Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on.
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu.
Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut.
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.
Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?
Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan.
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.
Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.
Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti.
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.
Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edes taloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä.
Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu, epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".
Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla.
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J".
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan.
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.
Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää.
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa.
Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi.
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne.
Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.
JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!
Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden.
Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä.
Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa.
Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta.
Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html
Vastasin näin viimeisimpään kommenttiisi:
VastaaPoista"Onhan tämä suuri tragedia kaikille Donnerin lapsille - sekä Otolle että niille kahdelle vanhimmalle että myös nuorimmille Danielille ja Rafaelille. Varmasti kaikki pohtivat mielessään Donnerin motiiveja menettelylleen. Kun isä on kuuluisa, 'unohtaa' ei voi. Isän hylkääminen kirvelee tietysti aina."
Poikiensa hylkääminen ja tyttären haukkuminen mediassa ovat kyllä mustimpia juttuja Donnerin elämässä. Muistan kummeksuneeni jo aiemmin hänen lausuntojan asian tiimoilta. Ei voi millään ymmärtää. Otolle toivon kaikkea hyvää.
Donner ajatteli, että "kyllä totuuren aina sanoa saa", koska hän oli saanut suorapuheisuudestaan mediassa niin paljon suitsutusta, mutta kaikella on rajansa. Jos vanhempi ei tunne kiinnostusta lapseensa, niin hänen on teeskenneltävä kiinnostunutta, eikä hän nyt saa ainakaan sillä puutteellaan kehuskella.
PoistaVarmasti kaikilla tunneköyhän isän lapsilla on vaikeaa. Uskoisin että myös vaimoilla ja naisystävillä; jos röyhkeys sattuu herättämään intohimon, niin kyllä se myös latistaa sen ennen pitkää, ja pitkässä ihmisuushteessahan on niin paljon muuta.
Otto koki kirjan niin musertavana ja häpäisevänä, koska oli jopa leveillyt joskus murrosikäisenä kuuluisalla isällään salaten, miten vähän tämä hänestä välittää ja pitäen toivoa yllä, ja nyt isä paljastaa kirjassaan, että sellainenkin poika on olemassa, mutta turhana erehdyksenä.
Minä kiinnyin kirjaa lukiessa Oton vilpittömyyteen. Hän kertoo omista vaihtelevista tunteistaan ikään kuin haluten vielä kerran antaa isälleen mahdollisuuden: ota tai jätä.
Minä sanon nyt kirjan luettuani, että "J" ei ole ollut koskaan Oton arvoinen!
Otto sanoo jossain kohtaa kirjaa, että olisi ehkä ollut parempi, jos isän henkilöllisyys ei olisi paljastunut ja hän olisi voinut kuvitella itselleen isän. Ehkä niin... mutta näin kävi, ja kirjoitusprosessi sekä isän kuolema varmaan laittavat unohdusprosesseja liikkeelle ja isän kuva muuttuu vähitellen haaleammaksi.
Voi että mikä kirjoitus, kiitos tästä. Aion ehdottomasti tämän kirjan lukea. Aiemmin se kiinnosti minua, nyt se muuttui pakkomielteeksi. Donner on tehnyt itse valinnan “rajoista” puhuessaan ja kirjoittaessaan muista perheensä jäsenistä, joita ei siis edes varsinaisesti tunnusta. Miksi heidän tulisi olla hiljaa koloissaan vain siksi, että Donner oli julkisuuden henkilö. En pidä vihjailuista, joissa esitetään Oton kirjoittaneen tämän kirjeen (kirjan) vain ratsastaakseen isänsä maineen siivellä.
VastaaPoistaNäyttää siis siltä, että kirjalla on ihan omatkin kirjalliset ansionsa. Otolle toivon laillasi kaikkea hyvää ja toivon, että tämän kirjan myötä hän saa mielenrauhan.
Kannattaa lukea, Elegia! Minä suhtauduin tähän kirjaan aluksi varauksella, mutta jo ensimmäinen sivu vei mukanaan.
