keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Elina Hirvonen, Punainen myrsky - (sekä ilahduin lukemastani että petyin)




Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky kertoo erään pojan, myöhemmin miehen, näkökulmasta, millaista on kokea lapsuus perheessä, jossa isä on mukana vastarintaliikkeessä, kokea pakolaisuus, asettuminen uuteen maahan ja haasteellinen työ, jossa joutuu kohtaamaan oman perheensä vainoajia. 

Ilahduin Hirvosen kauniista kielestä ja pakolaisuuden ytimen kuvaamisesta.
Kirjan irakilainen poika joutuu lapsena pelkäämään, että paljastaa vahingossa isän salaisuuden. Ihmiset jakautuvat diktaattorin kannattajiin ja vastustajiin. Vastustajat joutuvat pitämään mielipiteensä piilossa ja elämään paljastumisen pelossa varpaillaan.
Uudessa demokraattisessa kotimaassa Suomessa taas on aivan eri säännöt olemiselle, mikä hämmentää murrosikäistä. Poika haluaa kiihkeästi olla kuten kaikki muut ja harmittelee, ettei pysty ilmaisemaan itseään uudella kielellä kuten haluaisi. Ainoa paikka, jossa hän on saattanut rentoutua oli välietappi, pakolaisleiri aavikolla. Sinne paenneet olivat kaikki diktaattori Saddamia vastustavia. Lasten ei tarvinnut varoa puheitaan.

Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken peittävä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä, miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut. Haluaisin pysyä heistä kaukana, antaa heille tilaa surra rauhassa, leikkiä, että en näe. 

Poika vihaa sitä, miten yksinkertaisia monimutkaiset asiat suomalaisille nuorille ovat ja miten hän jää yhä uudelleen ulkopuolelle. 


Heillä on palestiinalaishuivit, rauhanmerkit ja varmat mielipiteet. Niinä päivinä vihaan heitä kaikkia. Vihaan sitä, miten varmoina, itsetietoisina, ylimielisinä he puhuvat maasta, joka minulle on kuvia poranteristä ja pommien silpomista lapsista, ja kodista, jonka joudun joka ilta kuvittelemaan uusiksi.

Kun päähenkilö on jo nuori mies ja naimisissa vaimo pyytää häntä poraamaan seinään taitettavan hoitotason pian syntyvälle vauvalle. Pora tuo heti miehelle mieleen Saddamin kidutussellin tappomenetelmän, jossa vangin selkärankaa porattiin toisten vankien odottaessa rivissä vieressä. Myös lihamylly on hänen muistoissaan aivan muuta kuin kaupan lihatiskin kone.
Hän miettii, mitä pitää tehdä, jos mieli on täynnä kauhuja, joiden pelkää tuhoavan kaiken. Oman minän mustuuden paljastuminen ja huijarisyndroomainen pelko siitä, että ei täytä odotuksia, vaivaavat häntä työssäänkin, jossa tarvitaan rautaisia hermoja. 
Kukaan ei tiedä, miten paljon pimeää minuun mahtuu.  

Petyin kirjan alun hitaaseen käynnistymiseen, eräänlaiseen paikallaansutimiseen. Ensin on kaksi mottoa, kursiivilla painettu tarina minä-kertojan isän ja tämän kaverin painajaismaisista kokemuksista irakilaisessa vankilassa sekä vielä kirjailijan äänellä kerrottu luku, jossa kuvaus nyky-Suomesta, sitten vasta päästään itse tarinaan, joka jakautuu kahdeksaan osaan. Lopussa on kirjailijan jälkisanat 3.6.2019. 
Joidenkin lukujen alussa on kirjailijan katsaus tilanteeseen Irakissa, Suomessa tai maailmalla kulloisenakin aikana ja sitten päähenkilön minä-muotoista kerrontaa. 
Minusta kirjan alussa on aina hyvä mennä suoraan tarinaan, ja tässä tarina on todellakin tarpeeksi vahva sellaisenaan, ilman koristeluja. 

