Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi.
Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija.
Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)
Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa, sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam Goldingin Kärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa.
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan.
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."
Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä.
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää.
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit.
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.
Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.
Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken.
 |
| Ote takakannesta |
 |
| Kannen mainoslause |
......
Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille...
Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.
Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.
Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon.
Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä.
Lasten leikkien kaikkivoipainen rajattomuus tuli tutuksi Kärpästen herrassa, jota aikoinaan luettiin kahdeksasluokkalaisten kanssa ja tehtiin siitä porukalla mittavia omia töitä. Historiassa oli samoihin aikoihin menossa II maailmansota.
VastaaPoistaNothomb rupesi esittelysi perusteella kiinnostamaan.
Kärpästen herra on hyvä ja kauhea kauhea tarina. Olen nähnyt sen pohjalta käsikirjoitetun elokuvan kauan sitten, se oli myös hyvä. Nothombin lapsilla ei mene tilanne niin pahaksi tietenkään, mutta kyllä siinä lopussa jo puukkokin vedetään esiin.
PoistaKouluissa tehtiin myös ennen yhteistyötä eri aineissa, vaikka silloin ei puhuttu ilmiöoppimisesta. Minulla oli oppilaanakin 60-luvulla lukiossa iso teema, jossa holokaustia käsiteltiin monissa aineissa. Äidinkielessä teimme jonkin kuunnelman, jossa oli äänitehosteet ja kaikki. Minulle tällä projektilla oli semmoinen epämiellyttävä vaikutus, että aloin olla yhä katkerampi siitä, että saksan kieli oli pienessä koulussaamme ainoa kieli, jonka saattoi valita englannin ja ruotsin lisäksi. Olisin balunnut ranskan. Suoritin saksan ihan hyvin, mutta en oppinut pitämään siitä, koska yhdistin sen aina natsismiin.
Mielenkiintoiselta kuulostaa varsinkin tuo ensimmäinen ja vertauksesi Kärpästen herraan osuvalta. Ympäristö lisää kiinnostavuutta rutkasti. Ei auta mikään, mutta italialaisesta Elenasta ei voi tulla nykyään mieleen kuin yksi eli Ferrante. Olihan siinä Loistavassa ystävässäkin jotain samaa tästä lasten leikkien vakavuudesta.
VastaaPoistaMinullekin tuli mieleen Elena Ferrante. Olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa Napoli-sarjasta. En vain jotenkin jaksanut enää sitä yksityiskohtaista kuvausta. Olen kuullut, että tahti paranee myöhemmissä osissa, joten ehkä jatkan jossain vaiheessa.
PoistaNothomb on kiinnostava kirjailija. Katselin, ettei häneltä ole käännetty englanniksikaan läheskään kaikkea. Voi voi, pitäisi osata ranskaa.
Kirjastosta varasin Samuraisyleilyn, mutta eihän sitä tiedä milloin sen saa. Luultavasti siellä ajetaan kuitenkin kirjoja kirjastosta toiseen, koska muutamissa varauksissani lukee, että niitä ollaan kuljettamassa noutopaikkaan.
Otin juuri hyllystäni alas Matti Bergströmin kirjan Mustat ja valkeat leikit. Mustat leikit ovat lasten itse organisoimia leikkejä ja valkoiset aikuisten järjestämiä. Berström on sitä mieltä, että mustat leikit on edellytys luovuuden kehittymmiselle. Tätä Nothomb varmaan tarkoitti, kun kirjoitti, että vanhemmmat saisivat antaa lapsilleen sen ilon, että jättävät heidät keskenään eivätkä valvo kaiken aikaa. Mutta rajansa tietysti kaikella.
Elena Ferrante minullekin tuli mieleen. Luin vain yhden, enkä voi sanoa pitäneeni. Liian ankeaa ja raakaa. Rumaa. Kirjailijan taidot ilman muuta kiistattomat. Samoin kuin tuolla esittelemälläsi kirjailijalla epäilemättä. Mielenkiintoista ja sanoisinko positiivista että tytär näkee rumuudessa hauskuutta.
VastaaPoistaPoikien sota Lord of the Flies - teoksessa, kuvasi hyytävällä tavalla sitä miten tavallisista ihmisistä voi kuoriutua raakalaisia. Puistattavaa. Muistan kirjallisuuskurssilta opiskeluajoilta kun yksi opiskelijakaveri kysyi luennoitsijalta miksi Kärpästen herrassa oli vain poikia eikä lainkaan tyttöjä. Luennoitsija arveli että kirjailijalle oli ollut mutkattomampaa kuvata vain poikia, mutta voihan se olla että tarina pohjautui johonkin oikeaan kokemukseen, esim. sisäoppilaitoksessa.
Panee miettimään miten paljon on totta pohjalla Nothcombissakin, kun tuntuu niin todelta.
