Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.
Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".
Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016. Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.
Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni.
Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen.
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.
Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen?
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään!
Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa.
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta?
Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.
Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat.
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.
Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.
Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.
Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.
Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself."
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.
Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.
Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta.
Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.
Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.
...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta.
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.
Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.
P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani.
Kiinnostavaa pohdintaa jälleen kerran ja moneen asiaan voisin tarttua mm. siihen, että toiselta lainattuun ja omissa nimissä julkaistuun mihin tahansa juttuun tulee laittaa alkuperäislähteen nimi. Ihastuttavasti olet laittanut lähdetiedot juttuusi :) Toisin on käynyt eräälle kansanedustajalle, jonka gradusta 10% oli muilta lainattua, mutta omissa nimissä julkaistua. Tästä tulee mieleeni, että ei varmasti ole ainoa laatuaan.
VastaaPoistaAika monesti tulee mieleeni jotakin kirjaa lukiessa, että tämän olen jo lukenut jossakin muussa kirjassa, ja yritän tuolloin muistaa laittaa näkyville, jos vastaava kirja löytyy
blogistani.
Feministi en ole, mutta olen saanut kuulla olevani (?). En edes osaa määrittää mitä feminismi on ja mitä siihen kuuluu.
Tverkataan, se on hyvää liikuntaa, ja liikutaan muutenkin ;)
Tieteessä on varmaan paljon varkauksia, todettuja ja vielä piilossa pysyneitä. Kilpailu, kiire valmistua ja hakea apurahoja ja moni muu asia houkuttaa lainailuun.
PoistaEn minäkään ymmärrä, miksi feminismin tätä nykyä pitää olla niin monimutkaista, uusia määrittelyjä kehittelevää ja outoa. En myöskään sitä, että siihen liitetään hassusti kaikenlaista, esim. selfiekuvat ja twerkkaus. Miksei yhtä hyvin luontokuvat ja pesäpallo? Miten käsitteiden ympärillä pyöriminen ja joidenkin asioiden nimeäminen feministisiksi muka edistävät tasa-arvoa?
No, jos nyt tykätään tehdä näin ja voimaannutaan tällaisesta toiminnasta, niin silloinhan se on ok. Eihän minun tarvitse kaikkea ymmärtää.
Luulen, etten pystyisi twerkkaukseen lonkan kienonivelen vuoksi. Siinä tärinässä voisi keinonivel kulua ennen aikojaan. :D
Minusta sellaiset lajit ovat hyviä, joissa on jotain koko kropalle ja samalla mielelle, ja tärkeintähän on, että liikkuu.
Olen samaa mieltä, että tärkeintä on, että liikkuu, jos siihen on mahdollisuus :D
PoistaMinäkin saksin lehdistä kiinnostavia kirjoituksia talteen. Niitä on mukava aina silloin tällöin lueskella ja huomata, miten jotkut ajatukset olen sujuvasti ottanut oman elämänymmärrykseni osaksi, mutta jotkut ovat päässeet unohtumaan. Kaikki kuitenkin koskettavat tavalla tai toisella edelleenkin.
VastaaPoistaMiehenä olen tavannut sanoa, etten ole feministi, sillä koen sanaan sisältyvän niin paljon merkityksiä, jotka jäävät minulle vieraiksi. Tasa-arvoa kuitenkin kannatan.
Minä ajattelin ennen, että feminismi on naisten puuttuvinen oikeuksien ajamista eli tasa-arvoa, mutta nyt en enää oikein tiedä.
PoistaTasa-arvo on hieno ja ymmärrettävä asia.
Tähän vielä täsmennän, että kannatan siis ihmisten välistä tasa-arvoa. Siihen sisältyen kannatan tietysti myös naisten tasa-arvoa suhteessa miehiin (feminismiä?), mutta jos siitä rajataan pois kaikki muut epätasa-arvon alueet, ne ehkä jopa kieltäen, jättää moinen agenda minut innottomaksi.
PoistaMarjatta virittää kirjoituksissaan niin monia tärkeitä ja kiinnostavia keskustelun aiheita, että oikein harmittaa kun en aina ehdi läheskään kaikkiin osallistua. Niin kuin nyt nämä kulttuurisen lainaamisen ja kirjallisen omimisen teemat.
Kiitos Pekka!
PoistaKyllä nykyfeminismissä kovasti mainitaan, että siinä(kin) ollaan ajamassa monenlaista tasa-arvoa. Käytännössä se ei vain näytä siltä.
