Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti

Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tähti. 
Päällimmäiseksi tunteeksi näytelmästä minulle jäi sen hajanaisuus ja ennakko-odotusten vastaisesti myös säyseys. 
Pidän yleensä Saision sirpaleisesta, absurdista, katsojan/lukijan yllättävästä, karnevalistisen irvailevasta ja kantaaottavasta tyylistä. Homo!-musiikkifarssissa (2012) ja Slavassa (2015) nämä piirteet toteutuivat upeasti näyttämöllä. Kaikkia näitä elementtejä oli vahvasti mukana tässäkin näytelmässä, mutta ne eivät muodostaneet kokonaisuutta.
Olisiko laajasta materiaalista saanut ajan kanssa kokonaisemman esityksen?

Koivu ja tähti on Zachris Topeliuksen tunnetuin satu, johon hän sai aiheen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen kohtalosta 1700-luvun alussa. Kristoffer pakeni noin seitsenvuotiaana äitinsä kanssa isonvihan aikaan piilopirttiin, josta kasakat löysivät heidät ja veivät pojan Venäjälle orjaksi. Poika karkasi muiden suomalaisten joukossa ja ajautui laivalla Ruotsiin, jossa tapasi sattumalta äitinsä. 
Topeliuksen sadussa palaajia on kaksi, sisar ja veli. He muistavat kodistaan vain koivun pihassa ja tähden talon yllä, mutta löytävät sinne kahden pikkulinnun johdattamana. He päättävät, että määränpää on nyt saavutettu, mutta heidän isänsä neuvoo, että seuraavaksi on ponnisteltava isänmaan hyväksi ja tavoiteltava iäistä elämää.  

Kansallisteatterin näytelmässä kaapatut lapset ovat nimeltään Kristoffer ja Hagar. Näytelmä jatkaa heidän tarinaansa välähdyksinä läpi Suomen historian ja päätyy dystooppisiin aavisteluihin viimeisestä rannasta.
Myyttinen metsä huokuu ja kuiskii, puut puhuvat toisilleen kurottuessaan tummalle tähtitaivaalle ja kurjet kuljettavat viestejä alisen ja ylisen maailman välillä. Joskus myös keskisen väki on ymmärtänyt niitä. 
Muinaisissa sukulaiskansojemme maailmansyntymyyteissä maailma loppuu tulvaan tai tulipaloon, mutta luojajumala jättää jäljelle kaksi ihmistä, usein sisaren ja veljen, joiden insestisestä suhteesta syntyy uusi ihmiskunta ja uusi kulttuuri. Kristoffer ja Hagar edustavat tässä näytelmässä kaikessa arkisuudessaan myös myyttisiä hahmoja. 

Koivu ja tähti -näytelmä on itsenäisyyden juhlavuotemme tilaustyö. On iso haaste kertoa yhdessä näytelmässä Suomen itsenäisyyden ajasta, mutta Saisio on mennyt pitemmälle.
Näytelmässä on neljä eri aikatasoa, myyttinen alkumetsän aika, aika ennen itsenäisyyttä, nykyaikaan keskittyvä itsenäisyyden aika ja tulevaisuus. Historiaa käydään läpi hengästyttävällä vauhdilla lyhyin koomisin katkelmin. Sama pirtti, johon Kristoffer ja Hagar palaavat vankeudesta, kiertää pyörivällä näyttämöllä esiin yhä uudestaan, eri aikojen tyyliin ja tarpeisiin sovitettuna. Lopuksi se toimii suvun huvilana. 
Pysyvää ovat Kristoffer ja Hagar, ja kurjet, jotka saapuvat joka kevät, olkoon menossa mikä tahansa selkkaus. 

Eniten näyttämöajasta kuluu huvilalle rapujuhliin saapuvien sisarusten ja heidän vieraittensa höpötyksessä, väittelyissä ja asioiden puhkianalysoimisessa. Porukka on - tietenkin - luonnosta vieraantuneita tärkeilijöitä. Ainoita järkeviä ja käteviä ihmisiä ovat tälle "bättre folkille" ruokaa laittavat kotiapulainen Lee ja erään vieraan, konfliktintutkijan, matkoiltaan löytämänsä puoliso Ang-Lee. Metsä vilisee pakolaisia, sukulaisiamme niittymareja, mutta kulttuurihenkilöt pohtivat, mitä juustoa pakata eväskassiin. Jokin käsittämätön konflikti tai ekokatastrofi on menossa, ja huvila joudutaan luovuttamaan outoa kieltä puhuvien viranomaisten haltuun. Metsässä harhaillessaan porukka kadottaa suunnan ja jää panssariaidan väärälle puolen. Tämä tilanne tuo mieleen myyttisen metsänpeiton, jossa eksynyt ihminen kadottaa suuntavaistonsa ja tuhoutuu. 

Lopuksi ollaankin sitten lautturin kuljettamana lipumassa kohti viimeistä rantaa. Mukaan lautalle on kavunnut myös jääkarhu, joka on käynyt jo aiemmin näyttämöllä etsimässä kotiaan. Siinä se tuijottaa yleisöä rävähtämättä. Joku lautalla ihmettelee, kulkeeko lautta vastavirtaan, johon lautturi kommentoi viipyilevällä äänellään, että miksiköhän teistä on aina ollut niin tärkeää kulkea vastavirtaan. Lautan lipuessa näkymättömiin Leilat, Juusot ja Lillemorit huolehtivat, ehtiikö ottaa vielä yhden selfien. 

Lautturikuva lopussa on visuaalisesti hieno. Samoin koko lavastus ja äänet. Ne ovat todella upeita. 

Puvuista en pitänyt. Ne ovat varmaan pitkälle harkittuja, mutta näyttivät minusta kuin johonkin harrastajateatterin esitykseen kirppareilta haalituilta  jämiltä. 

Huvilaporukka ja heidän puheensa ovat ennalta-arvattavia. Tämä on se osuus mistä en pitänyt. Tuntui, että höpötys jatkuu turhan pitkään, sen laatu kävi jo selväksi ja on muutoinkin niin tuttua. 

Yleisö ei näyttänyt oikein pääsevän mukaan. Kukaan henkilöistä ei tullut lähelle. Heidän oli varmaan tarkoituskin esittää ihmistä yleensä, jotakuta oman aikansa kristofferia tai hagaria maailmantapahtumien pyörteissä ja suuren luonnon armoilla.

Kun Topeliuksen sadussa johtotähdeksi kiteytyy ponnistelu kohti "ijäistä elämätä", niin pitäisikö myös tämän ajan ihmisen löytää eksistentiaaliseen kipuiluunsa muutakin kuin turha analysointilätinä? Kysyä vaikka hiljaisuudelta vastausta? 
Tähän kysymykseen olen lopulta päätynyt yrittäessäni löytää Saision näytelmän johtoajatusta. 
Mutta tämäkin ajatus tuntuu niin kalutulta. Eikö oman aikakauden parjaaminen ole kuitenkin aika helppoa ja kyllästyttävää? Eikö haasteellisempaa olisi löytää positiivisuutta? Jos eri ajanjaksojen kristofferit ja hagarit pääsisivät vertaamaan elämää koivun ja tähden alla, niin luulenpa, että pisteet ropisisivat tälle meidän ajallemme.