PoistaOlin päätellyt, että jaahas pojat ottavat kaiken irti isästään, mutta kiitos Otto Gabrielssonin kirjoitustaidon käsitykseni vahvistui toiseen suuntaan. Se joka osaa kirjoittaa todella lisää ymmärrystä.
Epäilen, että Otto on oivaltavana sanojen käyttäjänä kyllä saanut isänsä tajuamaan miten paljon on satuttanut, ja isä on lopulta karttanut poikaansa häpeissään, epämukavan, syyllisen olon vuoksi. "Ihminen joka on kohdellut sinua huonosti, ei anna sinulle koskaan anteeksi."
Donner on selittänyt, että hänelle biologialla ei ole merkitystä. Hän käyttää usein myös sanaa 'siittää', mikä on minusta aika outo. Hän oli mielellään siittäjä, joka ei ottanut vastuuta syntyneistä lapsista, kunnes vihdoin päätti kokeilla normaalia perhe-elämääkin, jossa on isänä lapsilleen.
Outoa, miten hän uskoi tähän itse valitsemaansa rajaukseen jopa niin paljon, että oli puhunut seuraansa itsepintaisesti hakeutuvalle Otolle "pojistaan" (siis kahdesta, joiden kanssa eli) ihan kuin Otto ei olisi myös poika, vaan joku tuttava tai etäinen sukulainen.
Tämä kirja on listallani, en tiedä vain, milloin sen saan luettavaksi. Kiinnostus kasvoi luettuani tämän kirjoittamasi.
VastaaPoistaKirjan kansi on koskettava.
Kansi on hyvä. Siitä kerrotaan vain, että suunnittelija on Fredrik Bäck.
PoistaTilasin tämän Adlibriksestä. Nyt kun olen vihdoin saanut kirjastosta varauksia, niin luenkin omiani. No, seuraavaksi sitten jotain lainapinosta.
Sulattelen tätä vielä ja luen lehtiartikkeleita uudelleen, koska ne kertovat nyt enemmän, kun olen lukenut kirjan. Suomen Kuvalehdessä on pitkä artikkeli Isä kuitenkin.
Mietin pitkään, että haluanko lukea tämän kirjan mutta koska olen lukenut Rafaelin kirjan, jossa hän myös avaa omaa isäsuhdettaan niin totta kai tämäkin kirja kiinnostaa. Ja nyt varsinkin kun luin tämän sinun arviosi. Odottelen nyt kirjaa kirjastosta.
VastaaPoistaNäin muuten jokin aika sitten Ruotsin television tekemän dokumentin Jörn Donnerista, se oli tehty vain muutama vuosi sitten ja olin kyllä vähän järkyttynyt kun näin miten avoimen ärtynyt ja epäkohtelias Donner oli. Ei minulla nyt aikaisemminkaan mikään erityisen positiivinen kuva hänestä ollut mutta se dokumentti kyllä romutti kiinnostukseni täysin koko ihmiseen ja hänen kirjoihinsa.
JD:n ärtymys oli nuorempana jotenkin hauskaa, mutta vanhemmiten se muuttui katkeraksi pahansuopuudeksi, jossa hän oli vähän kaikkea vastaan. Eniten hän varmaan pettyi itseensä ja mediapeleihinsä.
PoistaMinä olen nähnyt hänet esiintymässä myös hurmaavana ja Ottokin kirjoittaa, että isä tarvitsi esiintymisiä energiatasonsa ylläpitämiseksi. "Ellei ihmisestä kirjoiteta, häntä ei ole."
Rafael Donner käsitteli isäänsä varoen, vaikka kritisoikin. Voi kuvitella, että hänenlaisellaan nuorella miehellä ja melkein kenellä tahansa nykyään on sulattelemista JD:n monissa huomionherättämistoilauksissa, esim. Gambian reissussa, jonne hän meni kuvauttamaan itsensä alasti touhuamassa hiekkarannalla 15-vuotiaan paikallisen tytön kanssa. Maa oli vasta muutama vuosi aiemmin vapautunut kolonialismista.