Kun nostetaan esiin erilaisia vähemmistöryhmiä ja puhutaan heidän puolestaan heidän ylitseen, niin sillä tullaan vain korostaneeksi heidän erilaisuuttaan.
marjatta
VastaaPoistaolen kertakaikkisen samaa mieltä tuosta eläytymisestä. terve voi kirjoittaa ei-terveen vinkkelistä, kaupunkilainen luontoihmisen perspektiivistä ja nuori mies vanhemman naisen mielenmaisemasta käsin. me kaikki pystymme asettumaan toisen asemaan ja tunnetilaan niin halutessamme, mutta taitava kirjailija voi viedä tämän kyvyn tappiin.
ps. olen tällä hetkellä aika varovainen appropriaation kanssa. minua vähän vaivaa se että vaatekaapissani on lacandon-intiaaneilta ostamani valkoinen mekko. tätä valkoista lakanamaista asua käyttää siis erittäin pieni intiaaniyhteisö ocosingossa, chiapasin osavaltiossa, ja sitten mä menin sinne viidakkoon, ihastuin mekkoon ja ostin mekon yhden intiaanimiehen päältä yöpaidaksi itselleni. toisaalta puolustan itseäni sillä, että tiedän lacondoneista todella paljon, koska olen opiskellut heidän historiaansa.
eli jos joku amerikanturisti laittaisi päälleen vaikka jonkun tuuterin kansallispuvun, niin kyllä sitä ainakin yhden wiki-artikkelin voisi tuuterista ja karjalaisuudesta lukaista; ei ole pahitteeksi tietää, mitä omalla olemuksellaan mainostaa.
meri
meri
meri,
Poistaoletpa tutkinut kiinnostavia asioita!
Todennäköisesti tämä lacandonilainen ei olisi myynyt sinulle asuaan, jos sillä olisi ollut jotain pyhää merkitystä.
Katselin googlen kuvahausta lacandon-intiaaneja valkoisissa mekoissaan. Ne ovat heillä ilmeisesti käyttövaatteita.
Toisten kulttuurien tuotteet saavat tutustumaan näitä tuotteita käyttävien ihmisten elämään. Monesti paikalliset perinteiset asut ovat sopineet/sopivat siihen elämään eivätkä muualle tuotuina toimi, eri ilmasto yms, mutta sinä olet keksinyt uuden käytön tuolle mekolle. Minusta se on ihan ok, arvostamista eikä riistämistä.
Olen parhaillaan Nizzassa. Koitan tietysti katsoa, mikä olisi nizzalaista ja vaikka ostaa jotain sellaista.
Kirjailijat voivat, saavat ja heidän pitää eläytyä erilaisiin elämiin. Se on hienoa ja avartavaa. Kuten esim Olli Jalonen on eläytynyt Sant Helenalla kasvaneen pojan maailmaan 1600-luvulla uusimmassa Taivaanpallossa.
VastaaPoistaOlen feministi, tietenkin, olenhan nainen. Uudet sukupolvet aina tuulettavat käsitteitä, mutta feminismin uudet aallot näyttäytyvät kyllä aika rajoittavilta, fundamentalismin makua, sekä meillä että muslimimaissa - joista enemmän on tullut luettua.
Voi, minun pitää lukea tuo Taivaanpallo! Jalonen on ollut suosikkejani siitä asti, kun luin Poikakirjan.
PoistaTotta, liikkeissä on liikehdintää. Tärkein on kait feminismissäkin pysyvää. Fundamentalismi on sellaista mitä pitää karttaa kaikkialla missä sitä ilmenee. Se on vaarallista.
Ja kuten Pekka sanoo, tärkeää on kaikkinainen tasa-arvo ihmisten kesken.
Olen ymmärtänyt, että kulttuurisesta omimisesta (kirjallisuuden osalta) huolestuneet pelkäävät, että vähemmistöiltä ns. viedään ääni ja kokemus. Esimerkiksi kun valkoinen kirjoittaa vaikkapa sudanilaisesta mustasta, hän suodattaa kulttuurin jne. ”valkoisten lasien” läpi ja pelkona on, että yhden henkilön tulkinnasta tulee totuus. Ehkä vähän samoin kuin jos joku sikarikas henkilö (joka on syntynyt kultalusikka suussa) kertoisi, miltä tuntuu olla köyhä.
VastaaPoistaMinulla ei ole vakaata kantaa asiaa. En osaa toistaiseksi nähdä tällaista ”uhakana”, koska luotan ihmisten arviointikykyyn: siis sekä lukijan että kirjoittajan. Tulin itse taannoin lukeneeksi erään walesilaisen naisen kirjoittaman fiktiivisen romaanin, joka kertoo avioliitosta muslimimiehen kanssa. Minusta kyseinen kirja oli aivan kamala: se roikkui kliseissä ja vahvisti ennakkoluuloja, joita monilla on. Mitään uutta tai tuoretta se ei tarjoillut ja minulle jäi suoraan sanottuna hämäräksi, mikä motiivi kirjan kirjoittajalla oli kirjoittaa kys. kirja.
