Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.
Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne.
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin.
Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.
Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut?
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa.
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.
Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.
Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.
Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden.
Jaska yskäisee:
- Tässä on Veera, minun...
- Toit sitten ryssän Karkulahelle.
Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla.
- Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden.
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.
Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme.
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen.
Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?
Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård!
Mietin tuota Donneria. Hän tuo kaikessa niin vahvasti oman persoonansa mukaan, että se saattaa tehdä vanhenemisesta vaikeampaa. Voihan olla masennustakin, kun on aina ollut niin aktiivinen ja huomaa joutuvansa väistymään.
VastaaPoistaEn ole lukenut listaamiasi romaaneja. Minulla on joku kummallinen kotimaisen välttely. Kiinnostun paljon helpommin mistä hyvänsä muusta maasta tulevasta kirjailijasta.
Donner on aina ollut kivalla tavalla röyhkeä. Hän on tässäkin kirjassa sitä, mutta myös jotenkin alistunut. Työorientoituneen ei ole helppoa jäädä sivuun aktiivisesta elämästä, eikä hän varmaan jäisikään, elleivät sairaudet hidastaisi ja uuvuttaisi. Minun on ikävä entistä Donneria, mutta minkäs teet. Kaikki me vanhenemme, suuretkin.
PoistaMinä taas olen lukenut nyt harvinaisen paljon kotimaista, varmaan blogien ansiosta. Vastapainoksi tilasin äitienpäivälahjaksi saamallani Adlibris-lahjakortilla ulkomaisia kirjoja, Rachel Cuskinin äitiyttä käsittelevän A Life´s Work, On Becoming a Mother, Ng Celesten esikoisen Everything I Never Told You ja Fiona Bartonin psykologisen trillerin The Widow. Kahdesta ensimmäisestä kiinnostuin Hesarin kirjailijaesittelyjen ansiosta ja tuosta Bartonista jonkun blogipostauksen luettuani.
Olisko kotimainen sinulle miljööltään liian tuttua? Etsit erilaisempaa? Voisin suositella Nivukosken romaania, koska siinä on entisajan elämää. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1909, jolloin päähenkilö Liisa on lapsi.
Kiintoisa kattaus ja olkoon salaa lukeminenkin meille kaikille sallittua!
VastaaPoistaKuulun iki-ihanan Eeva Kilven ihailijoihin, ja arvostan paitsi hänen elämänasennettaan, sitä vapaata sielua ja ilkikurista tyttöä, joita hän sisällään pitää. Hänen tuotantoaan lukiessa tulee aina paremmalle mielelle ja huomaa ilahtuneensa ikäänkuin keskusteltuaan kirjailijan kanssa.
Niinpä: missä on se rennosti tuolissaan rötköttelevä, korviaan kaiveleva ja osin verkalleen totuuksia mutisten ja provosoiden suustaan täräyttelevä Donner? Kirjan luin mielenkiinnolla todeten, että luopuminen on - meille kaikille - vaikea ja taitoa vaativa laji...
Matkakissa oli kaunista ja kuulasta luettavaa. Matkalla on tarkoituksensa ja tässä elämässähän me olemme ikään kuin matkalla, kuten asian näen ja koen.
Samoin koen minä Eeva Kilven. Hän on iätön ja yhtä aikaa nuori ja vanha, hyvin teeskentelemätön ihminen.
PoistaOn surullista nähdä toisten vanheneminen, kun siinä samalla näkee omankin vanhenemisensa. Joskus toivoo, että ajan voisi pysäyttää.
Matka on hyvä metafora elämälle, se on paljon käytetty, mutta aina tuoreen tuntuinen.
Luin alkuvuodesta Eeva Kilven ihanan Kootut novellit; Matkakissa, Nopeasti piirretyt pilvet ja Karkulahti hurmasivat myös. Laitila-Kälvemarkilta Kadonnut ranta on lukematta, mutta Seitsemäs kevät oli hieno. Se kertoi ilmastonmuutoksesta todella hyvin.
VastaaPoistaTätä Donneria en ole lukenut. Mukavaa kesää Marjatta!
Ai, Laitila Kälvemarkilla on vielä tällainenkin kirja, panen muistiin.
PoistaMukavia kesäpäiviä myös sinulle, Riitta!
MM
VastaaPoista'Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan?'
Ei. Riittää kun bloggari kirjoittaa, tuottaa. Se on itsessään jo kirjallisuutta.
Näin vastaan ja puolustelen, koska sama vika rahikaisessa! :)
(ai että on mukava välillä vedätellä, tulkita esim. runoja kaikkien sääntöjen vastaisesti, ks. Leiskiskellen. Toivottavasti Anni Mäentie jaksaa odottaa oikeampaa tulkintaa, joka aikanaan ilmestyy Kirjavinkeissä. Ite voisin suuttua ja hermostua, jos minun runokirjaani/romaaniani noin joku vedättelisi; no onneksi ei ole eikä tule mitä vedätellä.)
Kiitos, tämä on vapauttava näkemys, siis ei tarvitse kirjoittaa lukemastaan vaan lukemiensa inspiroimana. Minulla on linja hieman hakusessa, ja tämä kommenttisi tuli oikeaan aikaan ja on todella, todella hyvä huomio ja kannustin kokeiluihin.
PoistaMinulla on joskus ollut hyllyssäni kirja Leikkivä ihminen, Homo Ludens (mihin se on joutunut...), jossa ihmisen toimia tarkastellaan leikkinä. Mieluummin keveyttä kuin raskautta, mieluummin leikkimieltä kuin tosikkomaisuutta.
Luulen, että kirjailijat tykkäävät revittelyistä. Moni oikein odottaa jotain muuta kuin aina samanoloisia kehuja.
Olen myös kuullut kirjailijan sanovan, että olisi kiitollinen kunnon palautteesta, siitä, että lukijat kertoisivat, mistä eivät pidä. Turhaan minäkin olen joskus tuntenut katumusta rehellisistä "näin minä koin" -mielipiteistäni.
MM
Poistapakko jälleen usuttaa Sinua hyvän kirjoituksen pariin, öhöm öhöm ...
Tänä aamuna olin taas - aiheesta! - tuotteliaalla päällä. :)
Nyt en tosin lukemisen inspiroimana, vaan katselemisen.
(ja löytyyhän linkistä kirjakin)
Kiitos, elämä on elämyksiä täynnä.
PoistaNäistä olen lukenut vain tuon Hiro Arikawan kirjan taannoin enkuksi. Pidin siitä kovasti.
VastaaPoistaTiina Laitila Kälvemarkin Karkulahti kiinnostaa minua kovasti! Lukenen sen jossain vaiheessa, kun tulee tilaisuus.
Kannattaa lukea. Sinulle tietysti ekspattina näitä suomenkielisten kirjojen suosituksia kertyy.
PoistaJapanilaisissa kirjoissa on usein jotain hienoa pidättyväisyyttä ja tyylikyyttä. Arikawan kirjan ulkoasukin on kuin kirsikankukka.