Haava

Tämä on Lääkärin sosiaalinen vastuu ry -kansalaisjärjestön postikortti, jonka olen ostanut joskus viime vuosituhannella. Järjestö on toiminut vuodesta 1982. 
Kortin on tehnyt ranskalainen taiteilija Michel Granger vuonna 1976 ja sen nimi on Haava. 

Viime aikoina on tullut julkisuuteen paljon tietoa asioista, joita me ihmiset olemme tehneet ja teemme oman asuinpallomme vahingoksi. Jotkut ovat järkyttyneet näistä tiedoista niin paljon, että voidaan puhua jopa uudesta ahdistuksen muodosta ilmastoahdistuksesta. 
Ahdistuneen ihmisen on vaikea ottaa vastaan mitään positiivisia uutisia, varsinkin kun niiden uutisointi on yleensä niin huomaamatonta. 

Katowicen ilmastokouksessa päästiin sopimukseen yhteisistä tavoitteista ja säännöistä toiminnassa ilmaston lämpenemistä vastaan. Uusia kokouksia ja tarkistuksia on tulossa, raportoinnin on oltava läpinäkyvää ja tavoitteita nostetaan viiden vuoden välein. 
Jo aiemmin Pariisissa sovittiin, että teollisuusmaat rahoittavat 2020 alkaen kehitysmaiden ilmastohankkeita 88 miljardilla eurolla vuosittain. 
Näen tässä hyvän suunnan. Joukossa on vastaanhangoittelevia maita, mutta ne eivät voi estää aloitettua yhteistä projektia. Ei kannata heittää kintaita ojaan, vaikka ihan jokaisessa maapallon kolkassa ei vielä ymmärrettäisi talkoiden merkitystä. Siis vielä. 

Päästöt ovat Suomessa laskeneet 34 % vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Samanlaisia positiivisia ympäristöasioita on tapahtunut muitakin ja muuallakin, mutta tällaiset uutiset jäävät valitettavasti negatiivisten uutisten ja niitä seuraavien kauhistelujen alle. 

Mielestäni ei ole syytä vaipua epätoivoon eikä ryhtyä kärsimättömäksi sellaisissa maailmanlaajuisissa asioissa kuin ilmastonmuutos. 
Ei myöskään kannata jumittua todistelemaan, miten oma naapuri tai jokin kaukomaa on se pahin maapallon haavoittaja. Syyllisten etsiminen on hyödytöntä ja tekee vain itsestä katkeran valittajan.   

Tällaisia mietin pimeänä joulukuun viikonloppuna. Eilen katsoin televisiosta Ettore Scolan elokuvan Mehän rakastimme toisiamme niin paljon ja muutama päivä sitten saman ohjaajan mestarillisen komedian Rumat, likaiset ja ilkeät. 
Tänään olen siivonnut, värjännyt puseron, joka oli malliltaan kiva, mutta väärän värinen, valmistanut lipeäkalalounaan, leiponut, ja lukenut uppoutuen.
  
Selailin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta koostuvaa kirjaa Ennen kuin olet poissa. Kannessa on nimet näin, ei aakkosjärjestyksessä, vaan nuorempi ensin. Osuin selatessani kaksi kertaa Jörn Donnerin mainintaan, ettei häneltä enää tule spermaa eikä hän pysty siittämään lapsia. Alkoi kyllästyttää. Ehkä palaan tähän isän ja pojan ajatustenvaihtoon jonain toisena hetkenä. 
Tuli sellainen olo, että nyt on hyvä juonikirja tarpeen ja valitsin lainakirjapinostani dekkarin Aivan tavallinen perhe, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Mattias Edvardsson. Se tempaisi mukaansa. Isä on pappi ja äiti asianajaja, mutta kun oma lapsi on kyseessä isä unohtaa totuuden ja äiti oikeuden. 
Nyt lukemaan...