En kuitenkaan näe, että eri (suhteessa itseen) maista/kansoista/ihmisistä kirjoittaminen on uhka. Pitäisi aina muistaa, että kaunokirjallisuuden kohdalla kyse on fiktiosta eikä niihin pidä suhtautua kuin faktaan. Toisaalta on haastavaa kirjoittaa kulttuurista ja sen ihmisistä, joita ei täysin tunne. Esimerkiksi olen lukenut erään brittikirjailijan kirjoittaman dekkarin, joka sijoittuu Japaniin ja jossa on japanilaiset henkilöhahmot: kirja oli varsin ”amerikkalainen”, koska ihmiset siinä käyttäytyvät melko ”amerikkalaisesti”.
Oma asenteeni on hieman sen suuntainen, että jos luen vaikkapa romaanin, joka sijoittuu Nigeriaan ja jossa on nigerialaisia ihmisiä, haluan lukea sellaisen nigerialaisen kirjoittamana. Täällä on jonkin verran käyty myös keskustelua siitä, miksi niin moni afrikkalainen kirjoittaa englanniksi eikä omalla äidinkielellään (en yleensä tykkää käyttää maanosaa kansallisena määreenä, mutta nyt teen niin, koska moni jossakin Afrikan maassa asunut/asuva kirjailija kirjoittaa suoraan englanniksi). Luin erään henkilön (en muista nimeä, aargh!) haastattelun, jossa hän perusteli päätöstään kirjoittaa jatkossa omalla äidinkielellään englannin sijasta. Toisaalta, englanti (paikoin myös ranska) on monissa Afrikan maissa laajalti käytetty kieli. Kolonialismin peruja.
Kulttuurisen omimisen välttäminen on oikeastaan mahdotonta, koska ajan saatossa monet asiat sulautuvat ja sekoittuvat – ja se on ilmiö, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Saamme vaikutteita joka paikasta ja netti mahdollistaa näiden vaikutteiden jatkuvan leviämisen.
Nyt taisi mennä komeasti ohi aiheen ainakin osittain, mutta tällaista tuli mieleeni. Sinun kirjoituksellesi nyökyttelin päätäni kovasti. Miksei kukaan miellä (vai mieltääkö?) esim. salsan tanssimista kulttuuriseksi omimiseksi, vaan sen tiedostetaan olevan latinalaisamerikkalainen tanssi, jota tanssitaan ympäri maita ja mantuja eikä sitä tanssiessa (kai?) tarvitse tuntea omivansa yhtään mitään.
Kommenttisi loppu on osuva.
PoistaTangoa pidetään niin suomalaisena, ja eikös se ole kuitenkin lähtöisin tai saanut vaikutteita argentiinalaisesta tangosta. Pitäisikö meidän vain mennä jytyyttää polkan ja jenkan tahdissa. Myös kansantansseissa ja kaikessa folkloressa on paljon samaa eri kansoilla. Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan...
Tänään pysähdyin tuijottamaan Matisse-museossa (Nizzassa matkalla) Matissen aaltokuvaa, La vague - mitä sehän on Maija Isolan Marimekolle suunnittelema Lokki, paitsi että Matisse oli ensin!
Fiktio, ja miksei vaikka omalämäkerralliset kirjat, joissa tutustutaan suu ympäri pyöreänä vieraaseen kulttuuriin ovat minusta herkullisia, eurooppalaisena Aasiassa jne. Tuo walesilaisen naisen kirjoittama teoskin voisi olla hyvä, jos ei olisi huono :), siis lähtökohta on hyvä ja antaisi mahdollisuuden hyvään tarinaan.
Mikään ei varmaan lisää ymmärrystä ihmisiä ja elämää kohtaan niin paljon kuin kirjallisuus. Kun minä, vanhempi suomalainen mies, luen romaania ja sitä tehdessäni eläydyn vaikkapa afrikkalaisen pikkutytön elämään, niin eikö siinä ole jotain tavattoman inhimillistä?
VastaaPoistaOn siinä!
VastaaPoistaKaunokirjallisuudella on tuo ihmeellinen mukaansatempaamisen piirre. Lukiessa rakentaa kuvia,
jotka tuntuvat eläviltä ja kokee vahvoja myötäelämisen tunteita.