Olen aina korostanut, että asioita pitää katsoa oman aikansa viitekehyksessä, tämä oli sekä pöyristyttävää että naurettavaa myös silloin 70-luvulla.
Yleensä muistelijat tarkastelevat myöhemmin itsekin katuen tempauksiaan, mutta sitä JD ei tehnyt.
Donner-miesten ketjussa Otto Gabrielsson lenkki, johon tutustun, kunhan meneillään oleva Isän jalanjäljillä -luku-urakka päättyy. Kiitos sinulle, Marjatta, niin isän kuin pojan kirjoja koskevista havainnoista.
VastaaPoistaSinulla onkin iso urakka menossa. Isän jalanjäljillä on hyvää taustaa tälle. JD:n isä kuoli, kun poika oli vasta kaksivuotias, joten hänelle jäi ainoaksi mahdollisuudeksi isänsä etsiminen tämän kirjoittamista kirjoista.
PoistaItse hän olisi ollut elävänä paikalla, mutta oli kysynyt Otto-pojaltaan usein kiireisenä, onko tämä lukenut hänen kirjojaan.
Varsin raskaan oloinen kohtalo pojalla. Hyvä postaus. En ole koskaan pitänyt Jörkän retoriikasta, mutta hän on ollut tietyissä piireissä hyvin suosittu. Miehenä haluan kommentoida, että vastuu on myös äidillä, joka Me Naiset lehden mukaan oli jo kahden lapsen yh. En halua osoittaa ketään sormella, mutta en hyväksy keneltäkään tuollaista käytöstä, koska siitä kärsii aina lapsi.
VastaaPoistaItsekin olen miettinyt miten Otto Gabrielssonin äiti saattoi tehdä näin. JD oli aina sitä mieltä, että ehkäisy kuuluu naiselle, ja kyllähän silloin ehkäisy tunnettiin. Olisko Lisbet G ollut rakastunut ja kuvitellut, että suhteesta seuraa pysyvämpi liitto. Toiveajattelu vie ihmisiä usein harhaan.
PoistaOtto Gabrielssonilla on kirjassa yksi kohta, jossa on kritiikkiä myös äitiä kohtaan. Hän on tavannut isänsä viimeisen kerran tukholmalaisella hotellilla ja tämä on patistellut Ottoa ottamaan itseään niskasta kiinni työ- ja opiskeluasioissa. "Totesit, että voisin hankkia töitä. Olet oikeassa. Silti tuntuu oudolta ottaa 36-vuotiaana vastaan kasvatusta 85-vuotiaalta suomalaiselta ukolta, jota on hädin tuskin tavannut aiemmin. Etenkin, kun ei ole aiemmin saanut kasvatusta. Ei sinulta eikä äidiltä."
Toiveajattelu näissä asioissa on vienyt varmasti monia harhaan. Kuinka moni ennen avioliittoa alkunsa saanut lapsi ja sitä seurannut avioliitto mahtaakaan olla tällaisen toiveajattelun seurausta. Toisin sanoen "vanha konsti" on ollut käytössä kautta aikojen ja se on ehdottomasti väärin kaikkia osapuolia kohtaan.
PoistaErityisesti se on väärin syntyvää lasta kohtaan. Jokaisen pitäisi saada syntyä maailmaan myös isänsä toivomana.
PoistaKai tässä oli aluksi ollut hyviäkin tunnelmia, koska Lisbet ja Jörn olivat yhdessä miettineet lapselle nimeä ja tapailleet, kun hän oli niin pieni, ettei muista. Takaisin Suomeen muutto oli saanut isän unohtamaan, että hänelle jäi jotain tärkeää sinne Ruotsiin.
Hieno postaus Marjatta. Minulla on jo pari viikkoa siitä, kun luin tämän mutta huomaan, että kirja jäi elämään. Palaan usein kirjaan ja mietin JD:ta isänä. Kenellekään en toivo tällaista isää.
