Ritva Hellsten, Lea

Hänestä tuntui kuin hän olisi koko ikänsä kuurannut jotain likaa pois, kuurannut mäntysuovalla ja juuriharjalla, kuurannut itseään ja kotiaan ja lapsiaan ja elämäänsä. Kuurannut valkoiseksi, hohtavanpuhtaaaksi, tahrattomaksi, moitteettomaksi. Häntä valkoisempi ei ollut kukaan.

Lea sairastaa parantamatonta syöpää. Kun hän saa tiedon sairaudesta, hänestä ei tunnu aluksi miltään. Vanhasta tottumuksesta hän pitää langat käsissään ja on oman pienen perheensä vahvin. 
Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Martta ja Mirja, aviomies Unto on kuollut. Tyttäret ovat etääntyneet äidistään, mutta vanhempi, Martta, alkaa käydä äitinsä luona. 

Lealle tunnusomaisesta reippaudesta huolimatta hänen mieltään hallitsee suru ja sekasorto. Hän muistaa ja muistelee. Kipeät asiat tulvivat mieleen ja syyllisyys painaa. Hän uskoutuu sairaalassa potilastoverilleen ja tuskailee, miten tietää lannistaneensa omat lapsensa. 

Ritva Hellsten tunsi esikoiskirjansa Orvot jälkeen, että äidin tarinasta voisi kirjoittaa enemmänkin ja neljän vuoden kuluttua hän julkaisi romaanin Lea (2018), jossa on samat henkilöhahmot kuin esikoiskirjassa, mutta eri nimisinä. Perheen tunnelma on myös sama. Tarkastelun kohteena on Lean elämä ja siinä ohessa Martan. Sisko ja isä jäävät vähemmälle huomiolle, mutta ovat syviä henkilöhahmoja hekin. 
Martan esikuvana on kirjailija itse ja Mirjan hahmo sisältää hänen edesmenneen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen piirteitä. Kirjan tapahtumapaikka on Kotka, kuten myös esikuvana olleen perheen. 

Kerronta kulkee pääosin hän-muotoisena; minäkerrontaa on päiväkirjanomaisissa, lähettämättömissä kirjeissä lapsuudenystävälle sekä  luvussa 2, jossa Lea muistelee lapsuuttaan. 

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään. 

Ainoa huoleton aika Lean elämässä on nuorena ennen kuin hän menee naimisiin. Hän on työläisperheen ihanteellinen ja lahjakas tyttö, joka löytää iltakoulun työn ohessa ja sydänystävän, jonka kanssa voi mennä tansseihin. Tulevaisuus näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä. Lapsuuden perheriidat, isän juoppokohtaukset ja pelko jäävät taakse. 

Kotiin jääminen lapsen kanssa ei sovi Lealle ollenkaan. Hän, joka oli ollut työssään konttorissa pätevä ja eloisa ihminen, tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi vauvan kanssa.
Kun Lea ei saa päteä työssä, hän alkaa elää perheensä kautta. Hän vahtii ja ohjaa tyttäriään ja miestään kontrollifriikin lailla. Hän ajattelee, että jos vain saa pidetyksi miehensä irti alkoholista ja hienosti pukemansa tyttäret puhumaan kaunista yleiskieltä, niin he ovat turvassa. Mutta tietenkään tytöt eivät halua olla ilottoman äidin talututushihnassa, äidin, joka lukee salaa heidän päiväkirjansa ja pyrkii valitsemaan heidän ystävänsä. Murrosikä erottaa lapset vanhemmista luonnollisesti muutoinkin, mutta Lealle se on mielipahan paikka.

Nuorempi, Mirja, karkasi  kotoa kirjaimellisesti, kesken lukion. Martta karkaa kaikilla valinnoillaan, katkoo itseään minusta irti. 

Mies vetäytyy yhä enemmän verstaalleen. Tytärten lähdettyä kotoa hän masentuu ja etsii lohtua ravintolailloista. Lea menettää otteensa. 

Aika julmasti Lea suomii itseään. Liian julmasti?