Olipa kiva tuo viimeinen mietteesi. "Karanteeni-iässä" 😀
Pidin kovasti Ferranten romaanista Hylkäämisen päivät ja odotin ehkä siksi tuolta sarjalta liikaa. Olen yleensäkin aika kranttu sarjojen suhteen. Knausgårdin Taisteluni on sarja, johon ihastuin, ja vanhemmista olen tykännyt esim. Orvokki Aution Pesärikko-trilogiasta.
PoistaFerrantelta ilmestyy lähiaikoina suomeksi uusi yksittäinen romaani Tyttären varjo. Pitääkin kokeilla sitä.
Nothombin romaanin tyttö käytti Kiinan rumuudesta termiä 'hilariously ugly', hän selitti perheen yllättäneen oudon rumuuden näin jotenkin positiiviseksi itselleen.
Kärpästen herrasta on joskus suunniteltu sellaistakin elokuvaa, jossa olisi vain tyttöjä. Hmm, miksei. Katsoin äskettäin televiosta elokuvan The Neon Demon, jossa mallitytöt vainoavat uutta kilpailijaa. Siinä oli samaa tunnelmaa kuin Kärpästen herrassa.
Juu, karanteeniaika viimeistään saa tajuamaan oman ikänsä, kun on joutunut suojelukohteeksi, mistä kyllä kiitän suuresti.
marjatta
VastaaPoistaluin kirjoituksesi ja rupesin ajattelemaan kaikkia niitä voimia, jotka piilevat ihmisen sivistyneen pinnan alla.
meidän herttoniemeläisen kerrostatalomme pihalla leikki 60-luvun puolivälissä kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä. yhtenä hetkenä he olivat todella mukavia, ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä - hetken päästä häikäilemättömän ilkeitä, härnääviä ja kiusaavia kusipäitä. he valitsivat huolellisesti, kenelle olivat ystävällisiä ja kenelle paskiaisia.
siihen aikaan ei juuri ollut sosiaaliviranomaisia, jotka olisivat puuttuneet tapaukseen. ja jos olisi ollutkin, tokko he olisivat rientäneet jokaista loukkausta pehmentämään.
rankkaa tässä kaikessa oli näiden tyttöjen kolkko ja groteski ilkeys, joka ei selittynyt millään. ainakaan me lapset emme osanneet psykologisoida asiaa.
oireilivatko tytöt mahdollisen rankan perhe-elämän takia vai mitä. jälkeenpäin olen joskus ajatellut sen niin, että siilitie ykkösen lapsiporukassa vain oli rajallinen määrä ystävyyden kaltaisia resursseja, ja tytöt joutuivat kilpailemaan itseensä kohdistuneesta huomiosta. tämä tapahtui sitten manipuloinnilla ja sosiaalisilla peleillä.
meri
Lapsilla on tuhoavaa käyttäytymistä, jota he eivät osaa oikein itsekään selittää. Laumana ollessaan he saattavat ryhmittyä "terroristijoukoiksi", joissa valitsevat kiusattavansa jotenkin umpimähkäisesti. Tässä Nothombin romaanissa itäsaksalaisten jälkeen (kun vanhemmat olivat lopulta puuttuneet asiaan ja saaneet rauhan aikaan heidän kanssaan) päätettiin ryhtyä sotimaan nepalilaisia vastaan ja syyksi löydettiin se, että Nepalilla on erimuotoinen lippu kuin muilla.
PoistaEdesmennyt professori Matti Bergström, jonka kirjaa 'Mustat ja valkeat leikit' olen nyt lukenut (Ripsahan se juuri kirjoitti edellisen kirjoitukseni keskustelussa ketjuuntuneesta lukemisesta) on sitä mieltä, että joillekin lapsille jää tuhoavien mustien leikkien osuus päälle, ja kun aivojen kontrollimekanismit eivät ole kehittyneet niin siinä voidaan kiusata niin eläimiä kuin ihmisiäkin ilman syyllisyydentuntoa, pahuudesta nauttien.
Aikuisilla musta leikki on Bergströmin mukaan luovuutta. Kuten lapsi lyö säälittä muovailemansa hahmot mäsäksi heti niiden valmistuttua ja kaataa rakentamansa palikkalinnan, niin aikuinenkin hajottaa luodakseen uutta.
Olen joutunut muutaman kerran selvittelemään tyttöjen välistä raadollista mustasukkaisuutta, ja kun uskaltaa muistella, niin on siellä omassa lapsuudessakin leikkejä, jotka olivat aika tummanharmaita.
Tässä kirjassa on muuten myös ihana luku 'Painoton lapsi', jossa selvitellään sitä, miksi jotkut lapset haluaisivat keinua tuntikaupalla. He rakastavat sitä painottomuuden tunnetta, joka tulee juuri ennen kuin keinu heilahtaa alaspäin. Se on muistumaa lajin varhaisvaiheista vedessä ja sikiön kellumisesta lapsiveden painottomuudessa.
Poista