VastaaPoistaKiitos Anneli! Sinulla myös on hyvä kirjoitus omassa blogissasi.
PoistaMinulla on mietintä käynnissä edelleen. Oivalsin, miten vähän julkisessa keskustelussa on kiinnitetty huomiota lapsiin tällaisissa hylkäämistilanteissa. On puhuttu naisista ja heidän jättämisestään yksin lapsen/lasten kanssa, mutta entä lasten tunteet? Kun Otto Gabrielsson kirjoittaa isälleen "Sanasi loukkaavat kunniaani", niin ne sanat ovat painavat ja puhuvat isomman joukon puolesta.
Itsekin tiesin näistä JD:n perhekuvioista ja lapsista, mutta en ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Olin jopa olettanut, että he ovat saaneet uudet paremmat isät ja unohtaneet JD:n. Miksi tämä ei osannut kirjoittaa toimineensa huonosti ja katuvansa, kuten elämäkerroissa yleensä lasten hylkäämistä ja muita elämän mokia sanoitetaan? Miksi tuollainen kylmä uho loppuun asti?
Onneksi nykyään yleensä isyyteen suhtaudutaan elämäntehtävänä. JD piti omaa vastuutonta toimintaansa lasten "siittäjänä" osoituksena viriiliydestään ja aktiivisuudestaan, mikä ilmeisesti niissä eliittiukkojen piireissä antoikin sulan hattuun. Olen myös miettinyt, että JD oli medialle jonkinlainen kameleontti, esitti vuoroin boheemia ja jäykän eliitin jäsentä.
Gabrielssonilla on pitkä litania isältä vaadittavia piirteitä, "läsnä, yleisesti ottaen mukava...". Kyllä nämä piirteet yleensä isiltä löytyvätkin. Täytyy olla jotain vialla, jos ei ymmärrä, että isä-lapsi -suhde on jotain muuta kuin suhde tuttaviin, joiden kanssa voi valita, viitsiikö jatkaa tapaamisia vai ei ja millä tahdilla.
marjatta
VastaaPoistaen ole lukenut kirjaa, mutta tästä sinun kirjoituksestasi sain sellaisen kuvan, että siihen on kiteytynyt ja karaistunut kaikki oleellinen, eli se, että vaikka otto päässytkään yhteyteen isänsä kanssa, niin ehkä hän pääsi sovintoon oman vaille jäämisensä kanssa.
on muuten todella kova juttu kirjoittaa elämästään niin, ettei putsaa siitä tahroja eikä sensuroi historiaa. jos mietin vaikka omaa suhdettani vanhempiini, niin luulen että lasten on aina selitettävä vanhempansa - vaikka päin honkia - voidakseen itse elää.
minua jäi mietityttämään se, miten oton äiti on selittänyt pojalleen sen, ettei faija ole kiinnostunut lapsestaan pätkänkään vertaa. sekin askarruttaa, minkälaisia korvaavia isähahmoja hänellä on ollut saatavilla.
meri
Jos isä olisi elänyt, kirjan julkaisua olisi varmaan seurannut aikamoinen mediamyllytys, jossa hän olisi puolustautunut ja hyvästijättö olisi näin pitkittynyt, mutta nyt se on päätöksessään. Näin on ehkä paras.
PoistaLasten on aina selitettävä vanhempansa, kyllä! Kun itse kerroin näkemystä isästäni, niin poikieni mielestä hän oli todellisuudessa aivan erilainen kuin se kuva, jonka minä annoin. Huomasin, että minähän puhunkin tarinaa menneiltä ajoilta, jolloin olin äitini menettänyt pikkutyttö ja että minun on päivitettävä se kuva. Isän kuoleman jälkeen ja itse vanhetessani olen löytänyt selityksiä, jotka ovat aiempaa armollisempia.
