri asteiset skitsofrenian oireet ikään kuin yhdeksi ominaisuudeksi, joka tekee kaikista tätä tautia sairastavista samanlaisia.
Myös anoreksiaa ja muita syömähäiriöitä sairastavat ovat persoonia, joille yhteistä on samanlainen oirehdinta.
- Kunpa voisi kertoa ihmisille, etten oikeasti ole tällainen. Etten halua olla vähääkään hullu.
- En jaksaisi hävetä.
Myös se on tärkeää tiedostaa, että me olemme kaikki jossain kohtaa kuvitteellisella janalla, jonka toisessa päässä on loistava psyykkinen tila ja toisessa täysin hajonnut mieli, joka estää ihmistä tulemasta toimeen omillaan. Me myös liu'umme tällä janalla. En ole sama tänään kuin eilen ja toivon, että pysyn terveenä tulevaisuudessa mitä se sitten tuokin tullessaan.
On tärkeää, että pidämme huolta omasta ja mahdollisuuksien mukaan (ei liikaa itseltään vaatien) läheistenkin mielestä.
Toivotan hyvää mieltä ja iloa teille lukijani!
Kiitos Marjatta toivotuksista ja mielenkiintoisen sarjakuvakirjan esittelystä. Se on lukulistallani. Olen esitellyt pari kirjaa mielenterveydestä marraskuussa ja toinen niistä oli Rintasen uusin Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta. Aihepiiri on siis tuttu kirjailijalle ja hän jatkaa omasta terapiasta kertomisella,
VastaaPoistaHyvää mieltä ja iloa :)
Näiden kahden kirjan välillä on viisi vuotta. Tämä esittelemäni on vuodelta 2015 ja uusin, jonka sinä olet jo ehtinyt lukea, on tältä vuodelta. Siinä välillä Rintanen on pitänyt blogia Hulluussarjakuvia. Ilmeisesti molemmissa kirjoissa on pohjana tosielämän kokemukset, Mielisairaalan kesätytössä omat ja Sarjakuvaterapiassa toisten oman tarinan kulkiessa taustalla.
PoistaKiinnostuin sarjakuvista. Lukaisin myös kirjan Mutta suurin on rakkaus, jossa on piirrokset yhdeltätoista piirtäjältä (yksi heistä Viivi Rintanen) ja teksti sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kalliolta. En tiennyt, että on olemassa sarjakuvakäsikirjoittajia. Aina sitä oppii uutta. Luulen, että kirjoitan tästäkin tässä jonain päivänä.
Täytyypä laitella Viivin nimi ylös, samoin tämä sarjakuva. Mielenterveysaiheet lähes aina kiinnostavat. Sarjakuvamuoto kiinnostaa myös, sillä harvemmin sellaiseen olen törmännyt tämän aiheen tiimoilta.
VastaaPoistaHienotunteisuutta toivoisi kaikille! Jos ei jotain ymmärrä, ei sitä silti tarvitse vähätellä tai tuomita <3
Tarkennus: viimeinen kappaleeni oli yleinen ajatus, ei siis osoitettu kenellekään eikä varsinkaan sinulle, Marjatta. <3
PoistaYmmärsin kyllä, Elegia.
PoistaKirjoittaessa minulla kuului korvissani motkottava sivuääni "kai sitä ny jokainen syödä osaa". Niin yleistä on tai on ollut (nykyään ymmärretään jo vähän enemmän) ymmärtämättömyys syömähäiriöitä kohtaan - ja monia muitakin mielen häiriöitä kohtaan, esim. uupumusta pidetään laiskuutena ("otapas ittees niskasta kiinni") ja ahdistushäiriötä pidetään turhan murehtimisena ("koita vaan aatella jotain muuta"). Mielenterveysasioissa asian ydin on siinä, että oma tahto ei auta. Kai jokainen olisi kukoistavan terve ja pirskahtelevan iloinen, jos se olisi tahdosta kiinni. Vähättely saattaa johtua siitäkin, että mielen tasapainottomuus ei usein näy päälle, kuten murtunut jalka.