Lapsen rakkaus: kaikki ne vuodet olin sen kohteena, enkä osannut ottaa vastaan. Silti se annettiin minulle, joka päivä uudelleen. 

Olen joskus luullut tietäväni, mikä elämässä on oikein ja tärkeää, nyt en enää pitkään aikaan. 

Entä, jos saisimme tietää aviomiehen näkökulman? Hän on sanonut elämänsä huippuhetken olleen se, kun tapasi Lean. Hän on leikkinyt lastensa kanssa toisin kuin muut oman aikansa miehet, Aivan varmasti hän sanoisi, että Lea teki parhaansa. Unto ei koskaan vaatinut Leaa muuttumaan, vaan kiitteli jopa laihasta lounasvellistä omaa kultaa, kullanmurua. 

Lean itseruoskinta on perfektionistin silmin havaittua todellisuutta. Hänen muistinsa kaivaa esiin hirviöäitihetket ja miehen kimppuun käymiset. 
Unen ja valveen rajamailla vaanivat oman lapsuuden pelot. 
Muistin kerrokset olivat tiukkaan tallotut mutta veistä hän ei kyennyt hallitsemaan; se tuli ja meni miten tahtoi. Hetkinä, joina häntä uhkasi tuntematon, hän näki sen aina; näki veitsen jonka terä on suunnattu häneen. 

Eräs kirjan teema on sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvointi. Marttaan se ei näytä siirtyvän. Hän on rento ja nipottamaton äiti, minkä Leakin lopulta ymmärtää hyveeksi. 

Vanhemmuuden tavat ovat Lealla ja Martalla osittain persoonasta, osittain ajasta johtuvia. Lean elämää hallinnut jännitys ja ponnistelu on nuoremmalla sukupolvella vaihtunut leppoisampaan asenteeseen.

Pidän tästä kirjasta kovasti. Luin juuri ennen Leaa erään toisen vanhan naisen "kuolinsiivouksesta" Merete Mazzarellan romaanissa Alma. Hyvä teos, mutta viileämpi kuin Lea. 

Lea koskettaa. 

Mieheni luki Lean, kun huomasi, miten se vaikutti minuun. Tässä hänen vaikutelmiaan:
- saa vereslihalle
- saa muistelemaan
- herkästi ja tarkasti kuvattu 
- ahdistava 
- hyvää sekin, että kirjailija on kertonut aivan tavallisen ihmisen tarinan

Kysyin millainen ihminen Lea mieheni mielestä on. Hänestä Lea on tosikko.
Hmm, tosikko. Näin varmaan on. Leahan otti kaiken hyvin vakavasti. Hän oli myös kova ja kolea. 
Ennen ihmiset olivat kovempia, koska elämä oli niin vaativaa. 

Pikkuinen Martta pyörii ympärillä ja yrittää pelleilyllä ilahduttaa vakavaa, ompeluun keskittynyttä (tai paennutta) äitiään, ja tämä vain hätistää lapsen pois. 
Äiti sinä et ole tänään vielä yhtään nauranut. 
Äiti minä yritän riehuttaa sinua, Martta sanoi. 
Lean kaikki energia menee perheen rajojen vahtimiseen. Hänessä ei ole tilaa leikille eikä ilolle. Lea on huolekas ihminen.  

Onneksi ei mitään, Lea vastasi niille, jotka kysyivät, mitä kuuluu. Kun ei kuulunut mitään, se tarkoitti, että kaikki oli hyvin. 

Lea, jota lapsena nimiteltiin punikinpennuksi ja jota oma Mirja-tytär haukkui porvariksi, on kulkenut pitkän ymmärryksen matkan elämässään. 
Ohjista kiinni pitävälle ihmiselle on suuri hetki, kun hän myöntää, että ehkä asiat sittenkin rullaavat ilman häntä. Kun Lea ei enää jaksa lähteä yhteiseen juhannuksen viettoon, hän toteaa, että jos tyttäret viettävät juhannusta yhdessä, niin silloinhan hänkin on melkein siellä.