Jälkisanoissaan Hirvonen kertoo, miten pohti Isiksen nousua ja pakolaisuutta vuonna 2015 ja kaavaili dokumenttielokuvaa. Hän suunnitteli kysellä näistä asioista eri ihmisiltä, yksi heistä olisi CMI:llä työskentelevä Hussein al-Taee.  Yllättäen al-Taee lähestyikin häntä ja pyysi kirjoittamaan sairastuneen äitinsä tarinoihin perustuvan kirjan. Hirvonen kiinnostui ideasta ja lupasi kirjoittaa romaanin, jonka lähteinä hän käyttäisi al-Taeen perheen tarinoita.
Hirvonen alkoi kerätä materiaalia ja tapasi vuosien ajan Hussein al-Taeeta ja hänen Suomessa asuvia äitiään, tätejään ja siskojaan ja Irakissa sinne palanneita isää ja veljiä. Hän päätti rajata katseen lapsen katseeksi. Näin alkoi rakentua kirja Punainen myrsky.
Keväällä 2019 Hussein al-Taeen menneisyydestä löytyy vihakirjoituksia, joita varsinkaan hänen asemassaan olevalla ihmisellä, rauhanneuvottelijalla, ei olisi pitänyt olla. Syntyy kohu ja juuri eduskuntaan valittu al-Taee joutuu pitkälle sairauslomalle. Hirvonen on tekemässä viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseensa, eikä halua muuttaa sitä, vaikka tietää joidenkin lukijoiden näkökulman nyt muuttuvan. 

Olen pettynyt siihen, että Hirvonen ei ole muuttanut joitain asioita. Kirjassa on monta kertaa, miten päähenkilö tiesi itsessään olevan pahaa ja pelkäsi sen esiintuloa. Nämä kohdat tuntuvat paljastuneiden kirjoitusten jälkeen niiden selittelyltä. Miehen historia kertoo kyllä siitä pimeästä puolesta muutoinkin, ja tapahtumien kuvaus kertoo aina enemmän kuin henkilölle kirjoitetut ajatukset. 

Miksi tällainen jälkikirjoitus ylipäänsä? Kun Hirvonen kaiken lisäksi ei kerro vihakirjoituksista mitään, vain että hän on seurannut "Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa", niin mitä ajattelee kirjaa muutaman vuoden päästä lukeva, kun kohut ovat ohi. Mitä uutisia? Mitä kirjailija oikein vihjaa?
Kuten alun pitkän vauhdinoton, niin minusta myös lopun turhan jälkikirjoituksen voisi poistaa ja lopettaa kiitoksiin inspiraatiosta Hussein al-Taeen lapsuudenperheelle. Silloin kirjan lukisi romaanina ja universaalina kuvauksena pakolaisuudesta.  

Olen pettynyt myös siihen, että Punaisen myrskyn näkökulma ei ole toivomuksen mukaisesti äidin tarina, vaan pojan. Isäkin on vahvemmin kuvattu kuin äiti. Äiti on kuin haavekuva kaikkensa muiden hyväksi tekevästä ihmisestä, joka loihtii myrskyn keskellä huojuvaan telttaankin kodin ja pitää lapsensa aina puhtaina. Sivuhenkilöksi jäävä lempeä äiti synnyttää seitsemän lasta, pakolaisleirilläkin syntyy lapsi keskellä punaista myrskyä, mutta nämä asiat vain todetaan. 
Miesten pakolaistarinoita on kirjoitettu paljon. Odotan, että joku kirjoittaisi tasokkaan romaanin siitä, miten tytöt ja naiset kokevat pakolaiseksi joutumisen ja sopeutumisen uuteen kulttuuriin. 

Kirjassa on muutama herkullinen kohtaus kulttuurien törmäyksestä. Perhe lähtee piknikille, kuten ennen kotona Irakissa, kauniisti puettuina eväskori ja filtti mukana, mutta kun he pääsevät rannalle, heitä kohta uskomaton näky. Ihmiset ovat lähes alasti. Isä kääntää selkänsä rannan ihmisille, levittää kätensä suojaten lapsiaan näyltä ja ohjaa heidät pois. Kotona isä selittää, miten suomalaiset ovat hyviä ihmisiä ja miten heidän on oltava kiitollisia.
Poika palaa näihin sanoihin, kun tuntematon sähisee hänelle "saatanan shiia" ja "jokainen teistä pitäisi tappaa".
Isän sanat jäävät kaihertamaan mieltäni. Ne ovat kauniit, mutta samalla raivostuttavan nöyrät. 

Vielä yksi napina. Miksi kannen neliapilassa ei ole yhtään vihreää? Neliapila löytyy Suomesta koulun retkellä ja pieni poika rakastaa Suomen vehreää luontoa. Eikö siinä voisi punaisen myrskyn ohella pilkottaa myös hieman vihreää.