Mietin samoja asioita kuin sinä, meri. Sain kirjasta sen käsityksen, että äitikin saattoi edelleen odottaa huomiota Oton isältä, ainakin hän oli ollut rakastunut ja suhtautui hyväntahtoisesti JD:hen. Hän paljasti pojalle isän henkilöllisyyden vasta kun tämä oli kymmenvuotias ja siitä alkoivat harvat tapaamiset. Isä ei tullut koskaan varta vasten poikaa tapaamaan. Hän kävi Tukholmassa paljon, jolloin poika etsiytyi hänen seuraansa jossain kirjojen signeerauksen välissä. Isä ei myöskään tuonut koskaan mitään lahjoja, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Poika eli äitinsä kanssa niukasti ja tiesi, että hänellä on varakas isä. Kirjassa ei mainita, että Otolla olisi ollut isäpuolta tai muitakaan miehen malleja.
Jotenkin vaikuttaa, että Donner toistaa oman isänsä toimintamallia, eli isän rooli ei ollut ikinä tavoite. Näkyy semmoinen vanhan ajan miesrooli, jossa lasten kasvatus kuuluu naisille ja jos niitä lapsia siunaantuu enemmän ja tarkoittamatta, sitäkin enemmän se kuuluu naiselle. Sen sijaan tuo kulttuurieliittiin kuuluminen ja vielä erikseen tuolla arrogantilla naistenmiehen tyylillä oli se oikea tavoite.
VastaaPoista"Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi." Tämä on niin mielenkiintoista. Luen parhaillaan kirjaa Ruotsin akatemian romahduksesta ja tämä ajatus, sisällön puuttuminen, ne "keisarin uudet vaatteet" tulee vastaan tuon tuosta. Piiri ja siihen kuuluminen on tärkeintä, keinot eivät aina herätä kunnioitusta, eikä varsinkaan se keskinäinen suojelu, vaikka sisäpuolella pitäisi kunnolla tuulettaa. No nyttemmin sitä on tuolla tapahtunut.
Juuri niin hän tekee, toistaa edellisen sukupolven yläluokan miesten mallia. Se on outoa, koska Otto syntyi 80-luvulla ja silloin miehillä oli jo yleensä aivan eri tyyli isyydessä. Isät alkoivat ole läheisiä lapsilleen ja osallistua heidän elämäänsä perheessä ja myös silloin, kun eivät asuneet yhdessä lasten äidin kanssa.
PoistaOtto pohtii näitä malleja. Hän miettii, että hänen pettymykseensä on osasyynä myös ruotsalainen isän malli, jossa isän kuuluu olla empaattinen, feministinen ja oikeudenmukainen.
Kirjassa on mainittu kulttuurialan miehiä, joiden kanssa JD viihtyi ja joille kaikille oli tärkeää näyttäytyä ja antaa aikaansa ihmisille, joista on hyötyä. Lapset eivät ole hyödyllinen yleisö, joten heidän kanssaan vietetty aika menee hukkaan.
Tästä kirjasta saa kyllä vihjeitä siihen pinnallisuuteen ja rappioon, mitä Ruotsin akatemiankin toimintaan on liittynyt. Hyvä, että siellä on tuuletus alkanut.
Sitäkin mietin, että juuri JD antoi kuvan, miten hän on kuvia kumartamaton ja moderni ihminen, joka ei välitä arvonimistä ja hienoista viroista, vaan haluaa tehdä vain sellaista, mikä on kiinnostavaa. Ei se niinkään ollut. Ynseys saattoi johtua siitäkin, ettei hän oikein koskaan tiennyt mitä haluaa.
Kiitos Marjatta perusteellisesta selonteosta ja vastauksista kommentteihin. Tämä kirja on listallani ja aion sen kyllä lukea! Vähän kyllä pelottaa. Mukavaa loppuviikkoa!
VastaaPoistaKiitos kiittämisestä! Kirja herättää sekä tunteita että ajatuksia ja "käy sydämeen".
PoistaMukavaa viikonloppua sinne Asiantuntijoille!