Tästä kiinnostuin Main blogia lukiessa ja kirjastossa huomasin paljon uusia kiinnostavia sarjakuvia. Edellä mainitsemani rakkausaiheinen kirja on myös tältä vuodelta.
Miksiköhän edelleen mielen sairaudet ovat hävettäviä? Parempaan suuntaan ollaan menossa, kun niin monet julkisuuden henkilöt avautuvat masennuksestaan tai syömishäiriöstään.
VastaaPoistaNämä sairaudet eivät usein näy päälle kuten totesit vaan moni häpeää itseään, kokee olevansa huonompi kuin muut, jos joutuu sairaslomalle tai jää eläkkeelle.
Telkusta tuli just ohjelma USA:sta, miten skitsofreenikkoja hoidetaan enemmän yksilöinä. Heitä ei suljeta enää sairaalaan vaan pyritään avohoitoon ja he itsekin sopeutuvat elämään 'ääntensä' kanssa, kun on toimintaa. Äsken oli myös ihana ohjelma dementikkovanhusten hoidosta eli kokeiltiin kuuden viikon ajan kuorolaulun opettelua siis ryhmässä. Sen jälkeen vanhuskuoro esiintyi ja heillä oli parantunut unenlaatu, stressihormoonitaso laskenut. Iloisuus ja nauru lisääntyi ym.
Sori kirjoitin puhelimella ja on virheitä. Meillä Liisa myrsky katkoi sähköjä koko päivän. Tietokoneen ups kiinni ja en enää viitsi avata.
Mitä virheitä, Beate! En huomaa yhtäkään.
PoistaJuu, avoimuus poistaa tabuja. Tajutaan, että kuka tahansa saattaa sairastua mieleltään, ihan kuten sairastutaan fyysisestikin, ja usein sairaus koettelee yhtä aikaa molempia kehoa ja psyykeä.
Olen nähnyt dokumentin Hollannissa tehdystä kokeilusta, jossa oli järjestetty mielenterveyspotilaille sellainen yhteisö, jossa he saivat toimia ja hoitaa omia asioitaan eikä vain olla hoitotoimenpiteiden kohteina. Toimimattomuus lisää aina ahdistusta, mutta tilanne pitäisi järjestää niin, ettei siihen liity vaatimuksia ja painostusta omatoimisuuteen.
Musiikin on todettu auttavan muistisairaita, koska sen kautta tilanteita on jäänyt muistiin ilman sanoja, lapsuuden tuutulaulut, oma häävalssi jne.
Hienoa, että tuot esille sarjakuvan ja vieläpä näin tärkeästä aiheesta. Sarjakuvan keinoin voidaan käsitellä monia vaikeita aiheita jopa tehokkaammin kuin perinteisessä kirjallisuudessa. Minulla on yksi blogiluonnos tähänkin liittyen naftaliinissa, jos sen joskus saisi julkaistua.
VastaaPoistaTuo on aivan totta, että yhteiskunnassamme sairaus määrittää koko ihmisen elämää niin, että hänet nähdään vain skitsofreenikkona tai masennuspotilaana. Kuinka moni suhtautuu henkilöön, joka on murtanut jalkansa, jalkavammaisena? Jalan murtanut pysyy edelleen samana ihmisenä kuin ennenkin, hänellä on vain murtuma jalassa. Samoin mielenterveysongelmista kärsivä elää ensisijassa elämäänsä, jota toki varjostaa sairaus. Uskon, että 50 vuoden kuluttua pystymme puhumaan mielenterveysongelmista ilman näin pahaa stigmaa, joka nykyisyydessä jyllää. Tähän liittyen tuli muuten eilen hyvä "edelläkävijäelokuva" vuodelta 1974: Naisen parhaat vuodet (käännös on kökkö, alkuperäiseltä nimeltään A Woman Under the Influence). Näkyy Areenssa vielä.
Katsoin tuon elokuvan eilen. Gena Rowlands on todella hyvä hermostuneen ja nurkkaanajetun väsyneen kotiäidin roolissaan.