   "Tässä on neliapila. Se on harvinainen, teillä kävi tuuri, kun löysimme sen. Etsimme niitä, koska vanhan uskomuksen mukaan neliapila tuo onnea. Tämä taas on sammalta."
Painan kämmeneni sammalta vasten, se on metsän pehmeä, auringonlämmittämä tyyny. Suljen silmäni ja kuulen puiden ja lintujen nimet. 
    "Nyt elämäni täällä alkaa", ajattelen. Pyydän neliapilan opettajalta ja tutkin sen sydämenmuotoisia lehtiä. Kun lehden kohottaa kohti taivasta, valo kuultaa sen läpi. 


-----------------

10.10. Lisäys, kuten tavallista. Saan aina päivän parin päästä jotain uutta mieleeni.

Linkkejä muiden kirjoituksiin: Kirjojen kuiskettaKirjaluotsi, Lukulaiffii
Joissain blogeissa kerrotaan, että ns. ennakkolukukappaleissa on ollut  kirjan alussa myös kustantajan esipuhe. Hyvä, että siitä on luovuttu, kun kirjan alku on muutoinkin raskas. 

Haluan lainata tähän vielä yhden kohdan. Ollaan äidin Irakista hankkimalla tontilla ja poika miettii: "Tarvitsisin taikasauvan, jonka kuvittelin äidin käteen pakolaisleirillä. Tarvitsisin hänen kykynsä kulkea kahden maailman välillä, loihtia kauneutta sinne, missä sitä ei näy. Eniten maailmassa haluaisin äidin kyvyn luoda ympärilleen turvaa ja rakkautta. Mutta se kyky on vain hänellä."
Haluaisin kovasti kuulla äidin oman äänen: miksi minä hankin palan maata Irakista, mitä ajattelen lapsistani ja miehestäni, joka kaiken jälkeenkin vielä haluaa kotimaan politiikkaan, olenko onnellinen. 


18 kommenttia:

  1. Ylen Areenasta löytyy kirjaan perustuva kaksiosainen kuunnelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tiedosta. En olekaan kuunnellut kuunnelmia vuosikymmeniin. Voi kun vielä kutoisin (oikeakielisesti neuloisin), yhdistän niin kuunnelmat ja villapuseron kutomisen.
      Minäpä ostankin huomenna kuulokkeet, niin voin kuunnella tämän ja myöhemmin muutakin pitemmillä automatkoilla.

      Poista
  2. Lukematta itse kirjaa (vielä, varasin sen nyt kirjastosta) olen taipuvainen olemaan samaa mieltä kanssasi eli että jälkikirjoitus olisi tässä tapauksessa epäonnistunut ratkaisu. Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia, pidän ne mielessäni kun lähden itse lukemaan tätä kirjaa (romaania? elämäkertaa?) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kun ajattelee, että kirjan ikä on kuitenkin edelleen pitempi kuin jonkun tällaisen rikossyytteen, niin miksi siitä pitää muistuttaa ja vielä niin kuin kaikki tietäisivät mistä uutisessa on kyse.

      Hyviä lukuhetkiä sinulle Mari. Hirvosen tekstiä on aina kiva lukea, ja tässä selittyi hyvin se osattomuuden tuska, mitä muualta tullut kokee ympäristössä joka on kaikille tuttu ja mielipideympäristössä, jossa ei olla kiinnostuneita hänen kokemastaan.

      Poista
  3. Eilen luin loppuun Punaisen myrskyn. Nyt mietin, mitä siitä kirjoittaisin omaan blogiini. Lähipäivinä asia selviää. Ainakin tarjoan linkin. Sinun juttuusi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lissu! Käyn lukemassa, kun huomaan, että olet kirjoittanut.
      Auts, minä en ole laittanut taaskaan mitään linkkejä. Olen lukenut toisten postauksia joskus aiemmin, nyt niitä onkin kiinnostavampi lukea.

      Poista
  4. Niin hyviä havaintoja! Paikallaansutiminen on naseva kielikuva tuosta alusta. Toden totta, jos kirjailija ottaa jälkikirjoituksessa esille uutiskohun niin pitäisihän siitä sitten kertoa, eikä jättää lisää lukijoita 'hämmennyksen valtaan' - varsinkin myöhemmin kun koko kohu on jo unohtunut. No, nykylukijat voivat sitten googlata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta myös Hirvosen olisi pitänyt kertoa, ei vain vihjata, minkälaisista uutisista oli kyse tai vielä mieluummin jättää jäkisanat pois. Nyt kun kirjan lukee loppuun asti, niin se loppu panee lukijan tosiaan googlailemaan, ellei tiedä, ja näin romaanin sisältö jää toiseksi tälle pähkäilylle.

      Minua ärsyttää niin monissa muissakin uusissa romaaneissa tapaamani mottorimpsut ja arvoitukselliset alkutekstit.
      Nostelin äsken vanhempia romaaneja hyllystäni ja katselin alkuja. Useimmissa mennään suoraan tapahtumien keskelle, jotkut alkavat jopa dialogilla.
      Onkohan nyt vähän sellainenkin trendi, en nyt puhu Hirvosen kirjasta vaan yleensä, että sekoitetaan esseetä ja romaania. Perinteisessä romaanissa kirjailija kertoo tarinan ja lukija saa muodostaa sen pohjalat itse niitä esseeajatuksia.

      Poista
  5. Olen kuunnellut Hirvosen tekstistä tehdyn kuunnelman ensimmäisen osan. Sen kuuntelemista häiritsi kyllä se tieto että poika olisi tämä Suomen pakolainen. Olisin mieluummin kuunnellut ilman tietoa siitä. Tarina olisi ollut ehkä ehyempi sillä lailla.

    Kun tässä ehdin niin pitää sitten kuunnella toinenkin osa. Muuten syksyn kirjoja olen joitakin lukenut, itse asiassa kaksi: Maja Lunden Sininen ja Elena Ferranten Amalian rakkaus, joka on uusintapainos ja tarkistettu suomennos.

    Atwoodin Testamentit luin myös. Se oli vähän hankalampi tapaus. Sitä minun pitää vielä miettiä. Olen vähän allerginen hirmuiselle mainosrummutukselle. Se asettaa tykkäämisriman korkealle, vaikka ei kai se mainostus ole kirjailijan vika.

    Vaikka ei se ole ehkä haittakaan. Atwood on toisaalta aivan huiman kuuluisa. Mutta yhdellä osalla miettimistä on tietenkin se, että tunnun haluavan lukea nimenomaan naisten kirjoittamia opuksia.

    Olga Tokarczukista tuli ensimmäisestä suomennetusta lähtien lempieurooppalaiseni, siis kirjailijoista.

    Syksy on hyvää aikaa, kun kirjat ilmestyvät. Ja lehdet alkavat pudota puista. Vieläkin niissä on värejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa Hirvosen kirja olisikin ehditty julkaista ennen al-Taeen kirjoitusten paljastamista ja kaikkea sitä kohua, mikä seurasi ja on vieläkin menossa. Vaikka Hirvonen vakuuttaa, että ei ole muuttanut mitään, niin siitä jää kuitenkin epäily ja ikävä leima kirjalle.

      Maja lunden kirja vaikuttaa kiinnostavalta, kävin googlailemassa.
      Elena Ferranten Amalian rakkaus kiinnostaa myös, varsinkin, jos siinä on yhtään samaa hurjuutta kuin hänen romaanissaan Hylkäämisen päivät.
      Atwoodin Testamentit jää minulta varmaan lukematta. Suvi Ahola kertoi sen sisällön niin tarkkaan Hesarissa (pitääpä itsekin varoa samaa kirjapostauksissa!), että tuntuu kuin olisin lukenut kirjan. Orjattaresi, jolle tämä kirja on jatko-osa luin silloin kun se ilmestyi 80-luvulla ja pidin. Sen pohjalta käsikirjoitettu TV-sarja oli turhan pitkitetty. Minulla liiallinen mainonta vaikuttaa samoin kuin sinulla, lisäksi jatko-osan laatiminen tilaustyönä, kun tv-sarja on saanut faneja, panee epäilemään kirjan laatua.

      Voi ei, minä en tunne Olga Tokarczukia ollenkaan. Pitäisköhän kääntyä joulupukin puoleen...

      Olen lukenut nyt pienellä aikaa Veera Salmen kirjan sisaruudesta ja kasvamisesta Perhoset veljeni ympärillä ja Édouard Louisin Ei enää Eddy. Molemmista tekisi mieli kirjoittaakin jotain. Kirjoittamisen sijaan aloin lukea Claes Anderssonin Otto-elämäkertasarjan kolmatta ja viimeistä osaa Seuraavana Jätkäsaari. Claesin sarjassa tyyli vain paranee osasta toiseen.