PoistaMiten tomppeli aviomies ja koko yhteisö, kun eivät tajunneet, että sairaalasta tuleva tarvitsee yksityisyyttä. Puin nyrkkiä sille "vastaanottokomitealle" ja taisin sanoa ääneen kotisohvalla "Häipykää siitä!". Erityistä minusta tässä elokuvassa on se, miten siinä on synkän aiheen tarkasteluun saatu myös paljon huumoria ihmisten arjesta. Aviomies oli myös hyvin uskottava.
Olen nähnyt joitain muitakin John Cassavetesin elokuvia, joissa ohjaajan vaimolla Gena Rowlandsilla on tärkeä rooli, oikeastaan muistan ne juuri hänen roolitytönsä ansiosta.
Olen samaa mieltä elokuvan suomalaisesta nimestä. Onko sen tarkoitus olla jotenkin ironinen?! Yhtä huono suomennos kuin sarjalla Desperate Housewives, jonka suomalainen nimi on Täydelliset naiset - siinäkin jokainen nainen koittaa selviytyä erilaisten paineiden alla ja ahtaissa raameissa. En pidä otsikoista, joissa isketään silmää katsojalle ja viitataan asenteellisesti kuvattuihin henkilöihin.
Erinomainen postaus 🌹 Ihmeellistä päästä ikäänkuin kulissien taakse tämän teoksen välityksellä. Teemaviikko tehostaa lukukokemusta tai päinvastoin.
VastaaPoistaPaljon hyviä kysymyksiä: Mistä tietää...? Kuka on "hullu" ja kuka normaali? Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää?
Töihin lähdössä. Himskatti kun jää pohdinnat kesken. 🙂 Mutta minä palaan myöhemmin lukemaan tätä. Antoisaa uutta viikkoa 🌺
Mielenterveysviikon kanssa päällekkäin sattui myös Lasten oikeuksien viikko ja Miesten päivä, jota ei ole vielä paljon Suomessa vietetty.
PoistaLasten päivä oli hyvin esillä. Meidänkin pikkuinen lapsenlapsi kertoi, että päiväkodissa oli kerrottu uutinen. "Uutinen" oli se, että lapsilla on oma päivä. Kysyin, mitä ne oikeudet ovat. Hän sanoi:"Että saa turvaa."
Teki mieli kirjoittaa näistäkin kahdesta teemasta, mutta jäivät vielä kypsymään.
Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää? Tämä on sellainen kysymys, josta monet terveet ihmiset, varsinkin nuoret naiset, ovat tehneet ison ongelman itselleen. Täydellisyys etääntyy, ku sitä itseensä keskittyneenä tavoittelee ja tyytymättömyys kasvaa.
Hyvää työpäivää ja viikkoa, Rita! :)
marjatta
VastaaPoistaolen helposti ahdistuvaa tyyppiä, mutta en hirveästi enää noteeraa sitä, koska niin moni tuntemani ihminen ahdistuu koko ajan jostakin. en ole koskaan käynyt terapiassa enkä syönyt lääkkeitä. minulle riittää, että saan pidettyä ahdistuksen sen verran kaukana, ettei se hengitä ihan niskan takana.
saatan kääntyä william styronin darkness visiblen puoleen tai katriina huttusen hautausmaakirjan puoleen semmoisina päivinä, jolloin kaikki on vaikeaa. tuntuu hyvältä, että elämässä on kirjailijoita, jotka pitävät ääntä siitä, miltä heistä tuntuu ja mitä he ajattelevat ja miten he selviävät.
meri
Totta. Tällaiset kirjat toimivat vertaistukena ja selittäjänä itse koetulle. Neil Hardwick kiittää Hullun lailla -kirjansa lopussa juuri Styronia vertaistuesta ja toivon antamisesta.