      Meillä lehdet putoavat kahisten kuin olisi sadetta ilmassa. Kurtturuusut ne vain kukkivat, ja lenkilläni tapasin kukkivan lupiininkin, nuo kaksi häädettäväksi määrättyä sinnikästä.

      Poista
    2. Äh, hain kirjastosta Amalian rakkauden ja pari sivua luettuani hoksasin, että olen lukenut sen. Ei vedä vertoja Hylkäämisen päiville. Siitä kehutusta Elena Ferranten Napoli-sarjasta en pidä ollenkaan. olen lukenut kaksi osaa, kun niistä oli menossa "hirmuinen mainosrummutus" (lainaan Ripsa sinun hyvää sanontaasi), mutta kysyin koko ajan mielessäni, eikö tämä olekin kauhean pitkästyttävää.

      Poista
  6. Juuri nyt Tokarczukeja ei saa varmaan kirjastostakaan. Viimeksi luin, vaikka en ehtinyt ihan loppuun, hänen viimeksi suomennettuaan, Vaeltajat, joka sain Booker-palkinnon kun se oli käännety englanniksi nimellä Flights. Kun hän sai Booker-palkinnon, harmittelin että sitä ei oltu suomennettu, vaikka siis oli.

    Suomennetussa kirjassa on tietenkin puolankielinen nimi, ei englanninkielistä. Luin kirjan Anita Konkan luona, hän on kirjoittanut blogeissaan Tokarczukeista. Niin että luin sitä ja seurustelin suomalaiskirjailijan kissan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kehräävä kissa onkin varmaan hyvä lukukaveri.

      Flights löytyi meidän kirjastojen yhteispalvelusta, Kotkassa oli yksi kappale lainassa ja pääsin varaussijalle 1, suomennetuissa kirjoissa pääsin sijalle 2. En tiedä, tuleeko luetuksi, mutta haluan ainakin vilkaista, millä tyylillä Tokarczuk kirjoittaa.

      Poista
  7. En usko että maailmassa on ihmistä joka ei tykkäisi Tokarczukista, lukuunottamatta ehkä puolalaisia laki- ja oikeus -fanaatikkoja! En käsitä mikä niihin puolalaisiinkin on mennyt. Niillä oli kuitenkin hyvä vastustuskyky kaikenlaista ääriajattelua kohtaan solidaarisuuus-liikkeessä silloin kauan sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hyvä suositus Tokarczukien lukemiseen. Kiitos Ripsa! Kirjasto ilmoittikin jo yhden kirjan saapumisesta, lähden kohta hakemaan.

      Voi voi, millaisia nimiä näillä äärioikestofanaatikkojen puolueilla, Laki ja Oikeus - ja Kreikassa Kultainen aaamunkoitto. Tulee mieleen Pohjois-Korea ja ääri-islamilaiset ryhmät, ja samaahan niissä on sisällössäkin, ei vai nimessä.

      Poista
  8. Otar olennaisia kohtia esiin Hirvosen kirjasta, kiitos! Ja menet syvemmälle; itse tuskailin sitä, että harmittaa kirjailijan puolesta. Joka teki kirjan tietyin oletuksin - ja tosia ne varmaan olivatkin - mutta julkisuussotku hämärtää. Samaa mieltä: ei olisi kannattanut lisätä jälkisanoja. Selitys on aina, no, selitystä. Ja Marjatan kanssa samaa mieltä: Amalian rakkaus on vasta sormiharjoittelua Hylkäämisen päville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva termi, sormiharjoituksia.

      Se sotku oli varmaan kauhea takaisku Hirvoselle ja kustantajalle.
      On se ollut myös hirveää aikaa al-Taeelle, joka luuli vanhojen kirjoitustensa unohtuneen somen kuiluihin, ja paljastus tapahtui juuri kun hänellä oli eduskuntaura alkamassa ja kaiken muun ohessa kohta tulossa tämän hienon kirjankin julkkarit.

      Someaika on armotonta. Ei kannata kauheasti siirtyillä asenteista toisiin ja olla intohimoisena somealustoilla, jos aikoo tehdä julkisen uran. On henkilöitä, jotka ovat erikoistuneet etsimään jotain, millä pilata näyttäviin asemiin nousseiden ihmisten maine.

      Poista
    2. Niin, ja unohtui sanoa, että sinulla on hyvä kirjoitus tästä kirjasta.

      Poista