PoistaOlen perusluonteeltani iloinen, en yhtään melankolinen, mutta olen kokenut pari synkkää aikaa, jolloin jaksaminen on ollut vähissä. Nyt vuosien kuluttua kun voin tarkastella tilanteita ja ahdistukseni syitä objektiivisemmin en yhtään ihmettele, että reippauteni rakoili. Silloin kun ahdistavat asiat ovat ajankohtaisia olisi hyvä, että joku auttaisi näkemään selkeämmin, palauttaisi suhteellisuudentajun ja kertoisi, että valoa löytyy ja parempaa on näkyvissä, jopa aivan lähellä.
Katriina Huttusen asenne on minulle hyvin vieras. Itse en jaksaisi elää syyllisyydessä. Ihailen hänen kieltään ja synkkää kohtaloonsa asettumista, mutta en koe siinä mitään, mihin voisin samaistua. No, en ole menettänyt lasta itsemurhalle, en tiedä mitään siitä. Muita edesmenneitä läheisiäni muistelen mielessäni, en haudoilla enkä syyllisyyttä kokien (enää). Muutoin kyllä tykkään kuljeskella hautausmailla, kuin puistoissa. Ne ovat matkoilla (jospa vielä joskus...) viihtyisiä levähdyspaikkoja ja kertovat usein mielenkiintoisia asioita kulttuurista.
marjatta
VastaaPoistaajattelen katriinan syyllisyyttä jonkinlaisena sisyfoksen kivenä. joku ihminen on tuomittu kirjoittamaan synkkyyksistä niin kuin sisyfos tuomittiin kuljettamaan kiveä vuorelle, jolta se vieri alas yhä uudestaan.
ymmärrän sinua hirveän hyvin. niin kuin myös ystävääni, joka kokee huttusen sinnikkäästi läsnäolevan surun melkein banaalina. murheen loputtomuus ja haudanvakavuus on ystävälleni liikaa. kun hän menetti oman poikansa kolme vuosikymmentä sitten, hän kertoi että muumilaakson marraskuu oli se kirja, joka auttoi hänet valoon. tuossa kirjassahan läheisen ihmisen poissaolo on jotenkin ihanan hienosyisesti läsnä.
mutta joo, kyllä kuolemasta voi joskus tulla iso ja pitkäkestoinen eksistentiaalinen projekti. yhdessä englantilaisessa sarjassa kerrottiin naisesta, joka sanoi, että hänen olkalaukkunsa painaa enemmän kuin monen muun, koska siellä on vuosikausia mukana kulkenut kopio kirjeestä, jossa hänen aviopuolisonsa jättää jäähyväiset ja kertoo, miksi päätyi itsemurhaan.
itsemurhasta ei taida olla kauniita tarinoita.
meri
Juuri näin Meri! Itsemurha levittää synkkyyttä. Sen sijaan pieleen mennyt itsemurha saattaa johtaa kauniiseen tarinaan, jos epätoivoiseen tekoon päätynyt henkilö huomaakin, että elämää kannattaa elää.
PoistaSisyfoksen kiven kuljettaminen on hyvä kuva Katriina Huttusen surutyölle, jota hän katsoo olevansa velvollinen tekemään loppuelämän.
Minä koen niin, että Huttuselle suru itse on lääke. Hän ei pääse irti suremisen "addiktiosta". Sanoikohan hän Mustaa valoa -kirjassaan itse jonkin tämän tyylisen mietelauseen? Siinä on niitä hienoja lauseita, jotka on painettu yksin muutoin tyhjälle sivulle. Minä pidin enemmän Surun istukka -kirjasta. Siinäkään Huttunen ei muistele kuollutta, kuten surukirjoissa yleensä, hän on liian lähellä traagista tapahtumaa ja keskittyy sen ja oman tuomionsa kuvaamiseen.
On vaikea kirjoittaa tästä ja yleensäkin kirjan henkilöstä, joka on todellinen tai autofiktiivinen, koska pitää varoa ettei loukkaa. Paljon helpompi olisi kirjoittaa fiktiosta. (Tässä tehdään muuuten nykyään arvostelijoille karhunpalvelus, kun lähes "vaaditaan", että romaanitkin kertovat itsestä ja itse koetusta!)
Näen Katriina Huttusen kirjojen surijan runollisena synkkänä tarujen hahmona, mutta sitten muistan, että hän on ihan oikea ihminen, jolta olen lukenut aivan muun aiheista tasokasta ja hyviä supomennoksia.
Toivon niin, että Huttunen voisi siirtyä surussaan syyllisyydestä eteenpäin haikean muistelun vaiheeseen ja armahtaa itsensä. Me emme ole koskaan vastuussa siitä, että toinen ihminen luopuu elämästään, vaikka hän olisikin oma lapsi.
Onpa mielenkiintoinen
VastaaPoistaNiin on.
PoistaEn ole lukenut Surun istukka kirjaa mutta nimikin jo puhuttelee ja äitinä mietin, että lapsen itsemurha jättää äitiin elinikäisen vamman, vaikka sanot ettei vanhempi ole vastuussa siitä, että lapsi luopuu elämästään. Mielestäni äidin ja lapsen sidos on syvempi kuin mikään muu suhde. Mutta kirjassa käsitellään myös sitä, että masentuneelle annetaan kasa lääkkeitä, ei osata nähdä, miten syvä masennuksen tila on. Vastuu on hoitavalla lääkärillä. En ole koskaan syönyt masennuslääkkeitä mutta monet kertovat hirveistä sivuvaikutuksista ja kymmenien eri lääkkeiden kokeiluista ennen kuin saavat apua, jos saavat sittenkään. Masentunut tarvitsisi ihmisläheistä hoitoa ja pitkäjänteistä terapiaa.
VastaaPoistaMinullekin tarjottiin mieheni tapaturmaisen kuoleman jälkeen lääkkeitä mutta en syönyt muuta kuin lievää rauhoittavaa ehkä kuukauden ajan ja hautajaisiin otin. Sairaslomalla olin kylläkin aika pitkään. On jännä ajatella nyt 14 vuoden päästä, miten ihmismieli suojaa hajoamiselta ja on kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, katselee kaikkea kuin ulkopuolinen, hoitaa hautajaiset, perunkirjoituksen ym. asiat. Mieheni haudalla käyn harvoin. Se ei ole minulle pyhiinvaelluspaikka kuten Huttuselle. Muistelen häntä mieluiten kotona.
Surun istukka on hyvä kannanotto paremman mielenterveyshoidon puolesta. Huttunen sanoo, että lääkärit ja apteekki tekivät itsemurhan hänen lapselleen helpoksi, mutta syy on yksinomaan hänen, jonka istukka petti.
Poista"... Häpeäni tahra on ja pysyy. Vihani ja raivoni kohdistuvat muualle kuin häneen. En syytä häntä koskaan. En mistään. Hänellä oli oikeus tappaa itsensä, ja itsemurhan syyt ovat täällä. Minussa."
Olen kirjoittanut kirjasta aiemmin. Kävin kurkkaamassa kirjoitustani. Mikä liikuttava kansikuva tällä kirjalla. http://marjatankirjat.blogspot.com/2019/02/katriina-huttunen-surun-istukka.html
Näin vanhempi todella kokee. Itse olen ollut aina huolissani siitä, että lapseni säilyttäisivät mielen tasapainon, en mistään koulutuksista tai hyvään ammattiin hakeutumisesta, ja jos he järkkyvät, niin aivan varmasti koen, että en ole antanut tarpeeksi hyvää pohjaa ja mallia.
Mutta kun ajattelen, että olisin itse päättänyt päiväni nuoren aikuisen angstissani, niin ei se olisi ollut isäni vika. Aikuisella on niin paljon muuta elämää kuin vanhempansa, ei kaikki ongelmat voi johtua lapsuudesta eikä vanhempi myöskään pysty etänä ohjailemaan jo kotoa pois lähteneen lapsensa elämää.
Yleensä surussa käyttäytyy juuri noin kuten kuvaat, menetyksen etäännyttäen. Pienillä lapsilla tämä asian sivuuuttaminen on aivan konkreettista. Kun kerrotaan että äiti tai isä on kuollut, niin hän saattaa ottaa tiedon vastaan ja kohta perään kysyä "mutta milloin se tulee kotiin".